The Best of 2014

Vuosi vaihtuu ja se tarkoittaa sitä, että on jälleen aika katsoa taaksepäin mennyttä vuotta 2014 ja palkita sen parhaat biisit, albumit, bändit ja yksittäiset muusikot eri kategorioissa. Kaikkia palkinnon saaneita levyjä tai biisejä ei välttämättä ole arvioitu blogin puolella, mutta suurimman osan arvosteluista voi löytää täältä. Tässä siis vuoden 2014 parhaat - ja toki myös huonoimmat - ja lopuksi vielä yhteenveto ja katsaus ensi vuoteen.

Vuoden 2014 parhaat

Vuoden biisi: Epica - Natural Corruption
Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Drop Dead Cynical
Vuoden single: Amaranthe - Drop Dead Cynical
Vuoden balladi: Delain - Scarlet
Vuoden duetto: Delain - Sing to Me (Charlotte Wessels & Marco Hietala)
Vuoden eepos: Sonata Arctica - Larger Than Life
Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Endless Story (japaninkielinen)
Vuoden suomenkielinen biisi: ULS 2017 - Lohtu
Vuoden addiktoivin biisi: Amaranthe - Digital World
Vuoden bonuskappale: Epica - Banish Your Illusion
Vuoden instrumentaali: Equilibrium - Aufbruch
Vuoden cover: Alestorm - Hangover (Taio Cruz cover)
Vuoden huumoribiisi: Sonata Arctica - X Marks the Spot
Vuoden elokuvabiisi: Idina Menzel - Let It Go (Frozen)
Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Endless Story
Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Equilibrium - Uns'rer Flöten Klang (huilusoolo)
Vuoden intro: Epica - Unchain Utopia
Vuoden albumi-intro: Epica - Originem
Vuoden instrumentaalinen väliosa: Apocalyptica - Shadowmaker
Vuoden lyriikat: Tuomas Holopainen - A Lifetime of Adventure
Vuoden musiikkivideo: Epica - Victims of Contingency

Vuoden albumi: Epica - The Quantum Enigma
Vuoden kuunnelluin albumi: Sonata Arctica - Pariah's Child
Vuoden positiivisin yllätys: Elvenking - The Pagan Manifesto
Vuoden debyyttialbumi: Arion - Last of Us
Vuoden konseptialbumi: Tuomas Holopainen - The Life and Times of Scrooge

Vuoden sinfoninen metallialbumi: Epica - The Quantum Enigma
Vuoden power metal -albumi: Sonata Arctica - Pariah's Child
Vuoden melodinen death metal -albumi: Whispered - Shogunate Macabre
Vuoden folk metal -albumi: Alestorm - Sunset on the Golden Age
Vuoden rockalbumi: Rise Against - The Black Market
Vuoden post-hardcore/metalcore -albumi: Dead by April - Let the World Know
Vuoden muun genren albumi: Tuomas Holopainen - The Life and Times of Scrooge (folk / soundtrack)

Vuoden metallibändi: Epica
Vuoden rockbändi: Rise Against
Vuoden kuunnelluin bändi: Sonata Arctica
Vuoden livebändi: Sonata Arctica
Vuoden livekeikka: Sonata Arctica @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki 6.12.2014
Vuoden uusi löytö: Galneryus

Vuoden naislaulaja (metalli): Simone Simons (Epica)
Vuoden naislaulaja (rock): Renee Phoenix (Fit For Rivals)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Tony Kakko (Sonata Arctica)
Vuoden mieslaulaja (rock): Tim McIlrath (Rise Against)
Vuoden örinävokalisti: Alissa White-Gluz (Arch Enemy, ex-The Agonist)
Vuoden muun genren laulaja: Johanna Kurkela
Vuoden lavaesiintyjä: Tony Kakko (Sonata Arctica)

**

Vuoden 2014 Golden Raspberryt (aka ne-ei-niin-kovin-hyvät)

Vuoden huonoin albumi: Timo Tolkki's Avalon - Angels of the Apocalypse
Vuoden huonoin biisi: Timo Tolkki's Avalon - Rise of the 4th Reich
Vuoden romahtaja: Black Veil Brides
Vuoden huonoin mieslaulaja: Andy Biersack (Black Veil Brides)
Vuoden huonoin naislaulaja: Capri (Amberian Dawn)
Vuoden huonoin musiikkivideo: Amaranthe - Drop Dead Cynical
Vuoden ylihypetetyin bändi: Lost Society

**

Siinä nyt seisovat tämän vuoden palkinnot. Yleistasoltaan vuosi 2014 oli musiikin saralla silkkaa juhlaa, kun useat isot bändit julkaisivat levyn ja vieläpä varsin mallikkaan sellaisen. Jos viime vuonna rockmusiikki oli ehdottomasti vahvoilla, oli tämä vuosi silkkaa metallia Rise Againstia lukuun ottamatta.

Vuosi 2015 vaikuttaa jälleen selvästi enemmän rock- ja corepainotteiselta kun nimenomaan ne suuret metallibändit ovat vastikään julkaisseet levynsä. Tiedossa on uusi levy suomalaiselta Battle Beastilta heti vuoden alkuun (luultavasti vuoden ensimmäinen arvosteluun pääsevä levy), sekä lätäkön toiselta puolelta Shinedownilta ja Halestormilta. Myös walesilainen Bullet for My Valentine on lupaillut uutta, entistä brutaalimpaa albumia ja Fit For Rivalsin uusi Freak Machine -kiekko on myös määrä julkaista vuoden alkupuolella.

Metalliakin toki on tulossa: Blind Guardianin uusi eepos Beyond the Red Mirror ilmestyy kauppoihin tammikuun lopussa ja helmikuussa on Ensiferumin vuoro näyttää, että heistä on edelleen johonkin edellisen heikon levyn jälkeen. Kaikista suurin juttu on kuitenkin maaliskuun 27. päivä ilmestyvä Nightwishin kahdeksas studioalbumi Endless Forms Most Beautiful, jonka voinee jo näin etukäteen tituleerata vuoden albumiksi ja ties miksi muuksi. Upea vuosi kaiken kaikkiaan siis tulossa ja tällä kertaa genrejen osalta varsin monipuolinenkin.

Alta löytyy vielä kolme videota, vuoden biisi luonnollisesti, vuoden vieraskielinen biisi josta samalla löytyy myös vuoden kitarasoolo, sekä vuoden musiikkivideo.

Delain - The Human Contradiction

Bändi: Delain
Albumi: The Human Contradiction
Julkaisuaika: 4. huhtikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli / goottimetalli

Vielä viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla Delain kuului siihen kuuluisaan hollantilaisen sinfonisen metallin kermaan, jota edustivat myös bändit kuten Within Temptation, Epica ja After Forever. Etenkin heidän toinen studioalbuminsa April Rain (2009) osoitti bändillä olevan oma soundi, joka ei yrittänyt apinoida muita genren edustajia mutta kuulosti silti yhtä lailla loisteliaalta.

Delain oli jo niihin aikoihin ollut hieman pop-vaikutteinen, kuten Within Temptation nykyään, mutta kolmannella albumillaan We Are the Others (2012) bändi tuntui hylänneen metallin täysin ja ryhtyneen soittamaan jotain hämmentävän tylsää pop rockia. Albumin biisit olivat täysin energiattomia rallatuksia, joista jokainen olisi kelvannut vaikka suomalaisten radiokanavien soittoon. Siinä vaiheessa vaikutti, että Delain olisi menetetty tapaus.

Mutta ei se ole. Hollantilaispoppoon neljäs albumi The Human Contradiction sen nimittäin todistaa. Allekirjoittaneella meni puoli vuotta tajuta levyn erinomaisuus, sillä ensimmäisen kuuntelun jälkeen viime huhtikuussa käteen ei tuntunut jäävän mitään muuta kuin yksi tai kaksi semihyvää biisiä ja loput sitä samaa kuin edellisellä levyllä. Mutta nyt kun se on useamman kerran uudelleen pyörinyt läpi, on todettava, että albumi kykenee helposti haastamaan April Rainin, vaikkei ihan samaa tyyliä enää edustakaan. Bändin nykyisen genren voisikin määritellä moderniksi sinfoniseksi metalliksi ja samaan aikaan myös kevyemmäksi goottimetalliksi, jossa on myös Within Temptationin tavoin hieman pop-vaikutteita.

Biisit eivät ole läheskään niin selkeää sinfonista metallia kuin April Rainilla, osa niistä on jopa hämmentävän popahtavia. Siitä huolimatta esimerkiksi Stardust ja My Masquerade tuovat erehdyttävästi mieleen Amaranthen tuoreen Massive Addictive -albumin nimikkobiisin, joka on muihin verrattuna aika energiaton, mutta silti ihan hävyttömän koukuttava.

Albumilta löytyy myös erilaisempia biisejä kuin April Rainilta, joka oli aika pitkälti samasta - mutta kuitenkin hyvästä - muotista valettu koko levyn osalta. Esimerkiksi avausraita Here Come the Vultures ja levyn keskivaiheilta löytyvä Army of Dolls ovat erinomaisia esimerkkejä hieman erilaisemmista huippubiiseistä.

Kolme biisiä on ehdottomasti nostettava ylitse kaikkien muiden. Ensinnäkin jostain ihan järjettömästä syystä bonuskappaleeksi jätetty balladi Scarlet, joka on ensinnäkin Delainin hienoin balladi koskaan ja samalla luultavasti allekirjoittaneen kirjoissa vuoden balladi. Sitten tulevatkin levyn ja luultavasti Delainin koko uran kaksi parasta biisiä.

Ensinnäkin Sing to Me, joka on erittäin mahtipontinen ja raskas biisi ja selvästi levyn sinfonisin kappale myös. Kappaleessa laulaja Charlotte Wesselsin kanssa duetoi Nightwishin kakkosvokalisti Marco Hietala, joka sopii siihen paremmin kuin erinomaisesti.

Toisena huikaiseva The Tragedy of the Commons. Sen kertosäe on hyvin yksinkertainen, mutta eeppinen kuoroineen päivineen ja muistuttaa jossain määrin Nightwishin Ghost Love Scorea. Biisin c-osassa Arch Enemyn nykyinen vokalisti Alissa White-Gluz räjäyttää potin sellaisella tavalla, että oksat pois. Tuolta muijalta lähtee ääntä, perkele vieköön, sietäisi saada jonkin kansainvälisen palkinnon taidoistaan.

The Human Contradiction on Delainin ehdottomasti monipuolisin albumi tähän mennessä. Se ei ole niin sinfoninen tai edes metallinen kuin April Rain, mutta kykenee silti kaikilla osa-alueilla haastamaan tämän ylistetyn levyn. Tässä vaiheessa on vielä mahdotonta sanoa, onko kyseessä bändin paras albumi, mutta toiseksi paras nyt vähintäänkin. Albumia voi helposti suositella jokaiselle raskaan mutta melodisen ja sinfonisvaikutteisen metallin ystävälle, joka ei kavahda lieviä pop-vaikutteita siellä täällä. Ja uskaltaisin myös sanoa, että jos "pop metallista" puhutaan, on tämä albumi parempi kuin alkuvuodesta julkaistu Within Temptationin Hydra.

Kannatti antaa levyn kypsyä sen puoli vuotta - tosin olisi ollut paljon mukavampaa päästä nauttimaan tästä huippukiekosta jo ajat sitten.

Arvosana: 9-/10

Black Veil Brides - Black Veil Brides IV

Bändi: Black Veil Brides
Albumi: Black Veil Brides IV
Julkaisuaika: 27. lokakuuta 2014
Genre: Glam rock / hard rock

Amerikkalainen Black Veil Brides on muutaman viime vuoden aikana ollut paljon tapetilla, sitä kun sekä palvotaan, että vihataan runsaasti ympäri maailman. Metalcore ja post-hardcorea ensimmäisellä albumillaan soittanut bändi vaihtoi nopeasti tyyliään perinteisemmäksi glam/hard rockiksi ja jätti musiikistaa lähes kokonaan pois screamot. Tummanpuhuva yleisilme ja lievät goottivivahteet musiikissa ovat kuitenkin säilyneet tähän päivään saakka.

