The Best of 2013

Vuosi on vaihtunut ja on tullut bloginkin puolella aika jakaa pikselipystejä vuoden 2013 parhaille musiikin saralta. Alla näkyy lista kaikista voittajista eri kategorioissa siten, että ensin jaetaan biisikohtaiset palkinnot, sitten levykohtaiset, bändikohtaiset ja lopuksi vielä yksittäisten muusikoiden palkinnot. Sokerina pohjalla ovat tietysti musiikilliset Golden Raspberryt eli vuoden huonoimmat ja vähän pohdiskelua siitä, mitä vuosi 2014 tuo tullessaan musiikin osalta.

Vuoden 2013 parhaat

Vuoden biisi: Amaranthe - Razorblade
Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Razorblade
Vuoden single: Within Temptation - Dangerous (feat. Howard Jones)
Vuoden radiosingle: Within Temptation - Paradise (What About Us?) feat. Tarja Turunen
Vuoden duettobiisi: Within Temptation - Dangerous (Sharon den Adel & Howard Jones)
Vuoden pitkä eepos: Sirenia - Stille Kom Doden
Vuoden slovari: Amaranthe - Burn With Me
Vuoden kitarasoolo: Avenged Sevenfold - Coming Home
Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Sirenia - Seven Widows Weep (pianosoolo)
Vuoden intro: Within Temptation - Dangerous (feat. Howard Jones)
Vuoden albumi-intro: Dream Theater - False Awakening Suite
Vuoden orkestraatio: Dream Theater - Illumination Theory (III: The Embracing Circle)
Vuoden albumin avausbiisi: Bring Me the Horizon - Can You Feel My Heart
Vuoden lyriikat: Insomnium - Ephemeral
Vuoden instrumentaali: Equilibrium - Himmelsrand (Skyrim Theme Cover)
Vuoden bonuskappale: Paramore - Escape Route
Vuoden örinävokaalit: Amorphis - Nightbird's Song
Vuoden musiikkivideo: Heaven Shall Burn - Hunters Will Be Hunted
Vuoden suomenkielinen biisi: Eternal Tears of Sorrow - Angelheart, Ravenheart (Act III: Saivon Lapsi), osittain suomenkielinen
Vuoden vieraskielinen biisi: Sirenia - Stille Kom Doden (norjankielinen)

Vuoden albumi: Amaranthe - The Nexus
Vuoden kuunnelluin albumi: Amaranthe - The Nexus
Vuoden positiivisin yllätys: Leaves' Eyes - Symphonies of the Night
Vuoden onnistunein suunnanvaihdos: Bring Me the Horizon - Sempiternal
Vuoden tekninen albumi: August Burns Red - Rescue & Restore
Vuoden debyyttialbumi: Æther Realm - One Chosen by the Gods
Vuoden konseptialbumi: Avantasia - The Mystery of Time
Vuoden albumikokonaisuus: Ayreon - The Theory of Everything
Vuoden EP: Within Temptation - Paradise (What About Us?)
Vuoden livealbumi: Nightwish - Showtime, Storytime
Vuoden rock / hard rock -albumi: Avenged Sevenfold - Hail to the King
Vuoden metalcore/post-hardcore -albumi: Bring Me the Horizon - Sempiternal
Vuoden metallialbumi: Sirenia - Perils of the Deep Blue

Vuoden rockbändi: Tonight Alive
Vuoden metallibändi: Sirenia
Vuoden kuunnelluin bändi: Avantasia
Vuoden livebändi: Nightwish
Vuoden paras livekonsertti: Nightwish @ Tuska Open Air 2013
Vuoden "uusi löytö": Battle Beast

Vuoden naislaulaja (rock): Noora Louhimo (Battle Beast)
Vuoden naislaulaja (metalli): Floor Jansen (Nightwish, ReVamp)
Vuoden mieslaulaja (rock): M. Shadows (Avenged Sevenfold)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Morten Veland (Sirenia)

**

Vuoden 2013 Golden Raspberryt

Vuoden huonoin albumi: Falling in Reverse - Fashionably Late
Vuoden huonoin sävellystyö: Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope
Vuoden huonoin single: Korn - Never Never
Vuoden karmivin romahtaja: Paramore
Vuoden epäonnistunein tyylinvaihdos: 30 Seconds to Mars

**

Siinä olivat siis vuoden 2013 palkitut. Vuosi 2014 on rock- ja metallimusiikin osalta varsin mielenkiintoinen - etenkin vuoden ensimmäinen kolmannes, jonka aikana peräti kolme itselleni erittäin suurta bändiä julkaisee uuden albumin. Ensimmäisenä tammikuun lopulla Within Temptationin kuudes albumi Hydra jolta on jo saatu runsaasti esimakua ja jonka uskaltaisin välittömästi väittää sijoittuvan vuoden parhaiden albumien kolmen kärkeen. Toinen erittäin odotettu tapaus on maaliskuun lopulla ilmestyva Sonata Arctican uusi albumi, jonka nimeä ei ole vielä julkaistu, mutta joka kaikin puolin vaikuttaa olevan erittäin eeppinen sisältäen 10 minuutin biisin ja olemalla bändin jäsenten sanojen mukaan paljon metallisempi kuin edeltäjänsä. Huhtikuussa ilmoille saapuu puolestaan Epican uusi albumi TQE jonka nimen kirjaimien alta paljastuvia sanoja ei ole vielä tuotu julkisuuteen. On myös tiedossa, että Rise Against ja Shinedown nyt pari mainitakseni ovat mahdollisesti julkaisemassa uutta materiaalia vuoden lopulla. Mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin varmasti Wintersunin kuuluisa Time II jonka julkaisuajaksi kaavaillaan nyt loppuvuotta 2014 - mutta ilmestyykö se silloin, se on aivan eri juttu. Jos ilmestyy, se on lähes varmasti vuoden paras albumi.

Alla on vielä nähtävissä vuoden musiikkivideo, sekä kuunneltavissa vuoden biisi ja vuoden kitarasoolo. Uusia arvosteluja alkaa taas tulla heti kun vuoden ensimmäiset levyt ilmaantuvat.

Leaves' Eyes - Symphonies of the Night

Bändi: Leaves' Eyes
Albumi: Symphonies of the Night
Julkaisuaika: 15. marraskuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli

Norjalais-saksalainen Leaves' Eyes on yllättävän tunnettu nimi kun puhutaan sinfonisesta metallista. Toistaiseksi olen kuitenkin pysynyt bändistä mahdollisimman kaukana, sillä taannoin kuunneltuani muutaman kappaleen, totesin koko bändin olevan amatöörimäinen ja örinävokaalit olivat ehkä kehnoimmat ikinä. Ei tehnyt mieli kuunnella enempää.

Nyt bändi julkaisee jo viidennen albuminsa, Symphonies of the Night ja päätin ihan silkan tekemisenpuutteen tähden kuunnella sen läpi ja arvotella - negatiivisten arvostelujen kirjoittamisessa kun on jotain poikkeuksellisen viihdyttävää, vaikka huonojen levyjen kuuntelu ei nastaa olekaan. Ja viihdykettä tulikin - tosin ei albumin huonoudesta, päinvastoin. Jestas sentään, tämähän on helkkarin kovaa tavaraa.

Leaves' Eyes on ehdottomasti tämän vuoden Xandria - bändi, joka on tehnyt yhdellä albumilla niin huikean loikan kehnonpuoleisesta mahtavuuteen. Kappaleiden sävellykset ovat todella mieleenjääviä, eivät ns. "koukuttavia" vaan sellaisia, jotka jäävät mieleen heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen "hei, toi oli se huippubiisi ja toi ja toi!" -tyylillä. Kuoroa on käytetty osuvasti dramaattisuuden tehokeinona ja taustalla soivat orkesterisoittimet täydentävät hyvin melodioita, joita muutamissa kappaleissa luodaan myös taitavasti kitaralla, kuten Nightwishin Wishmaster -albumilla.

Laulaja Liv Kristinen ääni on enkelimäinen ja harmittelin aikaisemmin, kuinka hän tuhlasi upeita laulutaitojaan näin heikossa bändissä, mutta nyt asiat ovat todella toisin - ketään muuta ei tämän bändin riveihin voisi edes kuvitella laulamaan. Tämä neitokainen kykenee laulamaan sekä herkkiä balladeja, että yhdessä kuoron kanssa hyvin korkeita ja dramaattisia nuotteja - puhumattakaan upeista harmonioista, joilla hän luo kappaleisiin entistä enemmän melodioita. Hänen aviomiehensä Alexander Krull, joka aikaisemmilla albumeilla vastasi niistä käsittämättömän kömpelöistä örinävokaaleista on hänkin kehittynyt huimasti - eivät ne rankemmat vokaalit vieläkään huipputasolle pääse, mutta ovat ne sata kertaa parempia kuin niinä aikoina jolloin mies yritti leikkiä viikinkiä.

