Epica - The Quantum Enigma

Bändi: Epica
Albumi: The Quantum Enigma
Julkaisuaika: 30. huhtikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen, sinfonisen metallin yksi kirkkaimmista kiintotähdistä, Epica, julkaisee pitkään odotetun seuraajan Requiem for the Indifferent (2012) -albumilleen. En pitänyt kyseistä albumia kovinkaan onnistuneena: mukana oli muutamia huippubiisejä, mutta yli puolet levystä jäi latteaksi ja etenkin pitkiksi eepoksiksi tarkoitetut järkälekappaleet pettivät todella pahasti olemalla suorastaan tylsiä. On kuitenkin myönnettävä, että jo helmikuussa nähtyäni bändin kuudennen studioalbumin, The Quantum Enigman, kansikuvan, olin vakuuttunut sen ylittävän edellisen levyn tason monin verroin. Siis pelkän kansikuvan perusteella. Ja tällä kertaa kansikuva ei todellakaan pettänyt.

Levyltä julkaistiin kaksi singleä: The Essence of Silence ja Unchain Utopia. Kappaleet edustavat täydellisesti Epican kahta puolta: The Essence of Silencen tappavat kitarariffit ja Mark Jansenin brutaalit örinävokaalit yhdistettynä Simone Simonsin jumalaisiin korkeisiin nuotteihin kertosäkeessä tuovat täydellisesti esiin Epican tavaramerkkisoundin kun taas Unchain Utopia esittelee astetta kevyemmän, mutta sitäkin eeppisemmän puolen hämmästyttävine kuoro-osuuksineen. Nämä kaksi ovat kiistatta Epican parhaat singlet ikinä, eivätkä ne yritäkään olla ns. "radioystävällisiä" kuten aikaisemmat renkutukset, vaan ovat täyttä Epicaa todellisimmillaan alusta loppuun saakka.

Kun jo pelkästään singlet olivat räjäyttäneet tajunnan, olivat odotukseni koko albumia kohtaan taivaissa. Ja niinhän siinä kävi, että jo ensimmäisen läpikuuntelun jälkeen olin vakuuttunut, että tässä on kyseessä vuoden 2014 paras albumi. Simonen ääni on ensinnäkin kehittynyt aivan hämmästyttävästi aikaisemmista albumeista - ja pidin häntä jo valmiiksi koko helkkarin maailman parhaana naislaulajana heti Floor Jansenin jälkeen. Parhaimmillaan Simone pääseekin lähelle Floorin tasoa, mutta ihan kuuluisan Tides of Time -balladin käsittämättömän suorituksen tasolle ei ylletä tällä kertaa. Naisen yleinen taso on kuitenkin parantunut räjähdysmäisesti ja lauluosuuksiin on myös tullut paljon entistä enemmän melodisuutta.

The Quantum Enigman kappalemateriaali on paljon dramaattisempaa ja mahtipontisempaa kuin Requiem for the Indifferentin paikoitellen jopa umpitylsät kirkkoveisut. Orkesterin käyttö on monipuolisempaa ja sitä osataan käyttää oikein eikä väärissä kohdissa. Kuoroja on käytetty lähes joka kappaleessa ainakin taustalauluna, mikä sen kun lisää mahtipontisuutta. Rankat kitarat ja paikoitellen brutaaliksi yltyvä voima ja Mark Jansenin örinät yhdistettynä Simonen taivaalliseen ääneen ja kauniisiin melodioihin - joita niitäkin on enemmän kuin aikaisemmilla albumeilla - tekevät The Quantum Enigmasta äärimmäisen nautittavan teoksen. Kitarasoolojakin on aikaisempaa enemmän ja jopa yksi syntikkasoolo löytyy.

Analysoidakseni kappaleita totean heti alkuun, että huonoja kappaleita albumilta ei löydy. Introna toimiva Originem on jatkoa Epican huikeiden orkestraali-introjen sarjalle ja tämä on niistä kiistatta paras. Vielä uskomattomampi orkestraali on interluden virkaa toimittava The Fifth Guardian, jossa on runsaasti vaikutteita aasialaisesta kansanmusiikista.