Bändin levynjulkaisutahti on melkoinen: debyyttialbumi julkaistiin kesällä 2010 ja nyt syksyllä 2014 vuorossa on jo heidän neljäs studioalbuminsa, äärimmäisen mielikuvituksettomasti nimetty Black Veil Brides IV. Bändin jäsenet lupasivat haastatteluissa ennen levyn julkaisua, että tulossa olisi synkempää ja raskaampaa kamaa kuin edellisellä Wretched and Divine: The Story of the Wild Ones (2013) -albumilla, sillä he tuntevat, että sellaista heidän musiikkinsa kuuluukin olla.

12-vuotiaat pakkomielteiset fanitytöt, jotka sanovat, että Black Veil Brides pelasti heidän elämänsä, luonnollisesti palvovat maasta taivaisiin jokaisen sekunnin musiikkia, jonka tämä levy pitää sisällään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun levyä tarkastellaan vain musiikillisesta näkökulmasta, eikä ajatella bändin jäsenten ulkonäköä tai muita vastaavia seikkoja, jotka varmasti ovat tuoneet bändille enemmän faneja kuin se itse musiikki, on allekirjoittaneen mielestä melko hämmentävää, jos joku kykenee löytämään levyltä jotain keskivertoa parempaa.

Viimeistään tässä vaiheessa totuus tulee väkisinkin esiin: Black Veil Brides toistaa itseään. Bändi ei ole kaikista puheistaan huolimatta keksinyt levylle kerta kaikkiaan mitään uutta. Onhan se toki hieman erilainen kuin edellinen albumi, mutta kun verrataan kakkosalbumiin Set the World on Fire (2011), eron voi havaita ainoastaan siinä, että jälkimmäisenä mainitulla on paljon parempia biisejä. Samalta ne kuitenki kuulostavat tällä uudellakin, sävellykset vain ovat valovuoden jäljessä.

Biisit ovat täynnä mielikuvituksettomia kitarariffejä, jotka on käytetty muiden bändien toimesta loppuun jo niin monta kertaa, että tuntuu kuin tässä olisi vain yritetty mennä siitä missä aitaa ei ole lainkaan. Sooloja yrittää olla muutamissa biiseissä, mutta nekin ovat vain päätöntä tilutusta vailla luovuuden pisaraakin. Kertosäkeet kuulostavat toisilta biiseiltä, pääasiassa heidän omilta vanhoiltaan ja melodiat ovat kaikki niin tuttuja, että välillä on vaikeaa tunnistaa, mitä albumia tai mitä biisiä bändiltä kuuntelee. Vaikutteita on myös hyvin selkeästi - kuten aiemmilla albumeillakin - otettu Avenged Sevenfoldilta mutta käytännössä levyn materiaali kuulostaa sellaiselta, jollaista A7X:n jätkät saattaisivat soittaa iältään kuudenkympin paremmalla puolella kaiken luovuutensa menettäneinä. Tosin silloinkin Synyster Gates soittaisi parempia sooloja vaikka umpipäissään.

Heikoin lenkki on kuitenkin ehdottomasti laulaja Andy Biersack, joka kuulostaa joka ikisessä biisissä ihan samalta. Ja on kuulostanut bändin alusta alkaen. Miehen äänenkäytössä tai laulutyylissä ei ole viiden vuoden aikana tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Sama käsittämätön monotonisuus kuuluu ihan jokaisessa veisussa, oli kyseessä sitten menevämpi ralli tai herkkä balladi. Mieleen tulee epäilyttävästi Nickelbackin vokalisti Chad Kroeger, joka on suurin syy siihen, miksi Nickelback on maailman mielikuvituksettomin rockbändi. Biersack yrittää kyllä olla monipuolinen vetämällä kunnon deathcore-örinät Stolen Omen -biisissä, mutta se kuulostaa niin koomiselta, ettei allekirjoittanut voinut ottaa koko biisiä lainkaan vakavissaan, vaan lisäsi sen huonojen vitsien kategoriaan.

Jos Black Veil Brides jatkaa samaan tahtiin ja julkaisee jatkossakin keskimäärin albumin vuodessa, lienee suurempaa musiikillista kehitystä turhaa odotella. Bändin soittajilla saattaisi olla kykyjä laadukkaampaankin tavaraan, mutta näin mielikuvituksettomissa sävellyksissä nämä kyvyt eivät milloinkaan pääse loistamaan. Ja ilman Biersackin heivaamista metsään ei bändillä ole tulevaisuutta muualla kuin niiden 12-vuotiaiden fanityttöjen päiväunissa.

Arvosana: 5/10

Sonata Arctica - Ecliptica Revisited

Bändi: Sonata Arctica
Albumi: Ecliptica Revisited
Julkaisuaika: 24. lokakuuta 2014
Genre: Power metal

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Sonata Arctica on ollut yksi monipuolisimmista yhtyeistä, jonka tiedän. Jokainen heidän senaikainen albuminsa on kuulostanut ihan erilaiselta toisiinsa verrattuna, mutta silti kaikki ovat olleet ehtaa Sonataa. Tyylilaji on vaihdellut progressiivisesta metallista hard rockiin ja lähes sinfoniseenkin metalliin saakka, mutta ominaissoundi on pysynyt läpi vuosien samana.

Bändin kolme ensimmäistä albumia ovat kuitenkin ihan oma kategoriansa, ne kaikki kun voi turvallisesti lokeroida power metal -kategoriaan ja vaikka niistä löytyykin selvästi havaittavia nyanssieroja, ne kuulostavat kaikki melko samasta puusta veistetyiltä. Näitä kolmea ensimmäistä albumia suorastaan palvotaan tietyn tyyppisten fanien keskuudessa ja se olikin monelle melkoinen pommi kun laulaja Tony Kakko ilmoitti keväällä, että heidän 15 vuotta täyttävästä debyyttialbumistaan tehdään täysin uudelleen äänitetty juhlaversio. Bändi oli saanut hieman painostusta japanilaiselta levy-yhtiöltään ja halunnut itsekin muokata vanhoja biisejä sellaisiksi, että ne olisi helpompi vetää livenä nykypäivänä ja näin sai alkunsa Ecliptica Revisited.

Tonyn keväiset puheet siitä, millainen tämä uusintaversio tulisi olemaan saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan levystä toden teolla, sillä erittäin onnistuneen Pariah's Child -albumin jälkeen samoilla soundeilla toteutettu Ecliptica kuulosti yksinkertaisesti kiehtovalta idealta. Valitettavasti muutamaa viikkoa ennen albumin ilmestymistä rakas levy-yhtiömme Nuclear Blast päätti julkaista levyn biiseistä sampleja, jotka kuulostivat.... no, ihan kammottavilta. Yhden viisitoistaminuuttisen sampletuokion jälkeen vaikutti siltä, että uusintaversiosta on tulossa koko vuoden suurin musiikillinen katastrofi ja bändin historian suurin häpeäpilkku.

No, Nuclear Blast voi puolestani haistaa paskat. Näin käsittämättömään albumin markkinointiin en ole kuunaan törmännyt. Kun albumin on ensimmäisen kerran kuunnellut läpi, huomaa puolikuurokin, että samplet hädin tuskin ovat samalta kiekolta. Näiden samplejen laatua on siis ihan tietoisesti heikennetty merkittävästi levy-yhtiön päässä ja niissä tuodaan osuvasti esiin levyn huonoimmat puolet ja varmistetaan, ettei kukaan varmastikaan osta sitä. Loistavaa toimintaa. Menetin jo uskoni tähän uusintaan Nuclear Blastin pelleilyn takia. Onko musiikkivideoiden ja lyriikkavideoidenkin laatu puolet levylaadusta? Pitää kai alkaa boikotoimaan yhtiön YouTube-kanavaa.

Yllä olevan kappaleen tarkoitus on siis kertoa, että samplet eivät kerro Ecliptica Revisitedin tasosta MITÄÄN. Samplejen perusteella se on totaalisen energiaton, laiska, hidas, paskasti miksattu ja Tony on lakannut käyttämästä ääntään kunnolla. Mikään noista ei pidä paikkaansa.

Ecliptica Revisited kuulostaa hyvin paljon Pariah's Childilta, tyyli on hyvin samankaltainen kuin tällä keväällä julkaistulla kultakimpaleella. Eikä se basisti Pasi Kauppisen miksaus oikeasti ole läheskään niin huono kuin samplet antoivat ymmärtää. Ei se Pariah's Childilla häirinnyt, eikä häiritse nytkään muuta kuin muutamissa yksittäisissä yksityiskohdissa. Kaikki soittimet kuuluvat hyvin, samoin laulu. Sitä paitsi alkuperäisellä Eclipticalla jotkin kohdat olivat paikoin jopa hieman sekavan kuuloisia miksauksen osalta, nyt kaikki nämä kohdat on korjattu erinomaisiksi.

Jos samplet antoivat sen kuvan, että Tonyn laulanta albumilla on tylsää, eikä hän käytä ääntään samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariah's Childilla, on sekin luulo täyttä puppua. Kaikki korkeimmat kiljumiset eivät toki enää viidentoista vuoden jälkeen luonnistu ja se on ihan ymmärrettävääkin kun ikää tulee mittariin enemmän, mutta lauluosuudet ovat huomattavasti monipuolisempia kuin alkuperäisellä Eclipticalla, mikä tuo uusia ulottuvuuksia biiseihin. Ja kyllähän niitä korkeitakin nuotteja edelleen kuulee, ne vain eivät päässeet onnettomille sampleille asti.

Kaikki biisit kuulostavat tutuilta, kuten kuuluukin, liian dramaattisia muutoksia ei ole tehty. Joitakin kohtia on kuitenkin muutettu hieman (esimerkiksi lyriikoiden kielioppia korjattu) ja pieniä nyanssieroja biiseistä löytyy uusina versioina, mutta levy on täydellisesti tunnistettavissa Eclipticaksi. Legendaariset rallit kuten Blank File, 8th Commandment ja Picturing the Past toimivat helvetin hyvin ja joillakin kohtaa jopa lähes alkuperäisiä paremmin. Unopenedin kertosäe on hieman muuttunut melodialtaan - mutta parempaan suuntaan. Aiemmin levyn selvästi huonoimpana biisinä pitämäni Replica nousee aivan uuteen valoon uusintaversiona ja Letter to Danan lauluosuudet ovat jälleen yksi osoitus Tonyn huikeasta äänestä, joka on kehittynyt 15 vuoden aikana ihan mielettömästi. Mainittakoon vielä bonuskappaleena tuleva I Can't Dance joka tietääkseni on aiemmin äänitetty coveri en-muista-minkä-bändin legendaarisesta kappaleesta ja on jälleen yksi mahtava lainaveisu Sonatan pojilta.

Jos jotain kritiikkiä täytyy antaa, niin legendojen legenda Fullmoon ei koe yhtä positiivista uudistusta kuin muut levyn biisit. Pianointro kuulostaa aiempaa paremmalta, mutta biisistä puuttuu alkuperäisen energia ja se kuulostaa kokonaisuutena tylsältä ja riisutulta versiolta alkuperäisestä. Myös allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikkikappale Eclipticalla, Destruction Preventer, on jäänyt selvästi alkuperäisen varjoon, mutta siinä positiivisena asiana voitaneen todeta, että Tonyn eeppinen kiekaisu ennen viimeistä kertosäettä on säästetty, mitä en olisi uskonut tapahtuvan ja se pääsee jopa melkein alkuperäisen korkeudelle.