Sinfoniselle metallille tyypillisiä pitkiä "eepoksia" tältä albumilta ei löydy lainkaan, mutta sille ei oikeastaan ole tarvettakaan, kun kappalemateriaali on joka tapauksessa todella toimivaa jo valmiiksi. Täytebiisejä ei ole, vaan jokainen kappale istuu täydellisesti levyn tyyliin ja kokonaisuuteen. Saint Cecelia on kaunis orkesteriballadi, jossa Liv Kristinen huikea ääni pääsee erinomaisesti oikeuksiinsa. Galswintha puolestaan esittelee hiukan folksävyjä ja Fading Earth taitavaa Wishmaster-tyylistä kitarointia.

Jos pitäisi levyn ehdotonta parhaimmistoa nimetä, niin ainakin singlenä julkaistu Hell to the Heavens ja levyn kovin tykitys, Hymn to the Lone Sands kuuluvat tähän joukkoon. Lienee myös hyvä mainita heti ensimmäisellä kuuntelukerralla todella hyvän vaikutelman antanut Maid of Lorraine ja levyn pisimmän kappaleen titteliä kantava Éléonore de Provence.

Symphonies of the Night on todellakin nautittava albumi. Sinfonisen metallin osalta se on vuoden paras teos ja luultavasti vuoden parhaimpien albumien kymmenen kärjessä. Toivottavasti Liv ja pojat jatkavat samalla linjalla tulevaisuudessakin, sillä silloin ainakin he ovat juuri saaneet yhden uuden fanin.

Arvosana: 8½/10

Within Temptation - Paradise (What About Us?) EP

Bändi: Within Temptation
Albumi: Paradise (What About Us?) EP
Julkaisuaika: 27. syyskuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen sinfonisen metallin meganimi Within Temptation lupaili jo keväällä uutta levyä julkaistavaksi syyskuussa, mutta levytyksen venymisen takia julkaisu siirrettiin ensi vuodelle. Helpottaakseen fanien odotusta bändi kuitenkin julkaisee nyt EP:n, joka sisältää tulevan levyn ensimmäisen singlen, sekä kolme demoversiota tulevan levyn kappaleista.

Ensimmäisenä levyltä löytyy tulevan albumin ensimmäinen single, nimikappale Paradise (What About Us?) jolla vierailee joka ikisen suomalaisen raskaamman musiikin ystävän tuntema ex-Nightwish -vokalisti Tarja Turunen. Kappale on kaikista neljästä selvästi lähimpänä bändin edellistä albumia The Unforgiving (2011) joka mielestäni oli ehdottomasti harha-askel kohti turhan kevyttä ja mainstream-tyylistä musiikkia, mutta tämä singlepä hakkaa yksin jokaisen kyseisen levyn kappaleen kaikesta huolimatta. Sinfonisia elementtejä on käytetty hyvin niin intron kuin Tarjan dramaattisen äänenkin muodossa, lauluosuudet on hyvin jaettu Sharon den Adelin ja Tarjan kesken ja ennen kaikkea kertosäe on ihan äärimmäisen tarttuva positiivisessa mielessä. Tämä on ihan kiistatta Within Temptationin historian paras single, joka tulee radiosoittoon pääsemään.

Demot ovat ihan selvästi demoja, sen huomaa hiukan normaalia raaemmasta äänimaailmasta. Sinfonisia elementtejä ei ole tässä vaiheessa vielä edes lisätty, joten ne puuttuvat kokonaan ja miksausta ei ole juurikaan tehty, joten nämä todella ovat demoja, mutta erittäin hyviä sellaisia. Let Us Burn ja Dog Days ovat kumpikin kappaleita, jotka tuovat elävästi mieleen hyvin vanhan Within Temptationin. Kun näihin kuvittelee päälle orkesterisoittimia, niin nyt aletaan ihan oikeasti kuunostaa perinteisemmältä sinfoniselta metallilta toisin kuin edellisellä albumilla. Ehkä jopa vähän gootahtavaa meininkiä näissä on. Sharonin laulu on parempaa kuin pitkään aikaan - nyt hän oikeasti käyttää mahtavaa ääntään eikä tyydy popittelemaan kuten The Unforgivingilla. Voisin sanoa hänen kuulostavan paikoitellen jopa samalta kuin bändin toisella albumilla Mother Earth (2001) mikä on todella iso plussa. Nämä ovat demoja, joita ihan tosissaan jaksaa kuunnella kuin mitä tahansa muitakin biisejä.

Silver Moonlight on ihan oma kategoriansa. Sen tyylin voisi sanoa olevan yhdistelmä bändin mielestäni parasta albumia The Heart of Everything (2007) ja ihan ensimmäistä albumia Enter (1997) joka oli tyyliltään ihan rehellistä rankkaa goottimetallia. Kappaleen pääriffi on gootahtava ja hyvin koukuttava ja erityisesti tätä tapausta piristävät kitaristi Robert Westerholtin örinävokaalit, joita kappaleen aikana kuullaan varsin paljon. Tämä on ensimmäinen kerta debyyttialbumin jälkeen kun Within Temptation käyttää örinävokaaleja levyllä ja toivon todella tämän myötä, että tämä ei jää uuden albumin ainoaksi kappaleeksi jossa näin tehdään.

Kerta kaikkiaan mahtava pikkulätty. Ei yhtään heikkoa hetkeä, pelkkää juhlaa. Erityisesti demoista sanoisin, että ne tulevat albumiversioina kuulostamaan ihan huikeilta ja näiden perusteella odotan todella, todella kovatasoista albumia. Ja on tämä varmasti ensimmäinen kerta kun oikeasti löytyy demoja, joita pystyy kuuntelemaan kuin mitä tahansa biisejä, sen verran laadukkaita ne ovat.

Arvosana: 9+/10

Dream Theater - Dream Theater

Bändi: Dream Theater
Albumi: Dream Theater
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2013
Genre: Progressiivinen metalli

Amerikkalaisen progejätin julkaisutahti on melkoisen mielenkiintoinen. Progressiivisen metallin kuvittelisi olevan genre, jonka kappaleisiin täytyy todella käyttää aikaa, sillä ne ovat hyvin monimutkaisia ja usein varsin pitkiäkin, mutta Dream Theater vähät välittää mistään vuosien valmistelusta ja jatkaa jo vuonna 2003 alkanutta "uusi levy joka toinen vuosi" -tyyliään. Tässä vaiheessa jo ennen levyn kuuntelemista voidaan sen laatu tämän perusteella kyseenalaistaa: voiko bändi, jota sanotaan progressiivisen metallin tärkeimmäksi tekijäksi, tehdä laadukkaan levyn täynnä ylipitkiä mestariteoksia joka toinen vuosi? Kuulostaa epätodennäköiseltä, miettikää nyt jos Metallica julkaisisi levyn joka toinen vuosi. Siinä olisi vuosikymmenen aikana jo aika monta kertaa kierrätetty Master of Puppets ja muut klassikot ja koko homma alkaisi käydä tylsäksi.

Maininnan arvoista tässä bändin omaa nimeä kantavassa albumissa on se, että kyseessä on takuuvarmasti ensimmäinen Dream Theater -albumi jonka koskaan jaksoin kuunnella alusta loppuun saakka. Aiempia tapauksia olen yrittänyt, mutta useimmiten se on jäänyt yritykseksi jo ensimmäisen tai viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Ei sille vain voi mitään ettei täysin mieleenjäämätöntä taustahälinää jaksa kauan kuunnella.

Aloitetaan nyt vaikka tästä: False Awakening Suite on yksi parhaimmista introista jonka olen ikinä kuullut. Kaikin tavoin hämmästyttävän nerokas, eeppinen ja ties mitä vielä. Hämmästyttävä suorastaan. Lupailee niin hyvää. Kuulaa kalloon sille jonka idea oli rikkoa tämä lupaus heti intron päätyttyä.

Sitten nimittäin alkaa taas se, minkä vuoksi en ole koskaan aikaisemmin saanut yhtään täyttä Dream Theater -albumia kuunnelluksi. Kappaleissa on tällä kertaa kuitenkin huimasti enemmän potentiaalia kuin aikaisemmilla albumeilla joita olen pienessä määrin kuunnellut. Mukana on useita yksittäisiä, erittäin mainioita melodioita, James LaBrien komeita laulusuorituksia ja kasvatusta vailla olevia hyviä kertosäkeitä. Kaikki kuitenkin kaatuu siihen yliprogeiluun, joka on suurin ongelma siinä miksi en monista yksittäisistä hyvistä seikoista huolimatta kykene bändiä aktiivisesti kuuntelemaan. Biisi toisensa jälkeen muuttuu liian monta kertaa kuulluksi "mää soitan paremmin ku sää" -pelleilyksi kun puolet kappaleiden pituuksista kuluu bändin jäsenten instrumenteillaan leikkimiseen. Kuka vetääkään pisimmän ja monimutkaisimman soolon? Kappaleiden rakenteet ovat myös niin liioitellun rönsyileviä, että itse musiikkiin ei pysty samaistumaan millään tavalla, siitä ei jää mitään kokonaisuutta mieleen, siinä ei ole kunnon tarttumapintaa. Kokonaisuuksina näitä kappaleita kykenee ymmärtämään vain tällaista musiikkia vuosia kuunnelleet.