Varsinaisista kappaleista - niin mahtavia kuin ne kaikki ovatkin - on löydettävissä neljä, jotka selvästi ylittävät kaikki muut ja hätyyttelevät täydellisyyden rajoja. Ensimmäisellä kuuntelukerralla mieleen jäi heti jykevä tykitys Chemical Insomnia, jonka kohdalla en oikein osaa edes selittää mikä tekee siitä niin huikean, se vain on. Omen (The Ghoulish Malady) häkellyttää myös jäätävällä melodisuudellaan. Koko kiekon rankin tykitys on ehdottomasti sen lyhyin kappale, vain 3,5-minuuttinen Victims of Contingency, joka on sanan mukaisesti tappobiisi. Se on äärimmäisen aggressiivinen biisi murhaavilla örinöillä ja niiden kyytipoikana upealla, eeppisellä kertosäkeellä. Mitä muuta tällaiselta bändiltä voisi toivoakaan?

Täydellisyys jatkuu levyn bonuskappaleissa, joita on jo peräti neljä päässyt ilmoille. Banish Your Illusionin kertosäe on soinut päässäni siitä asti kun sen ensimmäisen kerran kuulin ja tämä on perin harvinaista, sillä yleensä Epican kaltaisen bändin kappaleet eivät ole ihan korvamatotyyppiä. Eikä tämäkään sitä varsinaisesti ole, mutta äärimmäisen tarttuvasta kertsistä voidaan puhua, yhdestä koko levyn parhaimmista ehdottomasti. In All Conscience taas iskee pöytään Simonen parhaimman laulusuorituksen sitten Tides of Timen, sillä kertosäkeessä hän kuulostaa paikoitellen lähes Floor Jansenilta. Kun päälle lisätään kuoro-osuudet, jotka peittoavat jopa Unchain Utopian, on kyseessä ihan jäätävä bonuskappale, joka olisi ehdottomasti ansainnut paikan varsinaisella levyllä.

Parasta, mitä The Quantum Enigma tarjoaa, on kuitenkin Natural Corruption. Koko kipale on alusta loppuun saakka sellaista mahtipontisen melodisuuden ryöppyämää, etten mitään vastaavaa kykene löytämään Epican diskografiasta. Kyseessä on todennäköisesti bändin historian paras kappale ja tähän lukuun otan mukaan myös kaikki taannoiset megahitit ja suuret eepokset. Sanat eivät riitä sen kuvailemiseen, sillä muuten koko arvostelu menisi karmivaksi fanityttöhypetykseksi.

On hiukan yllättävää, että kaikista parhaimpien kappaleiden joukosta ei löydy levyn pisintä biisiä, sen todellista eeposta, joka kulkee nimellä The Quantum Enigma (Kingdom of Heaven part II). Se on ihan tajuton järkäle, 12-minuuttinen tykitys, mutta tietyllä tavalla ehkä aavistuksen verran väkisin pitkitetyn tuntuinen. Vähän kuin alkuperäinen Kingdom of Heaven, se on raskas ja sisältää runsaasti pitkiä lauluosuuksia lähes ilman minkäänlaisia instrumentaalisia taukoja, mutta erityisen eeppinen se ei ole. Se ei sisällä massiivisia orkestraatioita kuten Epican parhaana pitämäni eepos, The Divine Conspiracy. Mitä enemmän sitä kuitenkin kuuntelee, sen paremmaksi se muuttuu ja sanoisin sen kuitenkin olevan "edellistä osaansa" parempi.

Pienen pettymyksen tuottaa myös balladi Canvas of Life, joka on kyllä Epican balladien ehdotonta kärkisakkia, mutta kun odotin Simonen kehittyneen äänen johdosta jotain Tides of Timen kaltaista revittelyä, enkä sitä kuitenkaan saanut. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole huono biisi - päinvastoin, ne ovat todella kovaa kamaa, mutta eivät vain yksinkertaisesti kykene haastamaan edellä mainitun biisijoukon suvereenia täydellisyyttä. Canvas of Lifen seuraksi on kuitenkin tällätty toinenkin balladi bonuskappaleeksi. Dreamscape on hieno ja jopa melko eteerinen veisu, mutta Canvas of Lifen tavoin ei kykene nousemaan aivan sinne korkeimpiin sfääreihin.