Ecliptica Revisited on juuri sitä, mitä Sonata Arctica meille lupasi. Se on tuoreen ja nykyaikaisen kuuloinen versiointi bändin debyyttialbumista, jossa on mukana joitain uudistettuja kohtia, mutta jossa biisit on kuitenkin pidetty rakenteeltaan niin paljon alkuperäisten kaltaisina kuin mahdollista. Alkuperäistä Eclipticaa se ei voita, sillä siihen on muodostunut jo vuosien varrella niin vahva tunneside, ettei minkäänlaista uusioversiota siitä voi koskaan nostaa sen yläpuolelle, mutta uudet fanit saattavat hyvinkin pitää tästä uudesta versiosta enemmän. Joka tapauksessa kyseessä on kaiken kaikkiaan loistelias juhlajulkaisu ja jokaisen Sonata-fanin ehdoton pakko-ostos.

(Ps. Alla oleva videopätkä on siinä vain muodon vuoksi, se kuitenkin on Nuclear Blastin raiskaama, joten suosittelen kuuntelemaan biisit suoraan levyltä tuon sijasta.)

Arvosana: 8½/10

Amaranthe - Massive Addictive

Bändi: Amaranthe
Albumi: Massive Addictive
Julkaisuaika: 15. lokakuuta 2014
Genre: Power metal / moderni melodinen death metal

Ruotsalaiset tulevat jälleen. Maailman addiktoivin metallibändi Amaranthe on suhteellisen lyhyellä urallaan tullut jo siihen pisteeseen, että on aika julkaista kolmas studioalbumi. Bändi on erittäin kunnianhimoisesti antanut kolmannelle lapselleen nimeksi Massive Addictive, mikä jo itsessään nostaa odotukset todella korkealle - tyypithän lupaavat massiivisen addiktoivaa albumia, mutta pystyvätkö he pitämään lupauksensa?

Amaranthen ura on tähän mennessä ollut silkkaa nousukiitoa avaruusraketin tavoin. Ensin tuli debyyttialbumi Amaranthe (2011), joka on yhä kolmisen vuotta myöhemmin yksi kaikkien aikojen kovimmista debyyteistä. Sitten viime vuoden keväällä potti räjähti täysin käsistä kun kakkosalbumi The Nexus (2013) singahti komeetan tavoin vuoden parhaaksi albumiksi ja ylitti kaikki mahdolliset odotukset ja rimat.

Bändin soundi on kahdella ensimmäisellä albumilla pysynyt varsin samankaltaisena: tanssibiiteillä ja elektronisilla syntikoilla varustettua menevää power metalia sekä mies- että naislaulajalla ja päälle örinävokaaleja. Jo The Nexusilla esitin polttavan kysymyksen: voiko bändi pysyä mielenkiintoisena muuttamatta ominaissoundiaan, joka tekee siitä Amaranthen? Silloin vastaus oli kyllä. Mutta nyt on jo kolmannen albumin vuoro, eikä yksikään bändi voi ikuisesti kuulostaa samalta ja kerätä silti ylistäviä arvioita ja tyydyttä faneja. Se ei vain onnistu. Joten miten on Massive Addictiven laita?

Jo ensimmäisenä singlenä julkaistu Drop Dead Cynical näytti, että muutosta on tapahtunut kuluneen puolentoista vuoden aikana. Se kuulostaa edelleen täysin Amaranthelta ja kaikki sille ominaiset piirteet ovat tallella, mutta silti se kuulostaa myös hyvin uudelta ja tuoreelta. Yltiömelodisten koskettimien sijasta biisiä hallitsevat raskaat ja groovaavat kitarariffit, jotka tekevät biisistä todella vaarallisen korvamadon, johon jää helposti hyvin pitkäksi ajaksi koukkuun.

Toisena singlenä julkaistu Trinity puolestaan näyttää, että "vanha Amaranthe", jos sellaisesta nyt tässä vaiheessa voidaan vielä edes puhua, on edelleen olemassa ja hengissä. Kappale on kuitenkin ehkä hieman outolintu uudemman materiaalin sealla ja olisi kokonaisuuden kannalta sopinut paremmin The Nexusille, mutta en valita - loistava biisi kun joka tapauksessa on.

Bändin fanien on joka tapauksessa syytä valmistautua muutokseen, sillä sitä on luvassa. Massive Addictive esittelee totaalisen uudistuneen Amaranthen: se kuulostaa edelleen 100% Amaranthelta, mutta on samalla paikoitellen hyvinkin erilainen kahteen edelliseen albumiin nähden. Enemmän kitaroita ja raskaita riffejä, enemmän örinävokaaleja, enemmän erilaisia melodioita, enemmän koukkuja... kaikkea on enemmän kuin aiemmassa tuotannossa. Myös bändin jäsenet ovat muuttuneet, etenkin laulajat, nimittäin parempaan suuntaan: Elize Ryd ei ole milloinkaan kuulostanut näin jumalattoman hyvältä ja puhtaista miesvokaaleista vastaava Jake E pistää myös parastaan ja on enemmän esillä kuin The Nexusilla. Uusi örinävokalisti Henrik Englund on monin verroin edeltäjäänsä parempi vetäen samalla sekä brutaalimmin, että myös kuitenkin selkeämmin kuin Andreas Solveström aikoinaan.

Massive Addictive sisältää toinen toistaan erilaisempia mutta myös mahtavampia veisuja, jotka ovat lyhyitä mutta erittäin ytimekkäitä - levyn pisin biisi kun on vain 3 minuuttia ja 44 sekuntia pitkä. Albumi avataan Amaranthen tyylisesti räjähtävästi kun yhdistelmä Drop Dead Cynicalia ja The Nexusin materiaalia pamahtaa käyntiin nimellä Dynamite. Perään tulevat singlet ja sitten vuoron saa nimikappale Massive Addictive, joka ensikuuntelulla kuulosti korvaani suorastaan tylsältä, sillä se ei ole erityisen energinen biisi, mutta joka sittemmin on kasvanut etenkin kertosäkeen osalta - se ihan oikeasti JÄÄ soimaan päähän.

Albumilta löytyy kaksi slovaria, kaunis Over and Done sekä hieman raskaampi True, jonka voisin melko helposti julistaa Amaranthen parhaaksi slovariksi. Aggressiivisempaa puolta esitellään kappaleessa An Ordinary Abnormality jonka säkeistöt menevät jo melodeathin tontille - ja jonka Henrik Englund hoitaa täydellisesti.

Kuten The Nexusilla, myös Massive Addictivella on pari biisiä, jotka ovat aivan omissa sfääreissään kaikkien muiden yläpuolella. Skylinen intro ja samaa melodiaa seuraava kertosäe onnistuivat muutaman kuuntelun jälkeen aiheuttamaan allekirjoittaneelle jopa kylmiä väreitä fantastisuudellaan. Puolestaan Digital World on kuin Razorblade 2.0 eli paranneltu versio The Nexusin parhaasta ja addiktoivimmasta biisistä, jonka valitsin myös koko vuoden parhaaksi biisiksi viime vuonna. Digital Worldissa on ihan kaikkea mitä Amaranthen biisiltä voi ikinä kuvitella toivovansa: menevä biitti, aggressiiviset örinävokaalit ja uskomaton kertosäe, joka aiheuttaa pakonomaista tarvetta hyppiä kattoon ja jää soimaan päähän vähintään ensi juhannukseen saakka heti ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Jo muutaman kuuntelun jälkeen tulin vakuuttuneeksi siitä, että Digital World on Amaranthen kaikkien aikojen paras biisi.

On se vaan uskomatonta. Mikään tuntemani bändi ei ole ikinä aiemmin kyennyt tekemään kahta näin järisyttävän huikeaa albumia puolentoista vuoden sisään. Se on erilainen, mutta se on Amaranthe. Vaikka Massive Addictive ei kokonaisuutena aivan The Nexusin tasolle nousekaan, bändin taso on silti päätähuimaava. Mikäli tämänkaltainen meininki jatkuu, jokin tulevaisuuden albumeista tulee vielä rikkomaan sen kuuluisan arvosteluasteikon.

Arvosana: 9+/10

Galneryus - Vetelgyus

Bändi: Galneryus
Albumi: Vetelgyus
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2014
Genre: Neoklassinen power metal

Pitkään luulin, ettei Japanissa tehdä kovin paljon muunlaista musiikkia kuin äärimmäisen luotaantyöntävää kawaii-poppia ja j-rockia, jota soittavat miehet, jotka pukeutuvat jostain käsittämättömästä syystä ihan naisten näköisiksi. Bändit eivät kuulemma itse pidä siitä kovin paljon, mutta levy-yhtiöt painostavat heitä siihen koska fanit rakastavat sitä ja rahan tuloa ei voi estää. Tiesin kyllä, että Japanissa kuunnellaan paljon etenkin suomalaista metallia, mutten koskaan uskonut, että sieltä löytyisi paikallista metallibändiä, jonka tuntisi useampi ihminen kuin jäsenten kaverien kaverit.

Ja sitten tuli Galneryus ja kaikki Wall Streetin pankit räjähtivät kertaheitolla. Ensimmäinen japanilainen metallibändi, josta olen milloinkaan kuullut ja joka vaikuttaa olevan suhteellisen tunnettu jopa kotimaansa ulkopuolella.

Se, mikä bändissä kiinnitti välittömästi huomioni ensikuuntelulla, oli sen soundi, joka on ihan täysin uniikki. Yksikään eurooppalainen tai amerikkalainen power metal -bändi ei kuulosta lähellekään tältä. Galneryusin musiikki on ylitsevuotavan melodista, siinä hyödynnetään runsaasti neoklassisia elementtejä kuten orkesteria ja jazz-tyylisiä urkusoundeja ja sen paikoitellen jopa usean minuutin mittaiset melodiset kitara-syntikka-soolot ovat ovat ihan mielettömiä. Bändin kitaristi Syu ja kosketinsoittaja Yuhki ovatkin omien instrumenttiensa todellisia virtuooseja ja välillä on todella vaikea uskoa, että tavallisen kuolevaisen ihmisen sormet voivat liikkua niin nopeasti. Ei sovi myöskään unohtaa bändin laulajaa, Masatoshi "Sho" Onoa, joka 47 vuoden iästään huolimatta kykenee sellaisiin kovaa ja korkealta -laulusuorituksiin, että oksat pois.

Noin kuukauden ahkeran kuuntelemisen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että Galneryus on maailman paras power metal -bändi. Sille ei vain löydy ylittäjää ja suurin osa yrittäjistä ainoastaan nolaavat itsensä näiden herrojen rinnalla. Mutta nyt on sitten tullut aika bändin julkaista jo heidän yhdeksäs studioalbuminsa, Vetelgyus, joka on jälleen yksi askel eteenpäin bändin mittavassa evoluutiossa.

Vetelgyus on hyvin monipuolinen albumi. Siinä missä Galneryusin aiemmilla albumeilla on aina ollut oma ominaissoundinsa, josta on helposti tunnistanut, miltä albumilta mikäkin biisi on peräisin, Vetelgyus on kuin kokoelma uutta ja vanhaa, tuttua ja kokeilullista. Levy alkaa perinteisesti introlla, jonka jälkeen ensimmäinen varsinainen biisi, Endless Story, kuulostaa hyvin pitkälti siltä, millaisena bändinä fanit Galneryusin ovat jo pitkään tunteneet - kyseessä siis on mahtipontinen power metal -ralli, jossa on myös tällä kertaa poikkeuksellisen orkestraalinen tausta, mikä sopii siihen erinomaisesti.

Sen jälkeen seilataankin jo uusilla vesillä: singlenä julkaistu, hieman hämmentävältäkin aluksi kuulostava There's No Escape ei kuulosta lainkaan perinteiseltä Galneryusilta. Se on jopa hieman rockahtava, mutta useamman kuuntelun jälkeen alkaa sopia paremmin kokonaisuuteen, vaikka hieman outolintu onkin ja ihan selvästi huono valinta singleksi. Myös Attitude to Life ja todennäköisesti maailman kliseisimmillä lyriikoilla varustettu Secret Love (onneksi japanin kielen taitoni eivät vielä riitä kääntämään biisiä ymmärrettäväksi) ovat hieman omituisia, eivätkä missään tapauksessa kuulu bändin parhaimmistoon.