Mutta sitten se lopetus. Jo etukäteen ajatus Dream Theaterin tekemästä 20-minuuttisesta biisistä kuulostaa arveluttavalta, muistan joskus kuunnelleeni 24-minuuttisen Octavariumin ja lähes nukahtaneeni. Mutta nyt on kuulkaa pojat asiat ihan toisin, Illumination Theory on jotain vallan muuta. On myönnettävä, että se on aivan liian pitkä, puolet pituudesta kun olisi karsittu, niin ah. Alkupuoli kappaleesta on melko tylsää, mutta sitten siinä kahdeksan minuutin jälkeen noustaan taivaisiin kun seuraa yksinomaan jousisoittimilla soitettu orkestraalinen osuus joka on ihan silkkaa täydellisyyttä. Ihan kylmät väreet menee sitä kuunnellessa. Sellaista täyden kympin arvoista elokuvamusiikkia se kaksiminuuttinen siinä on. Ei jumalauta oikeasti. Loppubiisi tämän henkeäsalpaavan kauneuden jälkeen onkin sitten jo sen sortin progea että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnellakin. Voitaneen siis sanoa, että bändin materiaalia unettavana pitävän näkökulmasta Illumination Theory on mestariteos ja Dream Theaterin historian paras kappale.

Huikea aloitus ja huikea lopetus eivät kuitenkaan voi paikata sitä tosiasiaa, että niitä seitsemää keskelle jäänyttä biisiä ei meinaa jaksaa kuunnella, eivätkä ne potentiaalistaan huolimatta ole millään muotoa mieleenjääviä kokonaisuuksia. Jos 2/9 kappaletta on hyviä, ei arvosana voi olla kovin kaksinen. Mutta kun 2/9 kappaletta on huikeita, voidaan hyvällä omatunnolla antaa vähän parempikin arvosana ja toivoa että sitten 2015 ilmaantuisi unelmateatterin pojilta lätty Illumination Theorya ja False Awakening Suitea täynnä.

Arvosana: 7/10

Equilibrium - Waldschrein

Bändi: Equilibrium
Albumi: Waldschrein
Julkaisuaika: 9. elokuuta 2013
Genre: Folk metal / sinfoninen black metal

Saksalainen, viisihenkinen folk metal -ryhmittymä Equilibrium julkaisee neljännen studioalbuminsa ensi vuonna ja fanien odotuksen tuskaa lievittääkseen he julkaisevat nyt ensimmäisen EP:nsä, Waldschrein joka on esimakua tulevasta albumista.

Waldschrein sisältää viisi kappaletta: yhden uuden, joka tulee myös sisältymään seuraavalle albumille, kaksi uudelleenäänitettyä versiota bändin ensimmäisen levyn kappaleista, akustisen instrumentaaliversion uudesta kappaleesta, sekä instrumentaalicoverin. EP:llä hallitsevassa osassa ovat Equilibriumille tutut eeppiset sinfoniset taustat, mieleenjäävät ja pirteät melodiat sekä laulaja Robert Dahnin black metal -tyyliset örinämurinahuutoscreamit.

Albumin uusi kappale, nimikappale Waldschrein, on heti parempi kuin yksikään bändin edellisen albumin, Rekreatur (2010) kappaleista. Pitkä intro, mahtava päämelodia ja pirteä meininki, mitä muuta voisi toivoakaan? Kappaleesta tehty pariminuuttinen akustinen instrumentaaliversio on hyvin raikasta kuunneltavaa ja sinfoniset elementit tulevat esiin siinä entistä paremmin.

Uudelleenäänitetyistä kappaleista ensimmäinen, Der Sturm, ei ehkä ole mikään maailman mahtavin tapaus, ehkä vähän turhan paljon raskaaseen riffittelyyn perustuva, eikä se sisällä juurikaan tarttuvia melodioita, mutta huono se ei missään tapauksessa ole, vain vähän erilainen kuin muut. Sen sijaan toinen uudelleenäänityksistä, Zwergenhammer, on ihan silkkaa loistavuutta sisältäen ihan mahtavan kitarariffin jota kuuntelisi mielellään vielä enemmänkin.

Lopuksi on vielä cover, joka tällä kertaa onkin vähän erikoisempi, sillä bändi ei coveroi mitään toista bändiä tai artistia, vaan pelimusiikkia. Himmelsrand -nimellä kulkeva veisu nimittäin on The Elder Scrolls V: Skyrim -pelin tunnussävelmä. En ole alkuperäistä koskaan kuullut, mutta tämä versio ainakin vakuuttaa ihan kympillä. Ihan hemmetin kova instrumentaaliksi.

Equilibrium ei petä. Waldschrein on todella pätevä EP - ei lainkaan täytebiisejä vaan täyttä asiaa alusta loppuun saakka. Jos tämä antaa mitään osviittaa siitä, miltä ensi vuonna ilmestyvä uusi albumi kuulostaa, niin odotan sitä innolla. Ties vaikka sieltä löytyisi jokin legendaarista Blut im Augeakin parempi biisi. Tällä tasolla jos jatketaan, en ihmettelisi lainkaan.

Arvosana: 9-/10

August Burns Red - Rescue & Restore

Bändi: August Burns Red
Albumi: Rescue & Restore
Julkaisuaika: 25. kesäkuuta 2013
Genre: Metalcore

Amerikkalainen, paikallisella tasolla lähes mainstream-maineeseen noussut metalcoremahti August Burns Red on tasaiseen "uusi levy joka toinen vuosi" -tahtiinsa edennyt jo uransa kuudenteen studioalbumiin, joka bändin jäsenten omien sanojen mukaan on heidän parhaansa koskaan. Mutta eivätkö kaikki bändit aina sano tätä uuden levyn kohdalla? Eivätkä kaikki levyt silti ole parhaita.

August Burns Red on aina ollut tunnistettavissa erityisestä, valtavirran metalcore-bändeistä poikkeavasta tyylistään, eikä tämä albumi tee siinä mitään poikkeusta. Kun kuitenkin verrataan tätä bändin edelliseen tekeleeseen Leveler (2011), tulee heti huomattua kuinka hemmetin paljon parempi lätty tämä on.

Rescue & Restore on kaikkea, mitä August Burns Rediltä voi odottaa: se on aggressiivista, melodista ja hyvin teknistä metalcorea progehtavin raskain kitarariffein ja monimutkaisin kappalerakeentein. Kaikki bändin soittajat ovat ihan täysiä virtuooseja soitintensa kanssa, eikä tässä todellakaan voida puhua siitä perinteisestä metalcoremätöstä, jossa laulaja kiljuu mikrofonin hajalle taustalla mahdollisimman brutaalia tavaraa. Tämä on sitä samaa mättöä, mutta oikeasti ilmiömäisen taitavaa sellaista ja kappaleiden sointiin on todella panostettu enemmän kuin "täs on tää angstine kertsi nii tähä tulee vitunmoiset screamot ja sit tos herkäs c-osas puhdast lauluu" -tyylillä.

Ennen kaikkea Rescue & Restore on kuitenkin tunnelmallinen albumi. Aggressiivisen ärjynnän alta löytyy hienoja ja tunnelmallisia melodioita ja esimerkiksi Spirit Breaker -kappaleen tunnelmoiva intro ennen siirtymistä kunnon rähinään on yksi levyn ehdottomia kohokohtia ja muistuttaa bändin takavuosien legendaarisesta Marianas Trench -kappaleesta, joka on edelleen kaikilla mittapuilla katsottuna bändin paras kappale. Tämä tunnelma, jota on vaikea yrittää sanoin kuvailla, tekee tästä albumista juuri niin erityisen.

Kaikki kappaleet ovat tasaisen loistavia ja niitä on hyvin hankalaa - miltei mahdotonta - laittaa paremmuusjärjestykseen. Kuitenkin jos parhaat kappaleet tulisi nimetä, sanoisin luultavasti edellämainitun Spirit Breakerin lisäksi Beauty in Tragedyn, joka myös edustaa August Burns Rediä ehdottomasti parhaimmillaan.