The Quantum Enigma joka tapauksessa antaa kuulijalleen ihan julmetusti. Sen kykenee kuuntelemaan alusta loppuun asti läpi vaikka kuinka monesti ilman, että tekee mieli skipata yhtäkään kappaletta. Kyseessä on kirkkaasti Epican uran paras albumi, ihan selkeästi yksi kaikkien aikojen parhaimmista sinfonisista metallialbumeista ja hyvin suurella todennäköisyydellä vuoden 2014 paras albumi ja olisiko vielä yksi koko vuosikymmenen parhaimmistakin. Ja tietysti mestariteos. Tämän paremmaksi on vaikea pistää.

Arvosana: 10-/10

Tuomas Holopainen - Music Inspired by The Life and Times of Scrooge

Artisti: Tuomas Holopainen
Albumi: Music Inspired by The Life and Times of Scrooge
Julkaisuaika: 11. huhtikuuta 2014
Genre: Folk / soundtrack

Nightwishin kosketinsoittajana, säveltäjänä ja sanoittajana parhaiten tunnettu Tuomas Holopainen julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa bändinsä ollessa luovalla tauolla. Kyseessä on konseptialbumi nimeltä Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, joka nimellään jo kertoo esikuvansa olevan Don Rosan kuuluisa sarjakuvaeepos Roope Ankan elämä ja teot. Holopainen on kertonut haaveilleensa tämän levyn tekemisestä aina vuodesta 1999 saakka kun Nightwish oli ensimmäisellä ulkomaille ulottuneella kiertueellaan ja nyt haave on vihdoinkin toteutettu.

Kyseessä ei missään tapauksessa ole Nightwishiin verrattavissa oleva metallialbumi. Päinvastoin, tämä on ihan jotain muuta. Kyseessä on pikemminkin soundtrack kuin rock- tai metallialbumi, eikä siinä kuulla perinteisiä bändisoittimia lainkaan lukuun ottamatta yhtä ainoaa sähkökitaralla soitettua sooloa. Albumi on myös isolta osin instrumentaalinen ja lauluosuuksia kuullaan vain muutamassa kappaleessa. Levyllä oikeastaan on kolme täysin laulettua, biisimäistä kappaletta, muutamia pienillä lauluosuuksilla varustettuja kappaleita ja muutamia ihan täysin instrumentaaleja kappaleita. Levyn laulajina toimivat Alan Reid, Johanna Kurkela, Johanna Iivanainen ja Tony Kakko, joka on paremmin tunnettu Sonata Arctican laulajana.

Vaikka metallista ei kyse olekaan, on Holopaisen tyyli täysin tunnistettavissa. Levyä voi helposti kuvailla ilmaisulla "Nightwishia ilman bändisoittimia", sillä se on kaikesta huolimatta samaan aikaan erittäin monipuolinen, mahtipontinen, dramaattinen ja äärimmäisen kaunis teos. Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös Nightwishin musiikkiin, joten on melko luultavaa, että varsinkin Nightwishin uudemmasta, teatraalisemmasta tuotannosta pitävät diggailevat tästäkin yhtä lailla.

Albumi tekee erittäin hienosti kunniaa Don Rosan eepokselle, jota pidän kirkkaasti kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvateoksena. Jo ensimmäisistä sekunneista lähtien musiikista välittyvän tunnelman pystyy täysin yhdistämään Roope Ankan elämä ja teot -kirjan lukujen tapahtumiin. Albumi ei seuraa orjallisesti kirjaa, eli jokaiselle luvulle ei todellakaan ole varattu omaa biisiä, mutta järjestys on looginen ja kronologinen ja se kuvaa Roope Ankan elämän kymmenvuotissyntymäpäivän aatosta kuolinvuoteelle saakka. Erilaisia orkesterisoittimia on käytetty hyvin monipuolisesti, siitä suuri kiitos Nightwishin riveissä nykyään vaikuttavalle Troy Donockleylle. Holopaisen sävellykset käyvät levy levyltä huikeammiksi.