Levyn selvä kliimaksi on sen keskikohdassa, kun vuorossa on putkeen kolme yli 7-minuuttista biisiä. Niistä ensimmäinen, Enemy to Injustice on hyvin folk-vaikutteinen, mikä on Galneryusin musiikissa ihan uutta, mutta kuulostaa mahtavalta ja on levyn kolmen parhaan biisin joukossa. Sitten tulee dramaattinen uusintaversio bändin vanhasta The Judgement Day -veisusta ja kolmantena nimikkobiisi, joka on levyn instrumentaali, jossa etenkin kosketinsoittaja Yuhkin taidot pääsevät kunnolla esille.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Galneryus tunnetaan erityisesti pitkistä, melodisista ja hyvin nopeista kitara- ja syntikkasooloistaan, joita aiemmin on viljelty lähes jokaisessa biisissä. Tästä syystä Vetelgyus saattaa joillekin faneille olla hieman pettymys, sillä se on selvästi bändin vähiten sooloja sisältävä albumi. Joissakin vanhoissa biiseissä soolot ovat suorastaan varastaneet huomion biisin muilta osilta, joten ehkä bändi nyt halusi enemmän biisikeskeisen albumin ja siksi he selvästi ovat panostaneet erilaisiin biiseihin pelkkien eeppisten power metal -rallien sijasta ja vähentäneet sooloilua. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sooloja albumilta löytyisi, sillä kyllä niitä on, etenkin syntikkasooloja, joita on luultavasti enemmän kuin millään aiemmalla albumilla. Kitarasoolojen määrää on vähennetty selvästi. Soolojen jäädessä vähemmälle Vetelgyus on hyvin orkestraalinen albumi ja useissa biiseissä on käytetty orkestraalisia taustoja hyvin voimakkaasti ja ehkä se on se juttu, joka muodostaa näinkin monipuoliselle albumille tietynlaisen ominaissoundin.

Vetelgyus ei missään tapauksessa ole Galneryusin paras albumi. Se ei peittoa edeltäjäänsä Angel of Salvationia (2012) eikä todellakaan bändin parasta ja kenties kaikkien aikojen parasta power metal -albumia Resurrectionia (2010), mutta se ei ole myöskään heidän heikoimpansa. Se on kaikessa erilaisuudessaan erinomainen albumi ja osoittaa bändin kyvyn jatkuvaan evoluutioon. On kuitenkin sanottava, että ensikertalaiselle Vetelgyus ei ole se albumi, josta Galneryusin musiikkiin kannattaa alkaa tutustua, sillä se on sen verran selkeästi muista eroava, ettei tuo kovin hyvin esille sitä, millainen bändi on ollut viimeiset kymmenen vuotta ennen tätä syksyä.

Arvosana: 8½/10

Arion - Last of Us

Bändi: Arion
Albumi: Last of Us
Julkaisuaika: 23. heinäkuuta 2014
Genre: Sinfoninen power metal

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva, Helsingin Sibelius-lukiossa perustettu Arion on ensimmäinen bändi, jonka taivalta olen seurannut aivan ensimmäisestä biisistä lähtien. Tämä vajaa parikymppisten miehenalkujen poppoo osallistui viime vuonna Uuden Musiikin Kilpailuun tavoittelemaan paikkaa Suomen edustajana Eurovision laulukilpailussa ja pääsi finaaliin asti. Edustuspaikkaa ei lopulta herunut - sen tietää siitä, että Suomen tilillä on edelleen vain yksi euroviisuvoitto - mutta levytyssopimus syntyi ja sen lopputulos on nyt ulkona bändin debyyttialbumin, Last of Us, muodossa. Ja mikä hulluinta, levy julkaistiin ensimmäisenä Japanissa, siis jopa ennen Suomea. Melkoisen pitkälle ollaan siis menty jo debyyttialbumilla.

UMK-biisiksi päätynyt bändin esiteos Lost, joka myös tältä albumilta löytyy, räjäytti jo kilpailuvetona tajuntani ihan täysin ja vaikka edustuspaikkaa ei tippunut, tiesin jo silloin, että jotain tavanomaista suurempaa on tulossa. Nyt tästä huikeasta biisistä on levylle tehty vielä pidempi versio, johon on lisätty muun muassa lisää orkestraatioita ja pianosoolo ja se ei siltikään ole edes levyn paras veisu.

Arion kuulostaa monelta osin samalta kuin mikä tahansa sinfonista power metalia soittava bändi: on mieslaulaja, joka vetää kovaa ja korkealta, tarttuvia ja melodisia kertosäkeitä vaikka muille jakaa ja mahtipontisia orkestraatioita, jotka kuulostavat poikkeuksellisen aidoilta, kun vertaa esimerkiksi Nightwishin synapohjaisiin alkuaikojen orkestraatioihin. Eikä toki ihme, onhan albumilla todella mukana oikea orkesteri. Siis kuinka moni bändi saa debyyttialbumilleen oikean orkesterin? Niin, ei yksikään. Paitsi siis Arion.

Mutta Arion ei missään tapauksessa ole kuin mikä tahansa sinfonista power metalia soittava bändi, ei todellakaan. Tekninen bändi se ei missään tapauksessa ole vaan sen musiikki perustuu - kuten tässä genressä kuuluukin perustua - melodisuuteen ja upeisiin sävellyksiin, jotka tosin ovat kymmenennessä potenssissa kun verrataan "siihen tavanomaiseen". Orkestraatiot ovat keinotekoisuudestaan huolimatta massiiviset ja mahtipontiset ja joka ikisen biisin kertosäe jää hyvin herkästi mieleen niiden tarttuvuuden ja melodisuuden riemujuhlan tähden. Näillä jätkillä on ennen kaikkea aivan uskomaton ymmärrys melodisuuden päälle, mikä tekee Last of Usista aivan hämmästyttävän komean debyytin.

Yksittäisistä jäsenistä levyn suurin tähti on vasta 19-vuotias laulaja Viljami Holopainen, joka ulkonäöltään on kuin Justin Bieberin kaksoisveli, mutta laulaa komeammin kuin yksikään tuon ikäinen, jonka hoilotusta olen milloinkaan kuullut. Miehen laulu on kuin ammattilaisen suusta, korkeat nuotit sujuvat paremmin kuin suurella osalla genren edustajista muuttumatta kertaakaan ärsyttäväksi kiekumiseksi ja huikean puhtaan äänen lisäksi hieman rosoisampaakin puolta löytyy. Erityisen hyvin Holopaisen laulutaidot tulevat esiin upeassa You're My Melody -balladissa. Tällaista laulajaa ei ihan joka nurkan takaa löydy, joten Arionin perustajajäsenet ovat olleet todella onnekkaita löytäessään tämän miekkosen.

Levyllä ei tunneta sanaa "täytebiisi". Joka ikinen kappale on täyttä asiaa alusta loppuun saakka, eikä missään vaiheessa tule edes hetkeksi tylsää, kun albumia kuuntelee läpi. Singlenä julkaistu Seven on kuin entistä parempi versio huikeasta UMK-biisistä, I Am the Stormin räjähtävä kertosäe iskeytyy hurrikaanin tavoin jokaisen power metal -diggarin tärykalvojen lävitse ja 7-minuuttinen Burn Your Ship edustaa bändin dramaattisempaa puolta, tietysti huikaisevan kertosäkeen kanssa sekin.

Näin hämmästyttävään debyyttialbumiin en ole törmännyt kertaakaan sitten Amaranthen debyytin vuonna 2011. Näillä jätkillä on potentiaalia suunnilleen yhtä paljon kuin Nightwishilla ja Sonata Arcticalla 15 vuotta sitten... ja jokainen tietää kyllä, missä nuo kaksi bändia nyt ovat menossa. Viisi vuotta tästä eteenpäin ja Arion on Suomen kovin musiikillinen vientituote näiden kahden bändin ohessa, sanokaa mitä tahansa, näin se on. Tästä tulee vielä jotain suurta. Tämä joukko ei tule jäämään yhden levyn ihmeeksi.

Arvosana: 9+/10

Alestorm - Sunset on the Golden Age

Bändi: Alestorm
Albumi: Sunset on the Golden Age
Julkaisuaika: 1. elokuuta 2014
Genre: Folk metal / power metal

Skottilainen eeppisen merirosvometallin suurlähettiläs Alestorm on kolmen vuoden odottelun jälkeen saanut viimein valmiiksi odotetun neljännen studioalbuminsa nimeltä Sunset on the Golden Age. Bändi tunnetaan lyriikoistaan, jotka poikkeuksetta käsittelevät merirosvoja, laulajastaan Christopher Bowesista, joka poikkeuksetta kuulostaa merirosvolta ja romminhuuruisista ja seikkailuntäyteisistä biiseistään jotka poikkeuksetta suorastaan kirkuvat "merirosvoja!!11". Tähän mennessä näiltä jätkiltä ei ole huonoa levyä nähtykään, eikä todellakaan nähdä tälläkään kertaa.

Sunset on the Golden Agelta löytyy tasaisesti kaikkea, mitä Alestorm parhaiten tekee: hyvin perinteikkäitä merirosvoveisuja kuten avausbiisi Watch the Plank ja kolmantena vuoronsa saava Magnetic North, kuten myös huumorimielessä tehtyjä hulvattomia ralleja kuten singlenä julkaistu Drink, hyvin mielenkiintoisella nimellä varustettu Mead from Hell ja täysin pähkähullu Wooden Leg!. Soppaan on heitetty myös huikea cover Taio Cruzin Hangover -biisistä, joka laittaa alkuperäisen paskan renkutuksen kävelemään lankkua pitkin (kuvittele mielessäsi kuinka Hector Barbossa räppää rommipullo kädessään), sekä tolkuttoman eeppinen 1741 (The Battle of Cartagena), joka eeppisyytensä lisäksi seilailee vähän uusillakin vesillä - tällä kertaa laulutyyleistä kokeilussa on deathcore, kun viime albumilla Back Through Time (2011) kokeiltiin black metalia viimeisessä biisissä. Viimeisenä on vielä bändin historian ylivoimaisesti pisin biisi, kun nimikkoveisu kestää peräti 11,5 minuuttia ja sen outro on suorastaan aavemaisen upea päätös albumille.

Kaikki kappaleet ovat äärimmäisen tarttuvia ja nopeasti mieleenjääviä korvamatoja, kuten tällaisessa musiikissa kuuluukin olla. Mahtavia skottilaisia piraattimelodioita, satavarmasti ainakin osissain päissään kirjoitettuja pähkähulluja lyriikoita, toinen toistaan parempia kertosäkeitä, merirosvomeininkiä kuin Mustan Helmen kannella konsanaan. Mitä muuta voisi enää toivoa? Tämä on musiikillistä viihdykettä parhaimmillaan. Se on lisäksi myös sävellyksiltään todella onnistunut levy ja siihen on selvästi panostettu täysillä, vaikka vähintään puolet biiseistä ovatkin täysin kieli poskella tehtyjä huumoriveisuja.

Jokaiselle huumorintajuiselle merirosvoista ja eeppisestä metallista pitävälle ihmisotukselle täysin must listen -tavaraa ja tämän supertasokkaan musiikkivuodenkin tasolla erittäin kova albumi.

Arvosana: 8½/10

Rise Against - The Black Market

Bändi: Rise Against
Albumi: The Black Market
Julkaisuaika: 15. heinäkuuta 2014
Genre: Punk rock

Ei ole kyse ihan mistään pikkujutusta kun tulee hetki, jolloin on aika kuunnella Rise Againstin uusi albumi, niitä kun ei ihan joka vuosi ilmestykään, edellisestäkin on kulunut jo yli kolme vuotta. Hardcore punk -yhtyneenä aloittanut ja sittemmin tyyliään punk rockiksi keventänyt jenkkiläisbändi julkaisee jo seitsemännen albuminsa, The Black Market, jolle luonnollisesti on asetettu melko korkeat odotukset.