Ateistina joudun toki pitämään mielessä sen tosiasian, että August Burns Red on kristillinen bändi ja monien kappaleiden lyriikat ovat - elleivät pinnallisesti niin ainakin pohjimmiltaan - uskonnollisia. Pyrin siksi kuuntelemaan ainoastaan mahtavaa musiikkia ja unohtamaan ne sanoitukset, mutta eihän sitä toki täysin voi sivuuttaa etenkään kun levyn kansikuvasta löytyy kyyhkynen, joka on tärkeä symboli kristinuskossa. Yleensä ihan jopa välttelen bändejä, joiden sanoitukset ovat ihan silkkaa jeesustelua, mutta August Burns Red ei onneksi sentään ole sitä pahinta "if you don't believe you're fucking doomed" -linjaa ajava bändi. Eikä näin loistavaa levyä kuunnellessa jaksa edes välittää siitä, että sanoitukset sotivat omaa arvomaailmaa ja elämänkatsomusta vastaan.

Rescue & Restore on yksi mielenkiintoisimmista kunnon metalcore-albumeista pitkään aikaan. Koko albumi on alusta alkaen sitä mitä tähän genreen luokiteltavien bändien tuleekin olla eikä sitä ole raiskattu elektronisilla efekteillä - levyllä ei nimittäin ole mukana ainoatakaan keinotekoisesti luotua efektiä, vaan joka ainoa ääni on luotu oikeilla soittimilla. Nämä jätkät tekevät oikeasti musiikkia ja tekevät sitä vielä pirun hyvin. Omassa genressään huippualbumi.

Arvosana: 8+/10

Asking Alexandria - From Death to Destiny

Bändi: Asking Alexandria
Albumi: From Death to Destiny
Julkaisuaika: 6. elokuuta 2013
Genre: Metalcore / post-hardcore / hard rock

Brittiläisen metalcorejyrä Asking Alexandrian kolmas studioalbumi From Death to Destiny kuljettaa bändin ihan uusille teille. Viisikon aiemmat levyt ovat nousseet lyhyessä ajassa erittäin suosituiksi maailman metalcore-piireissä, mutta nyt ollaan kaukana siitä, mikä teki bändistä niin suositun.

Heti ensimmäisenä on todettava, että vanhasta Asking Alexandriasta ei ole jäljellä mitään muuta kuin sen jäsenet ja nimi. Musiikillisesti From Death to Destinya ja edellistä albumia Reckless & Relentless (2011) ei ikinä uskosi saman yhtyeen tekemiksi. Siinä missä aiempi tuotanto on ollut äärimmäisen aggressiivista ja brutaalia metalcorea, on uusimman lätyn materiaali huomattavasti monipuolisempaa ja kevyempää.

Toki täältäkin metalcorea löytyy; hyvinä esimerkkeinä toimivat vaikkapa singleinä julkaistut The Death of Me ja Run Free, mutta vokalisti Danny Worsnopin screamot ovat paljon matalampia kuin aiemmin eivätkä kuulosta enää yhtä hyviltä kuin aiemmin ja puhtaan laulun määrää on vähintään kymmenkertaistettu. Myös soitinten äänimaailma kuulostaa uudenlaiselta, kitarat ja rummut soivat eri tavalla kuin ennen ja musiikki ei muutenkaan ole enää silkkaa ragemättöä.

Mutta huolimatta niistä omituisista matalista screamoista tämä ei ole sataprosenttinen metalcorelevy missään tapauksessa. Mukana on hyvin runsaasti elementtejä post-hardcoresta, alternative rockista ja hard rockista. Näitä elementtejä voi kuulla esimerkiksi kappaleissa Killing You, White Line Fever ja Moving On, joista jälkimmäinen on Asking Alexandrian historian kevyin kappale. Kuulen tällä albumilla enemmän Linkin Parkia kuin Linkin Parkin kahdella uusimmalla levyllä ja jostain sieltä pilkistävät myös Crashdïet ja Bring Me the Horizonin uusin albumi Sempiternal.

Jos From Death to Destinyn tyylistä kirjoittaisi reseptin, se näyttäisi kuta kuinkin tältä:

Ainekset:

- Dramaattinen muutos (vrt. BMTH:n Sempiternal)
- Linkin Park
- Crashdïet ja muut vastaavat nykyajan hard rock -nimet
- "En osaa päättää onks tää screamoa vai örinää" -vokaalit
- Viisi jätkää jotka kyllästyivät brutaaliin metalcoremättöön

1. Ota Asking Alexandria ja kuori siitä pois raskaus, raakuus ja screamot

2. Leivo albumi joka poikkeaa aiemmasta tuotannosta yhtä paljon kuin Bring Me the Horizonin Sempiternal, ts. muuta soundia melodisemmaksi, kevyemmäksi ja mieleenpainuvammaksi ja poista turhat angstit

3. Lisää viisi ruokalusikallista Linkin Parkia, kolme teelusikallista Crashdïetiä, Hardcore Superstaria ja muita hard rock -yhtyeitä jotka koet mielekkäiksi

4. Yritä kuuden vuoden screamolaulamisen jälkeen saada aikaiseksi death metalia

5. Hanki viisi emotyttöjen palvomaa jätkää toteuttamaan tämä kokonaisuus ja paista uunissa 200 asteessa kaksi vuotta

6. Onnittelut, olet tehnyt hyvän albumin, nauti!

On totta, että bändin musiikkityylissä on muuttunut ihan kaikki, sitä ei voi kukaan kieltää. Normaalisti bändien "evoluutiot" eivät ole mieleeni, sillä ne ovat usein suuntautuneet vain jyrkästi alaspäin, mutta tässä tapauksessa tämä muutos ei ole lainkaan huono juttu. Asking Alexandrialta odotin automaattisesti kunnon tajunnanräjäyttävää mättöä josta jäisi mieleen suunnilleen "RAWWWWWWWWWRRRRRR" mutta hei, tämähän on oikeasti monipuolinen ja mielenkiintoinen levy. Toivottavasti tulevaisuudessa muutkin vastaavanlaiset bändit kokisivat samanlaisia, positiivisia evoluutioita, kyllä tällaista mieluummin kuuntelee kuin levyllistä silkkaa aggressionpurkua.

Arvosana: 8/10

Falling in Reverse - Fashionably Late

Bändi: Falling in Reverse
Albumi: Fashionably Late
Julkaisuaika: 18. kesäkuuta 2013
Genre: Post-hardcore / rapcore / electronica

Escape the Faten alkuperäinen laulaja Ronnie Radke, joka sai ansaitusti potkut bändistä hankittuaan itselleen linnatuomion kuolemantuottamuksesta, perusti kiven sisästä päästyään uuden bändin, jonka debyyttialbumi The Drug In Me Is You (2011) oli ihan tosissaan hyvä ja muistutti paljon Escape the Faten debyytistä, jolla Radke lauloi. Se oli taattua post-hardcorea ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen lätty. Mutta tämä sitten.

En ole ikinä törmännyt tällaiseen pakettiin. Levyllä on neljätoista kappaletta ja jokainen on niistä toinen toistaan omituisempi, järjettömämpi ja ennen kaikkea paskempi. Bändi soittaa taustalla kuin perussoinnut klaaraava yläkoululaisten autotallibändi väläyttämättä missään vaiheessa niitä todellisia taitoja joiden perusteella Radke on heidät kelpuuttanut mukaan yhtyeeseen. Siis osaavathan he toki sen taustan hoitaa, mutta kun verrataan Escape the Fateen, niin musiikillisesti ollaan kyllä valovuosia jäljessä. Eikä Radke itsekään loista samalla tavalla kuin debyytillä: screamoörinät tai mitä ikinä yrittävätkään olla ovat lähes koomisia kännimurinoita joita kuulee erään paikallisen puiston tienoilla aina lauantai-iltaisin ja sitten mies räppää suunnilleen joka toisessa biisissä. Siis anteeksi mitä tekee?

Kyllä, Ronnie Radke räppää. Mitä helvettiä? Kuinka moni itseään kunnioittava post-hardcore -laulaja (tai ylipäänsä kuka tahansa laulaja) voi oikeasti alentua räppäämiseen? Kuvittelin aluksi sen olevan vain huonosti valittu tehokeino yhdessä kappaleessa, mutta kun se ei jäänyt yhteen kappaleeseen, vaan toistuu useassa muussakin. Kuulostaa niin teennäiseltä, niin wannabelta, niin vitun järkyttävältä, että kaikki kunnioitus tuota jätkää kohtaan kaivoi itsellensä syvän haudan.

Avausraita Champion on jo valmiksi perseestä, mutta kun Radke vetää kauniit räpit c-osassa niin jo vain menee alemmas. Bad Girls Club sisältää jo niin naurettavat lyriikat että en voi olla nauramatta ja biisi kuulostaa muutenkin lähinnä Blood on the Dance Floorilta. Ja siinä vaiheessa kun bändi alkaa kuulostaa siltä, niin on aika katsoa peiliin ja kysyä omalta kuvajaiseltaan "mikä meni pieleen?". Rolling Stone tarjoaa lisää räppiä ja nimikappale Fashionably Late yrittää olla oikeaa post-hardcorea mutta jää hemmetin latteaksi. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Alone on ihan jäätävää paskaa.