Levyn avaa Roopen tarinan ensiaskelista kertova Glasgow 1877, joka säkkipilleineen ja kauniine lauluosuuksineen on täysin henkeäsalpaava aloitus ja tuo automaattisesti mieleen Skotlannin jylhät ylämaat, jossa Roope lapsuutensa vietti. Tätä seuraa kolme pääasiassa instrumentaalia kappaletta, joista Into the West tuo mieleen teemansa mukaisesti Yhdysvaltan villin lännen, Duel & Cloudscapes yhdistää dramaattisen taistelun ja sirkuskomiikan ja Dreamtime on suorastaan hypnoottinen. Niin hypnoottinen, että jos tuota kuuntelisi tunnin putkeen, vaipuisi luultavasti oikeasti jonkin asteen poppamiestranssiin. Enkä kyllä ole koskaan kuullut minkään soittimen päästävän niin hämmentävää ääntä kuin didgeridoo tekee tässä.

Mitä pitemmälle levy etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Viidentenä vuorossa on albumin kirkkaasti paras biisi, vajaa 7-minuuttinen Cold Heart of the Klondike, jossa myös Tony Kakko pääsee ääneen ja lunastaa paikkansa ainoana oikeana laulajana juuri tälle biisille. Julmetun hienot lyriikat ja Nightwish-tyyliset dramaattiset kuorot täydentävät kokonaisuutta siihen malliin, että voidaan jo puhua yhdestä koko helkkarin vuoden parhaimmista biiseistä. Lauluosuudet jatkuvat naisäänin The Last Sled -kappaleessa, joka ei kauaksi edellisen tasosta jää.

Levyn instrumentaaleista selvästi paras on Goodbye, Papa, joka kuvaa kuolemaa, tässä tapauksessa Roopen isän kuolemaa, niin hienolla tavalla, että jopa samasta aiheesta kertova Nightwish-veisu Rest Calm meinaa jäädä jalkoihin. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, tämän instrumentaalin lopussa kuuluu ihan selvästi vaikutteita juuri Rest Calmista, jos oikein tarkasti kuuntelee. Tätä seuraava To Be Rich on levyn lyhyin ja kenties synkin kappale, jonka lyhyt lauluosuus on aavemainen ja silti niin kaunis, kertoen Roopen tulemisesta maailman rikkaimmaksi ja siitä, kuinka hän rikkauksiensa myötä hylkää perheensä ja läheisensä.

Singlenäkin julkaistu A Lifetime of Adventure on jälleen täysin laulettu biisi, joka mahtuu albumin kolmen parhaan biisin joukkoon ja on varmasti yksi viime aikojen harvoista singleistä, jota jaksan kuunnella jatkuvasti vielä levyn ilmestymisen aikoihinkin - yleensä kun olen siihen mennessä jo puhkikuluttanut singlet, eivätkä ne jaksa enää innostaa samalla tavalla kuin albumin muut biisit. Mutta tämä on poikkeus. Tätä jaksaa kuunnella loputtomiin. Myös albumin päätöskappaleessa kuullaan laulua, tällä kertaa Roopen äänenä toimivan Alan Reidin suusta. Go Slowly Now, Sands of Time on rauhallinen ja täydellinen lopetus tarinalle. Se sijoittuu Roopen viimeisiin elinpäiviin ja siihen, mitä hänellä on aikansa lopussa vielä sanottavaa.

Tätä albumia on vaikea arvostella, sillä arvostelut vaativat usein kritiikkiä, mitä en valitettavasti pysty tälle antamaan. Henkeäsalpaavan kaunis musiikillinen seikkailu, jollaisen vain Tuomas Holopainen on voinut tehdä mahdolliseksi. Kukaan muu ihminen maailmassa ei pysty tällaiseen. Music Inspired by The Life and Times of Scrooge edustaa Imaginaerumin (2011) ohella Holopaisen uran huippua, jolle ei näytä olevan loppua lainkaan. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että tällainen levy on tulossa, en ikinä uskonut tämän tapahtuvan, mutta kyllä tämä pääsee Sonata Arctican Pariah's Childin rinnalle taistelemaan vuoden parhaimman albumin tittelistä.

Arvosana: 9½/10