Pystyykö bändi sitten täyttämään nämä odotukset uutukaisellaan? Kuta kuinkin. Ensimmäinen single I Don't Want to Be Here Anymore antoi selvän viestin, joka kertoi tulevan albumin olevan tyyliltään hyvin lähellä bändin edellistä albumia, Endgamea (2011). Albumin kuunneltuani en ole kuitenkaan lainkaan samaa mieltä, vaan tämä viesti on selvästi tulkittu väärin. Toki mukana on muutama muukin biisi, jotka voisivat hyvin olla Endgamella, mutta yleisellä tasolla albumin soundi on mielestäni selvästi lähempänä vuoden 2006 The Sufferer & the Witness -albumia.

The Black Market on monella tapaa mielenkiintoisempi albumi kuin Endgame. Siinä on mukana joitain pieniä elementtejä, joita Rise Against ei aikaisemmin ole käyttänyt ja sen lyriikallinen anti on monipuolista. Jos jotain kritiikkiä on annettava, niin se sama tuttu ongelma, joka on ollut osa tätä bändiä jo vuosikaudet, on edelleen olemassa: nopeilta ja energisiltä vaikuttavia biisejä lässäytetään hitailla ja laiskoilla kertosäkeillä. Myös The Black Marketilla käy näin parille biisille. Totuus nimittäin on, että Rise Againstin kaltaisen bändin musiikki on parhaimmillaan ja toimivimmillaan nopeissa biiseissä, eivätkä hitaina toimi muut kuin balladit. Tästä syystä albumilta löytyy jälleen kerran muutamia biisejä, jotka useista kuuntelukerroista huolimatta vaipuvat unholaan tasapaksuutensa vuoksi.

Mutta hätä ei missään tapauksessa ole tämän näköinen. The Black Market on erinomainen levy parista tasapaksusta tapauksesta huolimatta. Neljä biisiä iskeytyi tajuntaan ensimmäisellä kuuntelukerralla kuin valtava leka ja useamman kuuntelun jälkeen pidän niitä edelleen albumin neljänä parhaana biisinä: bändin vanhaa tyyliä muistuttava aggressiivinen pläjäys The Eco-Terrorist in Me, ihan tolkuttoman tarttuvat ja Rise Againstia parhaimmillaan edustavat Tragedy + Time sekä Bridges ja albumin akustinen balladi People Live Here, jossa on hienosti käyetty myös jousisoittimia, jotka sopivat siihen täydellisesti. Myös useita muita erinomaisia kappaleita löytyy, kuten Methadone ja The Great Die-Off, mutta ne vaativat hieman enemmän kuuntelukertoja, ennen kuin iskevät tosissaan.

Rise Against ei petä, se on tosiasia. Bändi ei ehkä milloinkaan kykene tekemään albumia, joka on täysin vapaa tasapaksuista täytebiiseistä, sillä heidän musiikillinen tyylinsä on loppujen lopuksi melko suppea eikä anna mahdollisuuksia tarpeeksi, mutta kyllä näillä jätkillä vielä tulevaisuutta on, mikäli jokaiselta tulevaltakin albumilta löytyy tämän tasoisia kappaleita.

Arvosana: 9-/10

Amberian Dawn - Magic Forest

Bändi: Amberian Dawn
Albumi: Magic Forest
Julkaisuaika: 27. kesäkuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli

On olemassa kahdenlaisia sinfonisia metallibändejä: niitä jumalaisen täydellisiä, kuten Nightwish ja Epica, sekä niitä, jotka niin kovasti yrittävät olla kuin jompikumpi edellä mainituista ja hyvin harvoin onnistuvat siinä. Suomalainen Amberian Dawn kuuluu jälkimmäisen kategorian sille ikävämmälle puolelle, ainakin uutuusalbuminsa Magic Forest kohdalla.

Amberian Dawn yrittää viedä teatraalisuuden jopa Nightwishia pitemmälle, sillä kuten edellinen albumi Circus Black (2012), myös Magic Forest on lähes kirjaimellisesti kuin musikaalia ja sirkusta samaan aikaan. Mukana on hyviä yksittäisiä melodioita, mikä kertoo siitä, että bändissä ymmärretään kyllä melodisuuden päälle, mutta metallin osuus on vähentynyt albumi albumilta ja tällä menolla kohta voidaankin puhua vain sinfonisesta musiikista metallin sijasta. Kappaleissa ei ole mitään tietoakaan raskaudesta, mielenkiintoisista riffeistä tai kunnon kitarasooloista tai -leadeista, tuntuu kuin bändillä olisi vain rumpali, rytmikitaristi, laulaja ja sirkustirehtööri heiluttamassa tahtipuikkoa.

Orkesteriosuudet, joihin joka ikinen kappale albumilla nojaa aivan liikaa, ovat myös mielikuvituksen ja omaperäisyyden saralla samaa tasoa kuin räppääminen r'n'b -kappaleessa ja ennen kaikkea kuulostavat siltä kuin ne olisi tehty Magix Music Makerin kaltaisella halvalla tietokoneohjelmalla. Ne saavat myös kappaleet ja samalla koko albumin kuulostamaan halvalta demolta, jossa on yritetty apinoida Nightwishia helvetin huonolla lopputuloksella.

Jo valmiiksi pilaantunut soppa räjähtää täysin käsiin kun mukaan otetaan bändin uusi laulaja Capri, joka astui remmiin edellisen, oikeasti huikean taitavan, laulajan Heidi Parviaisen erottua yhtyeestä edellisen albumin julkaisun jälkeen. Siis Caprihan on iskelmälaulaja. En ole ikinä ennen törmännyt tapaukseen, jossa iskelmälaulaja palkataan metallibändin keulille. Ja iskelmätausta valitettavasti kuuluu, sillä vaikka Capri kuinka yrittää laulaa Amberian Dawnille tyypilliseen dramaattiseen ja teatraaliseen tyyliin, se kuulostaa ainoastaan tavallista mahtipontisemmalta iskelmälaulannalta. Varsinkin Son of Rainbow -kappaleen hoilotuksissa iskelmä kuuluu niin selvästi, että tekisi mieli vaihtaa kappaletta saman tien.

Muina epäkohtina mainittakoon lisäksi myös kappaleiden lyhyys (koko albumilla on tasan kaksi yli neljäminuuttista veisua, loput ovat lähes ylilyhyitä pikavirsiä, aivan kuin olisivat Euroviisuihin osallistumassa - ja missä helvetissä on se kuuluisa "eepos", jollainen suunnilleen jokaiselta sinfoniselta metallialbumilta löytyy?), sankaripowerin tasoiset lyriikat ja balladi, jonka nimi on Green-Eyed. Siis kuka hitto nimeää balladin vihreäsilmäiseksi? Alienhan tuosta tulee mieleen. Tai sammakko. Tai jokin muu ruma otus.

Sinfonista metallia lähes ilman metallia. Tietokoneella tuotettua teatraalisuutta. Iskelmää metallissa. Taikametsää, keijuja ja muita satuhahmoja. Amberian Dawn seilaa vesillä, joilta ei ole paluuta.

Arvosana: 4½/10

Linkin Park - The Hunting Party

Bändi: Linkin Park
Albumi: The Hunting Party
Julkaisuaika: 17. kesäkuuta 2014
Genre: Nu metal

Yksi musiikkimaailman surullisimmista tarinoista on tapaus Linkin Park, jossa aggressiivista, mutta tarttuvaa nu metalia soittanut, maailmanmaineeseen noussut bändi päätti kolmen erinomaisen studioalbumin jälkeen alkaa soittaa elektronista rockia. Hommahan siis lässähti siihen ihan täysin, A Thousand Suns (2010) oli ihan täydellinen katastrofi ja Living Things (2012) jäi kokonaan kuuntelematta koska sen radiosoittoa saaneet singlet olivat kuin painajaisunesta, eikä niiden valossa ollut mitään toivoakaan siitä, että albumilta löytyisi mitään kuuntelemisen arvoista.

Bändin jäsenet ovat sanoneet, että The Hunting Party, heidän kuudes studioalbuminsa, on ns. back to the roots -albumi, joka jatkaa kolmen ensimmäisen levyn aggressiivista nu metal -linjaa ja hylkää kahden edellisen elektronisen linjan. No sehän kuulostaa hiton hyvältä, vai mitä? Mutta kun kyseessä on Linkin Park, on vaikea uskoa, että asia todellisuudessa ihan näin olisi.

No joo. Eihän levy kuulosta läheskään yhtä katastrofilta kuin A Thousand Suns, se on heti myönnettävä. Alkuaikojen tyylin vaikutteet on selvästi kuultavissa ja todellista yritystä palata juurille bändillä on, mutta myös uudemman tuotannon rippeitä löytyy edelleen vähän sieltä sun täältä.

The Hunting Partyn kappaleet voidaan jakaa kolmeen osaan: semihyvät, joissa olisi potentiaalia parempaankin ja paskat, täysin toivottomat tapaukset sekä A Line in the Sand. Albumia ei ole huippubiiseillä pilattu - useassa kappaleista on todellakin sitä potentiaalia, joka paremmin hyödynnettynä olisi voinut tuottaa oikeasti bändin alkuaikojen veroista musiikkia, mutta niistä vain puuttuu se jokin. Esimerkiksi ensimmäisenä singlenä julkaistu Guilty All the Same jää paikoittain jopa päähän soimaan, mikä on hyvä merkki, mutta sitten kun mukaan astuu old school gangstaräppäri Rakim, on homma taputeltu saman tien, koska miehen osuus on aivan puuduttavan pitkä, eikä sellaista vain jaksa kuunnella.

Albumin soundimaailma on myös välillä vähän turhan rämisevä, aivan kuin levystä olisi tarkoituksella yritetty tehdä aavistuksen verran raaka, jotta se olisi enemmän nu metalia ja kuulostaisi rujommalta. Mutta se ei joka kohdassa toimi, vaan tekee joistakin kappaleista kömpelömmän kuuloisia ja vähemmän mieluusti kuunneltavia.

Mukana on tietysti niitä ihan oikeasti huonojakin biisejä, joilla ei ole toivon rippeitäkään. Avausbiisi Keys to the Kingdom on esimerkiksi ihan järkyttävä. Korvat hajottavaa epävireistä kirkumista, räminää, melkein voisi olla jopa autotunea, ettei jopa olisikin. Ei sitä pysty kuuntelemaan. Toinen kappale All for Nothing on myös sitä kuuluisaa paskaa, eri tavalla vain. Until It's Gone on varmaan se albumin slovari, joka kyllä menee siihen kategoriaan, jossa Avril Lavignen Wish You Were Here alkaa kuulostaa loistoballadilta. Wastelands on turhan rap, Drawbar ja The Summoning taas aivan täysin turhia lyhyitä instrumentaaleja.

Positiivisena puolena on todettava, että räppiä albumilla on todella vähän verrattuna aikaisempiin Linkin Park -albumeihin, onkohan peräti vain kolmessa biisissä ja niissäkin vain pienessä määrin. Guilty All the Samen se pilaa, eikä se Wastelandsissakaan hyvä juttu ole, mutta muissa biiseissä sitä hädin tuskin huomaa.

Lisäksi on mainittava, että biisejä kuten War ja Rebellion on jopa ihan nastaa kuunnella. Ja tietysti sokerina pohjalla on A Line in the Sand, joka on albumin ainoa todellinen helmi, paras Linkin Park -biisi seitsemään vuoteen ja takuuvarmasti yksi bändin historian parhaimmista. Siinä on kaikki niin kohdallaan kuin tällaisessa musiikissa vain voi olla. Tämän perusteella on odotettavissa, että mikäli bändi aikoo tulevaisuudessa jatkaa nu metal -linjaa mainstream elektronisen rockin sijasta, voi seuraava albumi olla jo täysosuma.