Lista vain jatkuu. Born to Lead on levyn ainoa kappale, jonka saatan kuunnella joskus uudestaan, tosin sekin on ihan järjenvastainen ja kuulostaa siltä kuin DragonForce demoaikoinaan kohtaisi old school Escape the Faten. Kitaroista tulee ihan tosissaan mieleen huono power metal ja soolo on pelkkää tylsää tiluttelua, mutta on biisi silti ehdottomasti levyn paras näiden muiden rinnalla. Game Over on jo ihan täyttä electronicaa päänsärkyä aiheuttavilla videopelisoundeillaan ja kuulostaa yhä vain enemmän Blood on the Dance Floorilta, melkein jo odotin jostain taustalta kuuluvan jossain vaiheessa vaimea "scream for my ice cream!!11". Self-Destruct Personality esittelee jo örinäräppiä, taivaan tähden. Fuck the Rest luulee kai olevansa punk rockia tai jotain mutta... okei, on se ihan fiksun kuuloista räpin ja nintendo-soundien jälkeen mutta kun ei. Keep Holding On on uskomattoman laimea slovari, ei erotu massasta millään tavalla, kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien maailmanmaineesta paitsi jääneiden yhtyeiden vastaavat.

Koska Radke on päivänselvästi halunnut kokeilla (huonolla menestyksellä) kaikkea mahdollista, löytyy albumilta myös akustinen kantribiisi Drifter joka voisi muuten olla ihan letkeäkin tapaus mutta Radken ääni ei todellakaan ole tehty tällaista musiikkia varten. Where Have You Been -kappaleen intro on niin dragonforcemainen että lohikäärmevoiman fanitkin menisivät lankaan ihan täysillä. Päätösraita Goddamn poikkeaa vielä kerran Blood on the Dance Floorin reviirille ja samaan aikaan mieleen tulee myös miespuolinen Avril Lavigne.

Ronnie Radke nolaa itsensä tämän levyn myötä niin täydellisesti, että tunnen suorastaan myötähäpeää. Lyriikat ovat joko ihan naurettavia tai kuin suoraan massateiniwnbemotytön kynästä. Kappaleet on tungettu täyteen elementtejä jotka eivät millään muotoa kuulu hardcoreen tai ylipäänsä minkäänlaiseen rock-musiikkiin. Koko levy on kuin karmiva mashuppi nintendocorea, emopoppia, huonoa power metalia ja känniörinää. Ja kun me kaikki tiedämme, että räppi ja elektroninen musiikki vetävät nykyaikana massoittain ihmisiä puoleensa, tulee koko levystä mieleen vain järjetön huomiohuoraaminen ja uusien fanien sekä rahan kerääminen, mitään vakavaa yritystä tehdä debyyttialbumin tasoinen levy tässä ei ole. Ei tällaista oikeasti voi ottaa edes vakavasti.

Tähän asti vuoden huonoimman levyn titteliä hallussaan pitänyt The Land of New Hope sentään pysyi uskollisena tyylilleen ja oli lupaamaansa sinfonista power metalia - joskin huonointa ikinä kuulemaani sellaista - mutta tämän kohdalla en osaa edes sanoa, mitä tämä on, kun 'shitcore' on ihan liian kevyt ilmaus ja virallista genrenimikettä on täysin mahdotonta keksiä tällaiselle sekametelisopalle. Älkää kuunnelko, hukkaatte kallista aikaanne ja pilaatte elämänne.

Arvosana: 2/10

Edenbridge - The Bonding

Bändi: Edenbridge
Albumi: The Bonding
Julkaisuaika: 21. kesäkuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli / progressiivinen metalli

Itävaltalaisyhtye Edenbridgen jo peräti kahdeksas studioalbumi The Bonding jatkaa samaa linjaa, kuin pari aiempaakin albumia. Kyse on siis edelleen sinfonisesta metallista, joka ottaa vaikutteita myös progressiivisesta metallista ja kahden edellisen levyn tapaan myös tätä kiekkoa on lähdetty vahvistamaan ihan oikean sinfoniaorkesterin voimin sen sijasta että oltaisi luotu orkesteriosuudet koskettimilla tai pahimmassa tapauksessa tietokoneella. Se on heti alkuun hyvä merkki, oikea orkesteri pesee koskettimet ja tietokoneet aina 100-0.

Orkesteri onkin massiivinen ja paikoitellen hyvinkin eeppinen. Sen luomat melodiat antavat potentiaalia melkoisiin mestariteoksiin, mutta ikävä kyllä bändi ei käytä ainoatakaan näistä tilaisuuksista hyödykseen. Kappaleet ovat mahtipontisia ja suuria, mutta aivan uskomattoman tylsiä. Laulaja Sabine Edelsbacher on mitäänsanomaton ja jää auttamatta Floor Jansenin, Tarja Turusen ja Simone Simonsin kaltaisten nimien jalkoihin. Soittimien kanssa hääräävistä ukoista ei ole mitään sanottavaa, kun kukaan heistä ei erotu millään tavalla massasta, tai edes toisistaan, vaikka eri instrumentteja toki soittavatkin.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ainoa muistikuva on tyhjyys, koska levyltä ei löydy taustalla pauhaavan orkesterin lisäksi mitään mieleenpainuvaa. Kappaleet ovat varmasti olleet kovan työn takana ja sävellykset monimutkaisia, mutta kun tylsää on tylsää eikä siitä pääse mihinkään. Mukana on kaksi unettavaa pianoballadia, Star-Crossed Dreamer ja Far Out of Reach joissa pianisti tuntuu olevan joko puoliunessa tai laskuhumalassa ja Sabine yrittää laulaa enkelimäisen kauniisti. Ja yritykseksi se jää.

Muut kappaleet ovatkin sitten kaikki samanlaisia raskailla progeriffeillä varustettuja sinfoniapläjäyksiä, jotka erottuvat traditionaalisen sinfonisen metallin massasta yhtä hyvin kuin 14-vuotias täysblondi teinityttö feat. puoli kiloa kosmetiikkaa naamavärkissä Justin Bieberin keikkayleisöstä. Lopetus tosin jää väkisinkin mieleen pituutensa puolesta, nimikappale The Bonding kun on aivan käsittämättömästi menty väkisin pitkittämään yli 15-minuuttiseksi, kun homma olisi vallan mainiosti toiminut puolet lyhyempänä ja ollut silti yhtä puiseva. Normaalisti nämä "eeppisiksi mestariteoksiksi" kutsumani yli 10-minuuttiset tapaukset ovat niitä sinfonista metallia soittavien bändien uran kohokohtia, mutta tämä on kyllä jo jopa heikompi esitys kuin Ancient Bardsin 14-minuuttinen yritelmä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista ja joka epätoivoisesti yritti olla uusi Ghost Love Score.

Oikea orkesteri, mahtava sellainen. Bändi täynnä taitavia muusikoita, jotka soittavat sinfonista metallia progevaikutteilla kuten After Forever aikoinaan. Jumankauta mikä potentiaali. Mutta jumankauta mikä pettymys kaikesta tästä huolimatta. Edenbridge on tuomittu tekemään tylsiä levyjä, vaikka osaavien säveltäjien kanssa mahdollisuudet olisivat näillä eväillä taivaissa. Ehkä olisi aika siirtyä jo eläkkeelle.

Arvosana: 5½/10

Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope

Bändi: Timo Tolkki's Avalon
Albumi: The Land of New Hope
Julkaisuaika: 15. toukokuuta 2013
Genre: Sinfoninen power metal

Timo Tolkki vaikuttaa olevan melkoisen kiireinen mies, hän kun on Stratovariuksesta lähtemisen jälkeen onnistunut seikkailemaan soolouralla, sekä kahdessa uudessa bändissä, joista pidempi-ikäinen kesti peräti kolme vuotta ja lakkasi sitten olemasta. Nyt mies on päättänyt jatkaa paikasta toiseen pomppimistaan entistä pidemmälle ja aloittaa oman metallioopperansa, jonka konsepti, nimi ja logo muistuttavat kaikki vain ja ainoastaan yhtä asiaa: Avantasiaa.

Nimi Avalon on jo itsessään hyvin avantasiamainen, sillä Avantasian nimihän tulee nimenomaan sanoista Avalon ja fantasia. Logossa saattaa huomata niin päivänselvää samankaltaisuutta, että sokea bulldoggikin meinaisi sekoittaa ne toisiinsa ja onpa ideakin täysin sama: useita tunnettuja rock- ja metallilaulajia on koottu yhteen laulamaan tarinallista konseptialbumia. Ensi katsomalta Avalonin artistikattaus on kuitenkin varsin näyttävä: Elize Ryd, Tony Kakko, Michael Kiske, Sharon den Adel ja niin edespäin.