Päällimmäisinä tunteina levystä jäävät tietynlainen pettymys ja ärsyyntyneisyys. Potentiaalia olisi ihan hemmetisti, mutta sitä ei ole hyödynnetty läheskään parhaalla mahdollisella tavalla. The Hunting Party olisi voinut olla kokonaisuutena loistava albumi. Se olisi voinut olla yksi vuosikymmenen parhaista juurillepaluista. Se olisi voinut olla jopa Linkin Parkin paras albumi koskaan. Mutta se ei ole mitään noista. Ei, koska se potentiaalin hyödyntäminen jäi puolitiehen. Useita sen kappaleita voi kuunnella ilman, että joutuu valtavan inhoreaktion kouriin kuten kahden viime levyn kappaleiden kohdalla käy. Se ei missään tapauksessa ole täydellinen katastrofi. A Line in the Sand pelastaa paljon. Mutta se on kuitenkin pettymys kun ottaa huomioon, mihin oli mahdollisuus.

Arvosana: 6½/10

Elvenking - The Pagan Manifesto

Bändi: Elvenking
Albumi: The Pagan Manifesto
Julkaisuaika: 16. toukokuuta 2014
Genre: Power metal / folk metal

Kun Italia ja power metal löytyvät samasta lauseesta, tulee automaattisesti ensimmäisenä mieleen hyperkliseinen Rhapsody of Fire ja Fabio Lionen kimeät kiekumiset smaragdimiekkoineen ja lohikäärmeineen. Tällä kertaa asia on kuitenkin toisin: Elvenking soittaa italialaisesta tyylistä poikkeavaa, selvästi mielenkiintoisempaa ja kypsempää fantasiapoweria. Bändin tyyliä voisi oikeastaan kuvailla jopa hieman rockahtavaksi poweriksi, sillä laulaja Damna kelpaisi äänensä ja laulutyylinsä perusteella vaikka hard rock -bändin keulille. Mies osaa vetää kovaa ja korkealtakin, mutta ei harrasta turhaa kiljumista, vaan kuulostaa oikeasti hyvältä.

Bändin kahdeksas studioalbumi The Pagan Manifesto on kriitikkojen ja hardcore-fanien ylistämä, sitä pidetään yleisesti jopa bändin parhaana. Pari aikaisempaa albumia olivat omasta mielestänikin - kuten myös aika lailla kaikkien fanien mielestä - melko mitäänsanomattomia ja tylsiä, minkä takia hädin tuskin muistin koko bändin olemassaoloa, ennen kuin nyt. The Pagan Manifesto kuitenkin muuttaa kaiken. Elvenking on palannut.

Intron jälkeen ensimmäinen varsinainen kappale on bändin historian pisin, peräti 13-minuuttinen järkäle King of the Elves, joka aluksi tuntuu hieman liian pitkältä, mutta pituuteen tottuu ajan kanssa ja kappale muuttuu paremmaksi joka kuuntelukerralla. Alku kuulostaa hieman kömpelöltä, mutta viimeistään kolmen minuutin kohdalla räjähtää kun kappaleesta kuoriutuu esille koko levyn paras kertosäe.

Folk-elementtejä käytetään albumilla runsaasti ja kappaleet ovat muutenkin hieman tavanomaisesta power metalista poikkeavia ja siksi erityisen miellyttäviä - nyt ei edes yritetä mahtua tiettyyn muottiin tai noudattaa tiettyjä standardeja, vaan Elvenking tekee rohkeasti ihan omaa juttuaan. Tämän voi huomata esimerkiksi kappaleessa The Druid Ritual of Oak sekä levyn rauhallisimmassa kappaleessa Towards the Shores, joka on täysin akustinen folk-balladi, jollaisia harvoin metallialbumeilla kuulee. Levyn päätöskappaleessa Witches Gather kuullaan myös hieman örinävokaaleja, joita ei myöskään power metalissa tavallisesti käytetä.

Levyn kaikki kappaleet ovat loistavia ja usean kuuntelun arvoisia, mutta erään viisikon pystyy kuitenkin nostamaan kaiken muun yläpuolelle. Tähän viisikkoon kuuluvat äärimmäisen tarttuvat Moonbeam Stone Circle ja Grandier's Funeral Pyre, mahtava single Elvenlegions, sekä koko levyn parhaat kappaleet Twilight of Magic ja Black Roses for the Wicked One. Jokaista näistä kappaleista jaksaa kuunnella vaikka repeatilla hyvin pitkään ja se kertoo siitä, että kyseeessä on joukko todella kovaa musiikkia.

Elvenking todellakin on palannut. The Pagan Manifesto on kiehtova, eeppinen, äärimmäisen melodinen ja tappavan tarttuva seikkailu haltioiden ja muiden luonnonuskontojen otusten maailmassa. Kun tarkastelen tämän vuoden arvostelutilastojani, se on myös tähän mennessä koko vuoden viidenneksi paras albumi ja se on kova suoritus näin tasokkaana musiikkivuonna.

Arvosana: 9-/10

Equilibrium - Erdentempel

Bändi: Equilibrium
Albumi: Erdentempel
Julkaisuaika: 6. kesäkuuta 2014
Genre: Folk metal / sinfoninen black metal

Saksalainen Equilibrium on jokaisen black metal -puristin pahin painajainen. En edes tiedä, onko bändiä kovin sopivaa kutsua minkäänlaiseksi black metaliksi, vai olisiko parempi puhua pelkästään folk metalista, mutta lauluosuudet muistuttavat kuitenkin niin paljon black metalia, että määrittelen sen itse folk metalin ja sinfonisen black metalin risteytykseksi. Tr00 blak metal kvltistit eivät kuitenkaan ole ehkä ihan samaa mieltä.

Bändin neljäs albumi, Erdentempel, jatkaa sitä tuttua linjaa: black metalia, joka on täytetty mahtipontisten syntikkaorkestraatioiden lisäksi niin iloisilla melodioilla, että jopa power metalissa tällainen on harvinaista. Siis iloista black metalia, joka sisältää muun muassa saksalaisia juomalauluja, voiko tällaista ollakaan? Kyllä voi ja onkin.

Edellinen albumi Rekreatur (2010) ei ollut niin hirvittävän vahva tapaus, etenkään koska bändin uusi laulaja Robert "Robse" Dahn veti paljon matalammalta kuin edeltäjänsä ja muutti bändin soundia jokseenkin raaemmaksi, eivätkä matalat murinat aina sopineet biiseihin kuten aiemmat korkeat. Samaa on havaittavissa tietyssä määrin edelleen, mutta Robsen vokaalit ovat kehittyneet merkittävästi neljän vuoden tauon aikana ja lauluosuudet istuvat nyt biiseihin paljon paremmin kuin ennen.

Equilibriumin parasta antia ovat silti uskomattomat instrumentaaliosuudet, sillä tämä bändi todellakin tietää, miten koukuttavia melodioita luodaan. Jo intron jälkeinen avausbiisi Was Lange Währt starttaa sellaisella melodisuuden riemuvoitolla, että kuuntelija tietää tulossa olevan melkoinen albumi.

Hyvin mieleenjääviä kappaleita on sekä nopeatempoisissa rallatuksissa, että hitaammissakin kipaleissa. Nopeammista esimerkiksi Stein Meiner Ahnen ja Equilibrium goes Oktoberfest aka Wirtshaus Gaudi ovat ihan ensiluokkaisia ja hitaista taas bändin ensimmäinen englanninkielinen veisu The Unknown Episode ja Apokalypse ovat mahtavia.

Koko kiekon kolmen kärkeä ei ole kuitenkaan vaikeaa nimetä. Ehdottomasti ykkösenä on hillitön ralli Uns'rer Flöten Klang jossa on hilpein melodia, jonka olen ikinä kuullut ja joka siten kenties jopa vie Blut Im Augen aseman kaikkien aikojen hilpeimpänä metallibiisinä. Sen kuuntelemista on vaikea lopettaa. Wellengang puolestaan on tavattoman kaunis kappale ja tuo mieleen Taru Sormusten Herrasta -elokuvien maisemat ja musiikin. Levyn päättävä 11-minuuttinen instrumentaalijärkäle Aufbruch on takuuvarmasti vuoden instrumentaalibiisi, ei mitään epäilystäkään. Se esittelee valtavan kokoelman uskomattomia melodioita ja toimii ikään kuin koko albumin kulminaatiopisteenä ja yhteenvetona.

Equilibrium ei petä. Taaskaan. Rekreatur oli mitä oli, mutta nyt ollaan asian ytimessä. En ehkä ihan sanoisi tämän yltävän bändin kakkosalbumin, Sagas (2008), tasolle, mutta lähellä ollaan. Näitä hilpeitä ralleja on todella ilo kuunnella. Black metal -puristit hiiteen kuuntelemaan norjaisia kirkonpolttodemojanne, tämä on nykyaikaa.

Arvosana: 8½/10

Timo Tolkki's Avalon - Angels of the Apocalypse

Bändi: Timo Tolkki's Avalon
Albumi: Angels of the Apocalypse
Julkaisuaika: 16. toukokuuta 2014
Genre: Sinfoninen power metal

Toista iltaa luokkaretkellä Roomassa. Hengaan jengin kanssa hotellihuoneessa ja jostain kumpuaa hullu idea kuunnella porukalla muuan levy, joka on juuri aikaisemmin päivällä ilmaantunut netin ihmeelliseen maailmaan. Järkytyn ideasta, sillä se kuulostaa lähes yhtä traumatisoivalta kuin sydämenohitusleikkaukseen joutuminen hereillä ilman kunnollista puudutusta. Mutta enemmistö voittaa. Levy kuunnellaan. Kansa haluaa viihdettä.

Ja viihdettä se toden totta saa. Kyseessä on mikäs muukaan kuin ex-Stratovarius -nokkamiehen viime vuonna lanseerattu Avantasia-plagiaatti Timo Tolkki's Avalon. Tämän suuruudenhullun "metallioopperan" (huomioi Godzillan kokoiset lainausmerkit) debyyttialbumi The Land of New Hope oli niin uskomaton tapaus, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ja tarkoitan tätä nyt hieman eri mielessä kuin tavallisesti. Kyseinen debyytti oli niin uskomattoman onneton tapaus, että se ylitti täysin käsityskyvyn; miten ennen niin mahtavaa poweria säveltänyt Timo Tolkki saattoi saada aikaiseksi jotain niin kömpelöä ja amatöörimäistä? Kyseisen albumin arvostelu löytyykin tästä blogista myös ja nimesin sen silloin vuosikymmenen huonoimmaksi metallialbumiksi.

No, nyt käsissä on sitten tapauksen jatko-osa, vai pitäisikö sanoa esiosa, kun Tolkkihan sanoi aikaisemmin, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Joka tapauksessa Angels of the Apocalypse on teoksen nimi ja se kuvaakin albumia aika hyvin. Enkeleitä ei ehkä hirveästi näy, mutta maailmanloppua sitäkin enemmän. Voiko tämä sitten oikeasti alittaa The Land of New Hopen asettaman riman?

Kyllä se voi. Ja se tekee sen. Ja pirun komeasti tekeekin. Ai saakeli kun on melkoinen tapaus.

Yksi positiivinen asia on kyllä mainittava heti aluksi: Angels of the Apocalypsen biisit jäävät paljon paremmin mieleen jo ensikuuntelulla kuin debyytillä, jossa ne ovat yhtä suurta massaa, josta on täysin mahdotonta erottaa erillisiä kappaleita. Harmi vain, että biisit eivät tällä kertaa jää mieleen siksi, että ne sisältäisivät mahtavia, koukuttavia melodioita tai upeita laulusuorituksia tai edes eeppisiä kitarasooloja. Ne jäävät mieleen yksinomaan siksi, koska ne ovat niin huonoja, että heikottaa.