Mutta kun aletaan miettimään sanan 'metalliooppera' merkitystä, niin eihän tämä ole mitään sinnepäinkään. Avantasiassa homma toimii juuri niin kuin pitääkin: jokaisella laulajalla on oma roolinsa tarinassa ja kukin laulaa oman roolihahmonsa osuudet. Avalonissa koko homma menee siihen, että Elize Ryd ja Rob Rock laulavat käytännössä kaiken - Tony Kakolle on varattu huikeasti yksi kertosäe, Michael Kiske pääsee ääneen vain viimeisessä kappaleessa ja Sharon den Adelin osaksi jää kylmästi taustojen laulaminen. Tai siis, onhan hänelle toki yksi kappale merkitty, mutta ei neitokaista erota Rydin alta mitenkään. Rooleista ei ole mitään tietoakaan, vaan tämä on laulajien osalta kuin Nightwish konsanaan: päälaulajana on nainen ja sitten mukana on mieslaulaja, jonka kanssa vedetään satunnaisesti duettoa. Muita laulajia tuskin huomaa, joten käytännössä Elize ja Rob ovat ne laulajat.

Mitä tarinaan tulee, niin on tässä vielä aikamoisesti matkaa Avantasian tasolle. Eletään vuotta kaksituhatta-jotain jossain hamassa tulevaisuudessa, maailmanloppu on tullut ja joukko kliseisiä fantasiasankareita lähtee helkkarin eeppiselle matkalle etsimään "the land of new hopea" eli uuden toivon maata, jossa he voisivat aloittaa uuden elämän. Kaiken huipuksi Tolkki on sanonut, että tarina tulee olemaan peräti trilogian laajuinen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Siis eh..?

Kun lähdetään sitten itse musiikkia katsomaan, niin avausraita Avalanche Anthem alkaa siihen malliin, että häviävän pienen hetken ajan on intron alkaessa sellainen tunne, että nyt on tulossa jotain todella eeppistä ja sitten se tunne menee ohi ja kaikki lässähtää. Tuo hetkellinen hieno tunne jää auttamatta koko levyn kohokohdaksi.

Tässä vaiheessa tulee se kuuluisa hetki kun on aika kysyä "mitä vitun paskaa oon oikein kuuntelemassa?". On perin harvinaista, että aika tälle polttavalle kysymykselle tulee jo levyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisen minuutin aikana, eikä hälvene mielestä vielä viimeisen kappaleen viimeisen minuutinkaan aikana. Tällä levyllä ei ole mitään, ei siis kerta kaikkian mitään annettavaa. Soittajat ovat kaikki pitkän linjan ammattimetallimuusikoita ja heidän taidonnäytteensä tällä lätyllä ovat sitä luokkaa, että perusteet osaava amatöörikin kykenisi samaan ihan helposti. Kappaleet junnaavat paikoillaan, mitään ei tapahdu. Sama kitarariffi toistuu kerran toisensa jälkeen (jos mitään tällä levyllä kuuluvaa nyt kitarariffiksi edes kehtaa kutsua), rummut paukuttavat yhtä ja samaa komppia käytännössä joka veisussa, kömpelöt orkestraatiot yrittävät tehdä taustasta eeppisen ja laulajat, etenkin Elize Ryd, hukkaavat taitonsa elämänsä turhimpaan projektiin. Edes Tolkin omat soittotaidot eivät vakuuta millään osa-alueella, kitarasoolotkin ovat niin mitäänsanomattomia että hohhoijaa. Kyllähän mies taitava kitaristi on, siitä ei pääse mihinkään, mutta edellisen kerran pilkahduksia hänen todellisista taidoistaan on nähty kymmenisen vuotta sitten Stratovariuksen riveissä.

Avausraita Avalanche Anthemin kertosäkeen kohdalla meinasin tukehtua suklaakeksiin, koska yritys tehdä siitä törkeän dramaattinen on niin uskomattoman naurettava, että vastaavaa ei kyllä äkkiseltään tule mieleen lainkaan. A World Without Us on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka ihan tosissaan junnaa paikoillaan ja toistaa samaa, samaa, samaa ja samaa ihan alusta loppuun saakka. Singlenä julkaistu Enshrined in My Memory on ihan puuduttavan tylsä rallatus, joka sävellykseltään on ihan täysi nolla ja nolla sille tekisi mieli antaakin, mutta Elize Rydin läsnäolo pakottaa antamaan edes sen ykkösen. In the Name of the Rose kuulostaa alkuun hyvin kömpelöltä yritykseltä tehdä kaunis balladi Within Temptationin tyyliin, mutta homma kaatuu upean melodian puutteeseen ja siihen kun ensimmäisen minuutin jälkeen tylsä perusheviriffi alkaa töksähdellä taustalla ja Rob Rock ryhtyy ärjymään omia vokaalejaan Elizen sijasta.

Seuraavat neljä kipaletta ovat sitten kaikki yhtä ja samaa paskaa, wannabe-eeppisiä ja vähän turhankin perinteisiä power metal -ralleja kiekumiskertosäkeillään, jotka aiheuttavat syvää myötähäpeää niitä laulamaan joutuneita mestareita kohtaan. Tony Kakkoa ei tunnista Tony Kakoksi naapurin fanaattinen Sonata-fanityttökään. I'll Sing You Home yrittää taas niiiin olla hieno balladi, mutta ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen en edes muista, miltä se kuulostaa, koska todennäköisesti olin sen pyöriessä uppoutunut johonkin ihan muuhun hommaan ymmärrettyäni alitajuisesti kuuntelevani niin tylsää kaurapuuroa, että unohdin kokonaan sen olemassaolon. Lopulti niin tolkkimaisesti levyn päättää 9-minuuttiseksi väkisin venytetty nimieepos The Land of New Hope, joka on hitaaaaaaaaasten etenevääääääh loppuhuipennus Michael Kisken puuduttavan pitkillä ja kimeillä vokaaleilla.

Tämän albumin kuunteleminen on silkkaa tuskaa. Jokaisen kappaleen kohdalla epätoivoinen ääni huutaa pään sisällä "loppuisi jo!!!11" ja muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen ei enää jaksa edes nauraa sävellysten surkeudelle, vaan jäljelle jää ainoastaan vitutus, tympääntyneisyys ja uneliaisuus. Kun lätyn on ensimmäisen kerran saanut kuunneltua läpi, voi huokaista helpotuksesta ja pistää äkkiä kuulumaan mitä tahansa muuta koneelta löytyvää helpottamaan tuskaa. Toista kertaa ei tee mieli kuunnella, ei sitten vaikka mikä olisi. Ehkä kymmenen vuoden päästä voisin levyn taas laittaa soimaan ja ajantappona naureskella, kuinka paskaa musiikkia sitä on vuosikymmen sitten tehty.

Timo Tolkista ei ole enää säveltäjäksi, ei sitten vaikka mikä olisi. Hänen taitonsa menivät Stratovariuksen mukana, eivätkä ole palanneet takaisin kertaakaan sen jälkeen. Miehen aiempi Stratovariuksen jälkeinen tuotanto on kuienkin ollut vielä ihan siedettävää peruspoweria, kun taas Avalonin kohdalla ollaan jo ihan tosissaan sen kuuluisan kaiken hevosenpaskan äidin äärellä. En ymmärrä, mikä sitä miestä vaivaa kun joka ikinen vuosi pitää keksiä joku uusi mahtava ja edellistäkin eeppisempi projekti, joka sitten käytännössä aina lässähtää viimeistään parin vuoden jälkeen, usein jo aiemmin. Tuskin Avalonistakaan mitään trilogiaa tulee - tai ainakaan toivottavasti ei tule - vaan ensi talvena Tolkki taas hehkuttaa, kuinka on ties kuinka monennen kerran löytänyt musiikillisen minänsä ja aloittaa uuden, elämänsä mahtavimman projektin. Ehkä hän ensi kerralla yrittää tehdä oman Imaginaerumin, ken tietää. Tolkille itselleen olisi kuienkin kaikista parasta, jos hän perustaisi uuden bändin, jossa toimii itse vain ja ainoastaan kitaristina ja antaa sävellys- ja sanoitushommat niille, jotka sen oikeasti osaavat. Tällä tavoin tämä mies voisi vielä jonain päivänä olla tekemässä ihan kuunneltavaa musiikkia.

Joka tapauksessa lienee selvää, että The Land of New Hope on paskin metallialbumi 2010-luvulla ja yksi kaikkien aikojen suurimmista pohjakosketuksista. Ainoat pienoiset plussat tulevat loistavasta laulajakattauksesta, vaikka he eivät tätä teosta pelastakaan, mutta potentiaalia olisi tuolla porukalla kyllä ollut, mikäli idean isänä olisi ollut joku muu kuin Timo Tolkki. Tätä albumia en voi suositella kenellekään, en edes kliseisimmän sankaripowerin ystäville. Alla oleva kappale on siinä sitä varten, että kuuntelette sen ja toteatte sitten ettette enää ikinä elämässäne halua kuulla mitään vastaavaa.

Arvosana: 2+/10

Kalmah - Seventh Swamphony

Bändi: Kalmah
Albumi: Seventh Swamphony
Julkaisuaika: 14. kesäkuuta 2013
Genre: Melodinen death metal

Oulusta lähtöisin oleva suomalaisen melodeathin pioneeri Kalmah on saapunut 15-vuotisella urallaan jo seitsemänteen studioalbumiinsa, kuten mustavalkoisella kansikuvalla varustettu Seventh Swamphony nimellään jo osuvasti kertoo. Omat odotukseni levyn suhteen eivät olleet erityisen korkealla, sillä en ole The Black Waltz (2006) -levyä lukuun ottamatta pahemmin bändin tuotantoon tutustunut, enkä mitään tasapaksua perusmelodeathia kummempaa edes odottanut.

Mutta yllättyä sain. Positiivisesti. Se on melko harvinaista nautintoa saada kuunnella albumia, jonka jokainen kappale ylittää läpyskälle asetetut odotukset kirkkaasti. Jo albumin mukaan nimetty avausraita jää kertosäkeineen hyvin mieleen heti ensikuulemalta, eivätkä muutkaan kappaleet unholaan jääneet. Kaikki veisut ovat tasaisen vahvoja, eikä mikään ole selkeästi muiden ylä- tai alapuolella. Kaikista löytyy hyvät puolensa ja huonoja en jaksa väkisin alkaa metsästää.

Kitarariffit ovat nopeita ja taidokkaita, rummut hakkavat kunnon voimalla ja erinomaiset örinätkin paketista löytyy. Melodioista ei ole puutetta ja erityisen iloinen olen paikoitellen hyvinkin sinfonisista kosketinsoittimista, jotka vaikuttavat taustalla hyvin vahvasti. Nopean mätön joukosta löytyy myös hidastempoisempi kappale, Hollo, joka kaikesta huolimatta kuulostaa yhtä mahtipontiselta kuin muutkin.

Tämä on taas niitä hetkiä, jotka vahvistavat yhä enemmän vuoden 2013 asemaa elämäni parhaana musiikkivuotena. Kalmahin seitsemäs suofonia todella on sitä, mitä nimi lupaa. Ehdottomasti parasta melodeathia pitkään aikaan.

Arvosana: 8½/10

Battle Beast - Battle Beast

Bändi: Battle Beast
Albumi: Battle Beast
Julkaisuaika: 17. toukokuuta 2013
Genre: Heavy metal

Suomalainen, Helsingistä lähtöisin oleva, varsin nuori Battle Beast on edennyt urallaan toiseen studioalbumiinsa uuden laulajan voimin. Törmäsin itse bändiin vasta pari päivää sitten, enkä ole debyyttialbumiin edes tutustunut vielä, mutta tämä uutukainen ainakin tarjoilee kunnon annoksen perinteistä heavy metalia - ja vieläpä naisäänellä.

Laulaja Noora Louhimo räjäyttää potin joka ainoassa kappaleessa siihen malliin että uskaltaisin välittömästi nimetä mimmin maan parhaaksi naislaulajaksi, ainakin tämän genren saralla. Välillä on jopa vaikeaa uskoa, että kyseessä todella on nuori, vasta vähän yli parikymppinen nainen, ääni kun tuntuu taipuvan vaikka ja mihin. Let It Roarin kertosäe on hyvä esimerkki hetkestä, jolloin väkisinkin alkaa epäilemään, että mikäs mies siinä nyt revittelee... mutta eihän se ollutkaan mies. Black Ninjan kertosäe puolestaan sisältää ehkä yhden eeppisimmistä screameista ikinä ja senkin aikaansaamisestä Louhimolle vähintään kaksikymmentä pistettä ja korppikotkamerkki. Ihan käsittämätön likka, en tiedä kyllä ketään vastaavaa.

Levy on tyylillisesti melko perinteista heavya, riffit ovat komeita ja niistä paistaa läpi monien klassikkobändien kuten Manowarin ja Judas Priestin vaikutus. On kuitenkin mainittava heti tähän väliin, että Battle Beastin musiikki on sata kertaa viihdyttävämpää kuin yksikään näistä klassikkobändeistä. Perinneheavyn päällä on mausteena erittäin runsasta koskettimien käyttöä, mikä tekee albumista entistä melodisemman ja mahtipontisemman. Tämän kaiken lisäksi kun vielä sävellykset ovat erittäin onnistuneita, on paketti jo todella kova. Kertosäkeet jäävät todella tarttuvasti mieleen ja useiden kohdalla tekisi ihan tosissaan mieli hyppiä kattoon. Neucomancerin lähes tanssibiittiin yltävä kertosäe tuo jossain määrin hetkellisesti mieleen jopa Amaranthen vaikka nyt liikuntaankin aivan eri vesillä ja "SHE'S A BLACK NINJAAAAAAH!!!11" on jotain niin eeppistä ettei sitä saa pois mielestä lainkaan.

Kaiken tämän lisäksi 13-kappaleiseen pakettiin mahtuu myös kahden minuutin orkestraalikappale Golden Age, joka tuo samaan aikaan elävästi mieleeni Sonata Arctican kappaleet Victoria's Secret ja Flag in the Ground sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat. Todella piristävä ja upea yllätys tämän rankan heavyn keskellä.

Kaiken kaikkiaan tässä todella on albumi, jota jaksaa kuunnella ihan kunnolla repeatilla pitemmänkin aikaa. Tulen varmasti seuraamaan bändin menoa aktiivisesti tulevaisuudessa. En löydä moittimisen aiheita. Ihan perkeleen kova lätty (itse asiassa vuoden kolmanneksi paras tähän mennessä) ja Noora Louhimo on äijä. Aamen.

Arvosana: 9/10

Amaranthe - The Nexus

Bändi: Amaranthe
Albumi: The Nexus
Julkaisuaika: 13. maaliskuuta 2013
Genre: Trance metal / power metal / melodinen death metal

Ruotsalaiset melkoisen sekametelisopan keittäjät julkaisivat toisen albuminsa, The Nexus, maaliskuussa melkoisien odotusten saattelemina. Bändin debyyttialbumi Amaranthe (2011) oli niin uniikki tapaus metallipiireissä, että karskeimmaltakin death metal -örisijältä putosivat silmät - tai vaihtoehtoisesti korvat - päästä. Kun tieto toisesta albumista saavutti yhtyeen fanit, oli kysymys heti ilmoilla: "kuinka he voivat kehittyä menettämättä ainutlaatuista tyyliään, onko toinen levy vain toisinto ensimmäisestä?".

On totta, että bändi, jolla on niin tunnistettava tyyli että kuuro tanskandoggikin tunnistaisi minkä tahansa kappaleen ensimmäisten sekuntien aikana, ei voi uudistua samalla tavalla kuin valtaosa muista bändeistä. Yhdenkin elementin ottaminen pois tällaisesta paketista muuttaisi poppoon genren ihan kokonaan ja ainutlaatuisuus olisi heti menetetty. The Nexus kuulostaa ihan yhtä Amaranthelta kuin debyyttialbumikin, se jatkaa ihan täysin samalla linjalla, mutta silti siinä voi huomata merkittävää musiikillista kehitystä. Kappaleet jäävät mieleen ihan pelottavan nopeasti ja tiukasti, melodiat ja kertosäkeet ovat ihan maailmanluokkaa ja tämä kaikki mahtavuus höystettynä rankalla elektronisella discojytällä tekee tapauksesta niin mielenkiintoisen, että sen kuuntelemista ei ihan helpolla lopetetakaan.

Sain itse esimakua levyn annista jo maaliskuun alussa ollessani bändin klubikeikalla Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Valtaosa setistä koostui edelleen ensimmäisen levyn materiaalista, mutta kyllä siellä muutama uusikin kipale kuultiin ja vakuuttavalta kuulosta jo silloin. Kun sitten lopulta sain levyn käsiini ja painoin play-nappia ensimmäisen kappaleen, Afterlife, kohdalla, tiesin jo ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, että tästä on tulossa pirun kova lätty, niin tajunnanräjäyttävästi se lähti liikkeelle.

The Nexus ei pidä sisällään huonoja kappaleita, sillä ei ole heikkoja hetkiä. Siltä löytyy melodisia ralleja kuten jo mainittu Afterlife, Invincible, Stardust, Future on Hold ja Transhuman kuten myös rankempia tapauksia, esimerkiksi Theory of Everything. Levyn mielestäni parasta antia edustavat kuitenkin Razorblade ja Electroheart joiden biitit ovat niin tarttuvia, että nämä kaksi kappaletta soivat yhä säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin päässäni vielä kolme kuukautta levyn julkaisun jälkeenkin.