Mutta sitten negatiivisiin asioihin, niitä kun on pitempi lista kuin Yhdysvalloilla al-Qaidan terroristeja. Heti ensimmäisenä tulee huomattua, että albumin miksaus on... jär-kyt-tä-vää. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on huonoiten miksattu albumi jonka olen ikinä elämässäni kuullut. The Land of New Hopella ongelma ei ollut niin näkyvissä, se oli tuotannollisesti ihan okei kiekko, mutta biisimateriaali vain oli perseestä. Angels of the Apocalypsella kaikki soittimet tuntuvat toisistaan irrallisilta, kuoro-osuudet jäävät lähes kokonaan kaiken muun alle ja kuulostavat autotallissa äänitetyiltä, laulajat kuulostavat heikoilta ja koko paketti yhdessä kuulostaa pelkältä sekavalta, muoviselta mössöltä. Ja Tolkki itse on miksannut albumin, ei kukaan ulkopuolinen kuten yleensä, joten hän on ainoa henkilö, jota tästä korvien pahimmasta painajaisesta voi syyttää.

Joskus huonommallakin miksauksella varustettu albumi voi olla hyvä, mikäli biisit vain ovat hyviä. Sääli, ettei niin tällä(kään) kertaa ole, Angels of the Apocalypse kun ei sovi samaan lauseeseen hyvien biisien kanssa. Mielellään ei samaan kappaleeseenkaan. Jätetään saman tien pois samasta tekstistäkin.

Kun turhanpäiväisestä Song for Eden -hoilausintrosta on päästy eroon ensimmäiseen varsinaiseen biisiin, tulee tismalleen sama tunne kuin debyyttialbumia aloitellessa: häviävän pienen hetken ajan se kuulostaa hyvältä ja sitten, vain muutaman sekunnin kuluttua innostus romahtaa kuin Empire State Buildingin katolta alas pudoten. Jerusalem is Falling on juuri samanlainen kuin debyytin avaus: se yrittää olla ihan helvetin bombastinen ja eeppinen aloitus, mutta sortuu siihen The Land of New Hopelta tuttuun saman, saman ja saman jatkuvaan toistamiseen säkeistöissä, kömpelöihin orkestraatioihin ja Fabio Lionen järkyttävään laulusuoritukseen, joka ei kyllä ansaitse edes säälipisteitä. Sen verran olen kuuluisaa Rhapsody of Firea kuunnellut, että tiedän miehen osaavan oikeasti laulaa, mutta tämä suoritus on vain yksinkertaisesti pohjanoteeraus.

Singlenä julkaistu Design the Century on kuitenkin vielä kehnompi tapaus. Se alkaa ihan semihyvältä kuulostavalla kitaraintrolla, joka - ikävä kyllä - on melodiansa puolesta täydellisesti ryöstetty jostain toisesta biisistä, en vain vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut päähäni, mistä, eivätkä arvosteluapunani toimivat luokkatoverinikaan onnistuneet pulmaa ratkaisemaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaan pointti oli se, että melodia on ryöstetty, eikä Tolkki siis kyennyt omaa keksimään. Sitten mukaan liittyy koko julmetun universumin huikein naislaulaja, Nightwishin ja ReVampin riveistä tuttu Floor Jansen, joka räväyttää uransa heikoimman laulusuorituksen vain, koska Tolkin homehtunutta lattiamattoakin latteampi ja laahaavampi biisi - etenkin sen kertosäe - ei anna hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia näyttää edes murto-osaa kyvyistään, vaan koko homma menee lähinnä lämmittelyn ja lauantai-illan karaokelaulannan puolelle.

Sitten tulee kaikkien aikojen pommi, jolle Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit kalpenevat mennen, tullen ja vielä palatessakin. Rise of the 4th Reich. Enkä liioittele yhtään sanoessani, että väki täällä lähestulkoon tukehtui nauruun kun biisi soi ensimmäistä kertaa. Tein niin itsekin. Tässä kohtaa eivät enää edes sanat riitä kuvailemaan tätä tapausta, sillä se alittaa kaikki mahdolliset ruohonkorsitason rimatkin monella metrillä. En tiedä mitä David DeFeis tässä oikein tekee. Laulamista se ei ole, se on selvä. Örinääkään se ei ole. Eikä screamoa. Se on jotain noiden kaikkien välimaastosta. Älämölöä? Kännisekoilua? Jenkkiläisten ö-luokan kauhuleffojen kirkumista? Oli mitä oli, sen kuunteleminen pokkana ei voi onnistua edes karskeimmalta tosikolta. Yhdistettynä jo valmiiksi onnettomaan biisimateriaaliin, kammottavaan miksaukseen ja itse George Bushin aikanaan lausumaan puheosuuteen, Rise of the 4th Reich saattaa hyvinkin olla naurettavin metallibiisi, joka on milloinkaan tehty. Tai ainakaan en löydä haastajaa tälle. On täysin absurdia kuvitella, että lukuisia Stratovarius-klassikoita säveltänyt mies on tämän takana.

Pikkuriikkisen valoa tunnelin päässä näkyy kun Stargate Atlantis pyörähtää käyntiin, sillä sen kertosäkeessä on ihan oikeasti siedettävä melodia, jota ei ole edes varastettu mistään, ainakaan tietääkseni. Tosin biisi itsessään ei ole mistään kotoisin, joten pieni semihyvä melodia ei paljon pelasta.

Floor Jansen pääsee jälleen ääneen biiseissä The Paradise Lost ja You'll Bleed Forever (Ghost Love Score, eh?) joista ensimmäisenä mainittu kuuluu siihen kategoriaan, joka kaikesta huolimatta unohtuu universumin massaan saman tien ja jälkimmäinen on umpitylsä balladi. Floor laulaa näissä, etenkin jälkimmäisessä, kyllä selkeästi paremmin kuin singlellä, mutta ei hyvä laulaja voi pelastaa tuhoon tuomittua biisiä, eihän Tony Kakkokaan saisi Avril Lavignen Hello Kittyä kuulostamaan musiikilta. Neon Sirens (wtf, neonseireenejä?) yrittää kovasti olla hard rockia, mutta järjetön yliyrittäminen saa sen kuulostamaan lähinnä siltä kuin Nickelback olisi yrittänyt soittaa metallia.

Lopussa seisoo tietysti 9-minuuttinen nimikappale, joka on - yllättävää kyllä - parempi kuin debyytin vastaava, mutta äärettömän tylsä ja ennen kaikkea puuduttava, jos mikä, siitä huolimatta. Floor on jälleen päästetty vauhtiin ja Tolkki on pistänyt naisen vetämään vähän korkeita, kiljaisuja muistuttavia nuotteja. Ja olipa päälle pakko heittää myös outrobiisi, joka luojan kiitos on täysin instrumentaalinen, eikä sisällä enää yhtään painajaismaisia laulusuorituksia tai muutakaan traumatisoivaa materiaalia.

Kun tämä paketti laitetaan kokoon, pitäisi syntyä jälleen uusi osa huimassa metallioopperassa. Mutta kun Tolkki ei tunnu vieläkään käsittäneen, mikä se metalliooppera oikeasti on. Metalliooppera on juonellinen kokonaisuus, jossa jokainen mukana olevista laulajista laulaa tietyn "hahmon" roolin, kuten Avantasiassa tehdään. The Land of New Hopella Elize Ryd ja Rob Rock lauloivat lähes kaiken duettona ja nyt Angels of the Apocalypsella jokainen biisi on omistettu yhdelle ainoalle laulajalle ja osa laulajista, kuten juuri Floor Jansen, on saanut useammankin biisin, joten roolijaosta ei taaskaan ole tietoakaan.

Mitä tässä nyt yhteenvetona enää voisi sanoa. Jos tulee tylsä ilta vailla mitään tekemistä, tämä on poikkeuksellisen oivaa viihdettä. Päihittää hauskuudessaan monet huonot komedialeffat. Ikävä kyllä Angels of the Apocalypse varastaa edeltäjänsä tittelin vuosikymmenen heikoimpana metallialbumina. Jos uskoisin Jumalaan, rukoilisin tällä hetkellä polvillani kirkon alttarin edessä luojalta, ettei trilogian kolmas osa milloinkaan ilmesty piinaamaan meitä.

Arvosana: 1½/10

Epica - The Quantum Enigma

Bändi: Epica
Albumi: The Quantum Enigma
Julkaisuaika: 30. huhtikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen, sinfonisen metallin yksi kirkkaimmista kiintotähdistä, Epica, julkaisee pitkään odotetun seuraajan Requiem for the Indifferent (2012) -albumilleen. En pitänyt kyseistä albumia kovinkaan onnistuneena: mukana oli muutamia huippubiisejä, mutta yli puolet levystä jäi latteaksi ja etenkin pitkiksi eepoksiksi tarkoitetut järkälekappaleet pettivät todella pahasti olemalla suorastaan tylsiä. On kuitenkin myönnettävä, että jo helmikuussa nähtyäni bändin kuudennen studioalbumin, The Quantum Enigman, kansikuvan, olin vakuuttunut sen ylittävän edellisen levyn tason monin verroin. Siis pelkän kansikuvan perusteella. Ja tällä kertaa kansikuva ei todellakaan pettänyt.

Levyltä julkaistiin kaksi singleä: The Essence of Silence ja Unchain Utopia. Kappaleet edustavat täydellisesti Epican kahta puolta: The Essence of Silencen tappavat kitarariffit ja Mark Jansenin brutaalit örinävokaalit yhdistettynä Simone Simonsin jumalaisiin korkeisiin nuotteihin kertosäkeessä tuovat täydellisesti esiin Epican tavaramerkkisoundin kun taas Unchain Utopia esittelee astetta kevyemmän, mutta sitäkin eeppisemmän puolen hämmästyttävine kuoro-osuuksineen. Nämä kaksi ovat kiistatta Epican parhaat singlet ikinä, eivätkä ne yritäkään olla ns. "radioystävällisiä" kuten aikaisemmat renkutukset, vaan ovat täyttä Epicaa todellisimmillaan alusta loppuun saakka.

Kun jo pelkästään singlet olivat räjäyttäneet tajunnan, olivat odotukseni koko albumia kohtaan taivaissa. Ja niinhän siinä kävi, että jo ensimmäisen läpikuuntelun jälkeen olin vakuuttunut, että tässä on kyseessä vuoden 2014 paras albumi. Simonen ääni on ensinnäkin kehittynyt aivan hämmästyttävästi aikaisemmista albumeista - ja pidin häntä jo valmiiksi koko helkkarin maailman parhaana naislaulajana heti Floor Jansenin jälkeen. Parhaimmillaan Simone pääseekin lähelle Floorin tasoa, mutta ihan kuuluisan Tides of Time -balladin käsittämättömän suorituksen tasolle ei ylletä tällä kertaa. Naisen yleinen taso on kuitenkin parantunut räjähdysmäisesti ja lauluosuuksiin on myös tullut paljon entistä enemmän melodisuutta.

The Quantum Enigman kappalemateriaali on paljon dramaattisempaa ja mahtipontisempaa kuin Requiem for the Indifferentin paikoitellen jopa umpitylsät kirkkoveisut. Orkesterin käyttö on monipuolisempaa ja sitä osataan käyttää oikein eikä väärissä kohdissa. Kuoroja on käytetty lähes joka kappaleessa ainakin taustalauluna, mikä sen kun lisää mahtipontisuutta. Rankat kitarat ja paikoitellen brutaaliksi yltyvä voima ja Mark Jansenin örinät yhdistettynä Simonen taivaalliseen ääneen ja kauniisiin melodioihin - joita niitäkin on enemmän kuin aikaisemmilla albumeilla - tekevät The Quantum Enigmasta äärimmäisen nautittavan teoksen. Kitarasoolojakin on aikaisempaa enemmän ja jopa yksi syntikkasoolo löytyy.

Analysoidakseni kappaleita totean heti alkuun, että huonoja kappaleita albumilta ei löydy. Introna toimiva Originem on jatkoa Epican huikeiden orkestraali-introjen sarjalle ja tämä on niistä kiistatta paras. Vielä uskomattomampi orkestraali on interluden virkaa toimittava The Fifth Guardian, jossa on runsaasti vaikutteita aasialaisesta kansanmusiikista.

Varsinaisista kappaleista - niin mahtavia kuin ne kaikki ovatkin - on löydettävissä neljä, jotka selvästi ylittävät kaikki muut ja hätyyttelevät täydellisyyden rajoja. Ensimmäisellä kuuntelukerralla mieleen jäi heti jykevä tykitys Chemical Insomnia, jonka kohdalla en oikein osaa edes selittää mikä tekee siitä niin huikean, se vain on. Omen (The Ghoulish Malady) häkellyttää myös jäätävällä melodisuudellaan. Koko kiekon rankin tykitys on ehdottomasti sen lyhyin kappale, vain 3,5-minuuttinen Victims of Contingency, joka on sanan mukaisesti tappobiisi. Se on äärimmäisen aggressiivinen biisi murhaavilla örinöillä ja niiden kyytipoikana upealla, eeppisellä kertosäkeellä. Mitä muuta tällaiselta bändiltä voisi toivoakaan?

Täydellisyys jatkuu levyn bonuskappaleissa, joita on jo peräti neljä päässyt ilmoille. Banish Your Illusionin kertosäe on soinut päässäni siitä asti kun sen ensimmäisen kerran kuulin ja tämä on perin harvinaista, sillä yleensä Epican kaltaisen bändin kappaleet eivät ole ihan korvamatotyyppiä. Eikä tämäkään sitä varsinaisesti ole, mutta äärimmäisen tarttuvasta kertsistä voidaan puhua, yhdestä koko levyn parhaimmista ehdottomasti. In All Conscience taas iskee pöytään Simonen parhaimman laulusuorituksen sitten Tides of Timen, sillä kertosäkeessä hän kuulostaa paikoitellen lähes Floor Jansenilta. Kun päälle lisätään kuoro-osuudet, jotka peittoavat jopa Unchain Utopian, on kyseessä ihan jäätävä bonuskappale, joka olisi ehdottomasti ansainnut paikan varsinaisella levyllä.

Parasta, mitä The Quantum Enigma tarjoaa, on kuitenkin Natural Corruption. Koko kipale on alusta loppuun saakka sellaista mahtipontisen melodisuuden ryöppyämää, etten mitään vastaavaa kykene löytämään Epican diskografiasta. Kyseessä on todennäköisesti bändin historian paras kappale ja tähän lukuun otan mukaan myös kaikki taannoiset megahitit ja suuret eepokset. Sanat eivät riitä sen kuvailemiseen, sillä muuten koko arvostelu menisi karmivaksi fanityttöhypetykseksi.

On hiukan yllättävää, että kaikista parhaimpien kappaleiden joukosta ei löydy levyn pisintä biisiä, sen todellista eeposta, joka kulkee nimellä The Quantum Enigma (Kingdom of Heaven part II). Se on ihan tajuton järkäle, 12-minuuttinen tykitys, mutta tietyllä tavalla ehkä aavistuksen verran väkisin pitkitetyn tuntuinen. Vähän kuin alkuperäinen Kingdom of Heaven, se on raskas ja sisältää runsaasti pitkiä lauluosuuksia lähes ilman minkäänlaisia instrumentaalisia taukoja, mutta erityisen eeppinen se ei ole. Se ei sisällä massiivisia orkestraatioita kuten Epican parhaana pitämäni eepos, The Divine Conspiracy. Mitä enemmän sitä kuitenkin kuuntelee, sen paremmaksi se muuttuu ja sanoisin sen kuitenkin olevan "edellistä osaansa" parempi.

Pienen pettymyksen tuottaa myös balladi Canvas of Life, joka on kyllä Epican balladien ehdotonta kärkisakkia, mutta kun odotin Simonen kehittyneen äänen johdosta jotain Tides of Timen kaltaista revittelyä, enkä sitä kuitenkaan saanut. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole huono biisi - päinvastoin, ne ovat todella kovaa kamaa, mutta eivät vain yksinkertaisesti kykene haastamaan edellä mainitun biisijoukon suvereenia täydellisyyttä. Canvas of Lifen seuraksi on kuitenkin tällätty toinenkin balladi bonuskappaleeksi. Dreamscape on hieno ja jopa melko eteerinen veisu, mutta Canvas of Lifen tavoin ei kykene nousemaan aivan sinne korkeimpiin sfääreihin.

The Quantum Enigma joka tapauksessa antaa kuulijalleen ihan julmetusti. Sen kykenee kuuntelemaan alusta loppuun asti läpi vaikka kuinka monesti ilman, että tekee mieli skipata yhtäkään kappaletta. Kyseessä on kirkkaasti Epican uran paras albumi, ihan selkeästi yksi kaikkien aikojen parhaimmista sinfonisista metallialbumeista ja hyvin suurella todennäköisyydellä vuoden 2014 paras albumi ja olisiko vielä yksi koko vuosikymmenen parhaimmistakin. Ja tietysti mestariteos. Tämän paremmaksi on vaikea pistää.

Arvosana: 10-/10

Tuomas Holopainen - Music Inspired by The Life and Times of Scrooge

Artisti: Tuomas Holopainen
Albumi: Music Inspired by The Life and Times of Scrooge
Julkaisuaika: 11. huhtikuuta 2014
Genre: Folk / soundtrack

Nightwishin kosketinsoittajana, säveltäjänä ja sanoittajana parhaiten tunnettu Tuomas Holopainen julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa bändinsä ollessa luovalla tauolla. Kyseessä on konseptialbumi nimeltä Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, joka nimellään jo kertoo esikuvansa olevan Don Rosan kuuluisa sarjakuvaeepos Roope Ankan elämä ja teot. Holopainen on kertonut haaveilleensa tämän levyn tekemisestä aina vuodesta 1999 saakka kun Nightwish oli ensimmäisellä ulkomaille ulottuneella kiertueellaan ja nyt haave on vihdoinkin toteutettu.

Kyseessä ei missään tapauksessa ole Nightwishiin verrattavissa oleva metallialbumi. Päinvastoin, tämä on ihan jotain muuta. Kyseessä on pikemminkin soundtrack kuin rock- tai metallialbumi, eikä siinä kuulla perinteisiä bändisoittimia lainkaan lukuun ottamatta yhtä ainoaa sähkökitaralla soitettua sooloa. Albumi on myös isolta osin instrumentaalinen ja lauluosuuksia kuullaan vain muutamassa kappaleessa. Levyllä oikeastaan on kolme täysin laulettua, biisimäistä kappaletta, muutamia pienillä lauluosuuksilla varustettuja kappaleita ja muutamia ihan täysin instrumentaaleja kappaleita. Levyn laulajina toimivat Alan Reid, Johanna Kurkela, Johanna Iivanainen ja Tony Kakko, joka on paremmin tunnettu Sonata Arctican laulajana.

Vaikka metallista ei kyse olekaan, on Holopaisen tyyli täysin tunnistettavissa. Levyä voi helposti kuvailla ilmaisulla "Nightwishia ilman bändisoittimia", sillä se on kaikesta huolimatta samaan aikaan erittäin monipuolinen, mahtipontinen, dramaattinen ja äärimmäisen kaunis teos. Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös Nightwishin musiikkiin, joten on melko luultavaa, että varsinkin Nightwishin uudemmasta, teatraalisemmasta tuotannosta pitävät diggailevat tästäkin yhtä lailla.

Albumi tekee erittäin hienosti kunniaa Don Rosan eepokselle, jota pidän kirkkaasti kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvateoksena. Jo ensimmäisistä sekunneista lähtien musiikista välittyvän tunnelman pystyy täysin yhdistämään Roope Ankan elämä ja teot -kirjan lukujen tapahtumiin. Albumi ei seuraa orjallisesti kirjaa, eli jokaiselle luvulle ei todellakaan ole varattu omaa biisiä, mutta järjestys on looginen ja kronologinen ja se kuvaa Roope Ankan elämän kymmenvuotissyntymäpäivän aatosta kuolinvuoteelle saakka. Erilaisia orkesterisoittimia on käytetty hyvin monipuolisesti, siitä suuri kiitos Nightwishin riveissä nykyään vaikuttavalle Troy Donockleylle. Holopaisen sävellykset käyvät levy levyltä huikeammiksi.

Levyn avaa Roopen tarinan ensiaskelista kertova Glasgow 1877, joka säkkipilleineen ja kauniine lauluosuuksineen on täysin henkeäsalpaava aloitus ja tuo automaattisesti mieleen Skotlannin jylhät ylämaat, jossa Roope lapsuutensa vietti. Tätä seuraa kolme pääasiassa instrumentaalia kappaletta, joista Into the West tuo mieleen teemansa mukaisesti Yhdysvaltan villin lännen, Duel & Cloudscapes yhdistää dramaattisen taistelun ja sirkuskomiikan ja Dreamtime on suorastaan hypnoottinen. Niin hypnoottinen, että jos tuota kuuntelisi tunnin putkeen, vaipuisi luultavasti oikeasti jonkin asteen poppamiestranssiin. Enkä kyllä ole koskaan kuullut minkään soittimen päästävän niin hämmentävää ääntä kuin didgeridoo tekee tässä.

Mitä pitemmälle levy etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Viidentenä vuorossa on albumin kirkkaasti paras biisi, vajaa 7-minuuttinen Cold Heart of the Klondike, jossa myös Tony Kakko pääsee ääneen ja lunastaa paikkansa ainoana oikeana laulajana juuri tälle biisille. Julmetun hienot lyriikat ja Nightwish-tyyliset dramaattiset kuorot täydentävät kokonaisuutta siihen malliin, että voidaan jo puhua yhdestä koko helkkarin vuoden parhaimmista biiseistä. Lauluosuudet jatkuvat naisäänin The Last Sled -kappaleessa, joka ei kauaksi edellisen tasosta jää.

Levyn instrumentaaleista selvästi paras on Goodbye, Papa, joka kuvaa kuolemaa, tässä tapauksessa Roopen isän kuolemaa, niin hienolla tavalla, että jopa samasta aiheesta kertova Nightwish-veisu Rest Calm meinaa jäädä jalkoihin. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, tämän instrumentaalin lopussa kuuluu ihan selvästi vaikutteita juuri Rest Calmista, jos oikein tarkasti kuuntelee. Tätä seuraava To Be Rich on levyn lyhyin ja kenties synkin kappale, jonka lyhyt lauluosuus on aavemainen ja silti niin kaunis, kertoen Roopen tulemisesta maailman rikkaimmaksi ja siitä, kuinka hän rikkauksiensa myötä hylkää perheensä ja läheisensä.

Singlenäkin julkaistu A Lifetime of Adventure on jälleen täysin laulettu biisi, joka mahtuu albumin kolmen parhaan biisin joukkoon ja on varmasti yksi viime aikojen harvoista singleistä, jota jaksan kuunnella jatkuvasti vielä levyn ilmestymisen aikoihinkin - yleensä kun olen siihen mennessä jo puhkikuluttanut singlet, eivätkä ne jaksa enää innostaa samalla tavalla kuin albumin muut biisit. Mutta tämä on poikkeus. Tätä jaksaa kuunnella loputtomiin. Myös albumin päätöskappaleessa kuullaan laulua, tällä kertaa Roopen äänenä toimivan Alan Reidin suusta. Go Slowly Now, Sands of Time on rauhallinen ja täydellinen lopetus tarinalle. Se sijoittuu Roopen viimeisiin elinpäiviin ja siihen, mitä hänellä on aikansa lopussa vielä sanottavaa.

Tätä albumia on vaikea arvostella, sillä arvostelut vaativat usein kritiikkiä, mitä en valitettavasti pysty tälle antamaan. Henkeäsalpaavan kaunis musiikillinen seikkailu, jollaisen vain Tuomas Holopainen on voinut tehdä mahdolliseksi. Kukaan muu ihminen maailmassa ei pysty tällaiseen. Music Inspired by The Life and Times of Scrooge edustaa Imaginaerumin (2011) ohella Holopaisen uran huippua, jolle ei näytä olevan loppua lainkaan. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että tällainen levy on tulossa, en ikinä uskonut tämän tapahtuvan, mutta kyllä tämä pääsee Sonata Arctican Pariah's Childin rinnalle taistelemaan vuoden parhaimman albumin tittelistä.

Arvosana: 9½/10