Sekametelisopan kolme laulajaa Elize Ryd (puhdas naislaulu), Jake E (puhdas mieslaulu) ja Andreas Solveström (örinät) hoitavat tehtävänsä paremmin kuin erinomaisesti ja bändin soittajatkin esittelevät osaamistaan paljon laajemmin kuin debyyttialbumilla - ja sitä osaamistahan riittää. Kappaleiden lyriikatkin ovat parantuneet merkittävästi debyyttialbumin ajoista ja kappaleiden teemat ovat paikoitellen hyvin abstrakteja ja eeppisiä, huomaahan sen jo kappaleiden nimistä.

The Nexus ei kerta kaikkiaan ansaitse mitään moitteita. Se ei ole täydellinen albumi, ei tietenkään, mutta ei se ihan tosissaan hirveän kaukana siitä ole. Ensimmäinen albumi kaksi vuotta sitten oli yksi vakuuttavimmista debyyttialbumeista koskaan ja tämä on ainakin valovuoden sitä edellä. Mitä seuraavaksi? En tiedä, mutta toivottavasti jotain vielä parempaa. Tähän päivään mennessä The Nexus on vuoden paras albumi ja koska potentiaalisia haastajia ei ole näköpiirissä, se todennäköisesti saa tittelinsä pitää vuoden loputtuakin.

Arvosana: 9½/10

Bullet for My Valentine - Temper Temper

Bändi: Bullet for My Valentine
Albumi: Temper Temper
Julkaisuaika: 8. helmikuuta 2013
Genre: Heavy metal / hard rock

Walesilaisyhtye Bullet for My Valentinen neljäs studioalbumi Temper Temper ei missään tapauksessa jatka sitä linjaa, josta bändi aikoinaan tuli tunnetuksi. Se avaa ihan uuden lehden bändin historiankirjassa, ollen tyyliltänsä huomattavasti kevyempää, enemmänkin perinteisempää heavy metalia ja hard rockia. Lähes kaikki vaikutteet aiemmasta thrash metal / metalcore -tyylistä on jätetty taakse ja laulaja Matt Tuckin vokaalitkin ovat muutamia poikkeuskohtia lukuun ottamatta täysin puhtaita.

Valtaosa vannoutuneista The Poison (2005) ja Scream Aim Fire (2008) albumien aikaisen Bulletin faneista tietysti järkyttyivät tästä muutoksesta, mikä on sinänsä omituista, sillä jo kvartetin edellinen albumi Fever (2010) osoitti selvästi, että vanhaan ei ole enää paluuta. Luulisi, että ihmiset olisivat osanneet odottaa tätä.

Odotin itse albumia hiukan kauhunsekaisissa tunnelmissa, sillä singleinä julkaistut kappaleet Temper Temper ja Riot eivät vakuuttaneet millään osa-alueella. Erityisesti jälkimmäinen kappale on lähes surkuhupaisa. Vaikutti siltä, että bändi oli menettänyt otteensa aivan lopullisesti ja yrittänyt väkisin vääntää kasaan jäljelle jääneistä huonoista ideoista jotain musiikilta kuulostavaa.

Onnekseni sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Jo avausraita Breaking Point antoi heti ensimmäisellä kuuntelukerralla toivoa - pirteä ja menevä tykitys. joka kaiken lisäksi kuulostaa ihan Bulletilta, vaikka poikkeaakin vanhemmasta tyylistä melko suuresti. Leech vähän ehkä kömpelöistä lyriikoistaan huolimatta kuuluu myös levyn maittavaan antiin, samoin Truth Hurts, balladinkaltainen Dead to the World ja levyn päätösraita Livin' Life (on the Edge of a Knife).

Lättysen parasta tavaraa edustavat kuitenkin P.O.W., josta ei meinaa saada tarpeekseen lainkaan (ja joka vielä aavistuksen rankempana olisi päätynyt varmasti bändin ihan kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden joukkoon) sekä paljon odotettu ja pelätty Tears Don't Fall (Part 2). Jälkimmäistä pelkäsin itse suunnattomasti ennen levyn kuuntelemista, sillä tiesin jo etukäteen, että bändin tyyli on muuttunut The Poisonin ajoista niin paljon, että toista vastaavanlaista mestariteosta ei enää koskaan tule ulos. Lisäksi noin legendaarisen kappaleen jatko-osan tekeminen kuulosti muutenkin arveluttavalta idealta, sehän voisi tehdä hallaa alkuperäiselle. Mutta ei se sitä tee. Alkuun tulee heti huomattua, että kappale on tehty tismalleen samalla rakenteella kuin alkuperäinenkin, ainoastaan sanoitukset ovat muuttuneet ja soundi on nykyaikaisempi. Ei se mitenkään alkuperäistä tietenkään voita, mutta paljon, paljon huonomminkin olisi voinut mennä.

Tässä vaiheessa on mainittava myös levyn bonuskappaleet (vaikka ne eivät varsinaiselle albumille sisällykään) Not Invincible ja Playing with Fire. Kumpikaan ei ole mestariteos, eikä edes kovin mieleenjäävä, mutta tyylillisesti ne muistuttavat Scream Aim Fire -albumin kevyempää antia, mikä on ehdottomasti plussaa. Toivottavasti vielä jonain päivänä kuulemme vähän lisääkin tuota.

Temper Temper ei kuitenkaan ole tasaisen loistava levy, mikä on ikävä näiden erinomaisten kappaleiden jälkeen myöntää. Jo aiemmin mainittu singlebiisi Riot naarmuttaa kokonaisuutta hirvittävällä tavalla, eivätkä tylsät Saints & Sinners ja Dirty Little Secret paranna tilannetta yhtään. Aggressiivisten huutojen lähes kokonaan poisjättäminen ei sinänsä haittaa, koska Bullet toimii myös ilman niitä, mutta tietyllä tavalla melko angstiset ja hyökkäävätkin lyriikat, jotka tällä levyllä ovat vallitsevassa asemassa, olisivat ehkä kaivanneet musiikkiinkin vähän enemmän aggressiota. Jokin yksi kunnon mättöbiisi olisi ollut paikallaan.

Temper Temper ei ole mestariteos, mutta ei missään tapauksessa myöskään huono albumi - päinvastoin, se on mielestäni parempi kuin edellinen albumi Fever. Vanhempaan metalcore-tyyliin jämähtäneitä pikkuemoja ja wannabe-emoja Bullet tuskin pystyy nykyaikana enää miellyttämään, mutta mikäli he tästä vielä jatkavat tyylinsä kehittämistä seuraavalla albumillaan uskon, että he tulevat saamaan vielä paljon uusia faneja.

Arvosana: 8/10

Starchild says 'hello'!

Ruudun tällä puolen kirjoittelee 14-vuotias lapsonen Etelä-Pohjanmaan suurmetropolista, joka on tullut rustailemaan levyarvosteluja rock- ja metallimusiikin tiimoilta.

En ole millään muotoa ammattilainen tässä hommassa - edes amatööriksi en itseäni vielä kehtaa kutsua kun takana on tasan yksi kirjoitettu arvostelu ja senkin on lukenut ainoastaan äidinkielen opettaja. En siis osaa arvostella musiikkia ammattilaisen tavoin, vaan arvioni pohjautuvat hyvin pitkälti omiin mielipiteisiini - siis siihen, miltä se omissa korvissani kuulostaa. Sanon mielipiteeni myös suoraan ja kiertelemättä, eli jos levy on paska niin sitten se on rehellisesti paska eikä "vähän heikohko" tai muuta vastaavaa.

Pyrin kirjoittamaan arvosteluja mahdollisimman paljon uusista albumeista sitä mukaa kun saan sellaisia käsiini, mutta myös hiukan vanhemmista levyistä on tulossa sanottavaa. Esimerkiksi tänä vuonna on ilmestynyt jo monta hienoa ja ei-niin-hienoa albumia, joista ainakin osan tulen arvostelemaan.

Pääasiassa arvostelen siis niiden musiikkigenrejen albumeita, joista itse pidän eniten, mutta poikkeustapauksiakin voi toki aina tulla vastaan. Metallimusiikin puolelta kuuntelemistooni kuuluu suurin piirtein kaikenlainen, erityisesti kuitenkin sinfoninen metalli, power metal ja melodinen death metal. Muita genrejä, joita kohtaan tunnen läheisyyttä, ovat alternative rock, punk rock, hard rock, post-hardcore ja metalcore. Jos pitäisi nimetä viisi suosikkibändiä, sanoisin, että Nightwish, Sonata Arctica, Wintersun, Avantasia ja Rise Against.

Arvosteluasteikkonani toimii perinteisen kouluarvosana-asteikon sijasta 0-10 -menetelmä. Albumit, jotka saavat arvosanan 7 tai paremman voidaan mielestäni luokitella hyviksi, 5-7 ovat pettymyksiä ja alle viitoset sitten sitä kuuluisaa paskaa.

Toivomuksia albumeista, jotka voisin arvostella saa ehdottomasti esittää, otan sellaisia mielelläni vastaan ja tutustun mielenkiinnolla uusiin bändeihin :3