Bändi: Falling in Reverse
Albumi: Fashionably Late
Julkaisuaika: 18. kesäkuuta 2013
Genre: Post-hardcore / rapcore / electronica
Escape the Faten alkuperäinen laulaja Ronnie Radke, joka sai ansaitusti potkut bändistä hankittuaan itselleen linnatuomion kuolemantuottamuksesta, perusti kiven sisästä päästyään uuden bändin, jonka debyyttialbumi The Drug In Me Is You (2011) oli ihan tosissaan hyvä ja muistutti paljon Escape the Faten debyytistä, jolla Radke lauloi. Se oli taattua post-hardcorea ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen lätty. Mutta tämä sitten.
En ole ikinä törmännyt tällaiseen pakettiin. Levyllä on neljätoista kappaletta ja jokainen on niistä toinen toistaan omituisempi, järjettömämpi ja ennen kaikkea paskempi. Bändi soittaa taustalla kuin perussoinnut klaaraava yläkoululaisten autotallibändi väläyttämättä missään vaiheessa niitä todellisia taitoja joiden perusteella Radke on heidät kelpuuttanut mukaan yhtyeeseen. Siis osaavathan he toki sen taustan hoitaa, mutta kun verrataan Escape the Fateen, niin musiikillisesti ollaan kyllä valovuosia jäljessä. Eikä Radke itsekään loista samalla tavalla kuin debyytillä: screamoörinät tai mitä ikinä yrittävätkään olla ovat lähes koomisia kännimurinoita joita kuulee erään paikallisen puiston tienoilla aina lauantai-iltaisin ja sitten mies räppää suunnilleen joka toisessa biisissä. Siis anteeksi mitä tekee?
Kyllä, Ronnie Radke räppää. Mitä helvettiä? Kuinka moni itseään kunnioittava post-hardcore -laulaja (tai ylipäänsä kuka tahansa laulaja) voi oikeasti alentua räppäämiseen? Kuvittelin aluksi sen olevan vain huonosti valittu tehokeino yhdessä kappaleessa, mutta kun se ei jäänyt yhteen kappaleeseen, vaan toistuu useassa muussakin. Kuulostaa niin teennäiseltä, niin wannabelta, niin vitun järkyttävältä, että kaikki kunnioitus tuota jätkää kohtaan kaivoi itsellensä syvän haudan.
Avausraita Champion on jo valmiksi perseestä, mutta kun Radke vetää kauniit räpit c-osassa niin jo vain menee alemmas. Bad Girls Club sisältää jo niin naurettavat lyriikat että en voi olla nauramatta ja biisi kuulostaa muutenkin lähinnä Blood on the Dance Floorilta. Ja siinä vaiheessa kun bändi alkaa kuulostaa siltä, niin on aika katsoa peiliin ja kysyä omalta kuvajaiseltaan "mikä meni pieleen?". Rolling Stone tarjoaa lisää räppiä ja nimikappale Fashionably Late yrittää olla oikeaa post-hardcorea mutta jää hemmetin latteaksi. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Alone on ihan jäätävää paskaa.
Lista vain jatkuu. Born to Lead on levyn ainoa kappale, jonka saatan kuunnella joskus uudestaan, tosin sekin on ihan järjenvastainen ja kuulostaa siltä kuin DragonForce demoaikoinaan kohtaisi old school Escape the Faten. Kitaroista tulee ihan tosissaan mieleen huono power metal ja soolo on pelkkää tylsää tiluttelua, mutta on biisi silti ehdottomasti levyn paras näiden muiden rinnalla. Game Over on jo ihan täyttä electronicaa päänsärkyä aiheuttavilla videopelisoundeillaan ja kuulostaa yhä vain enemmän Blood on the Dance Floorilta, melkein jo odotin jostain taustalta kuuluvan jossain vaiheessa vaimea "scream for my ice cream!!11". Self-Destruct Personality esittelee jo örinäräppiä, taivaan tähden. Fuck the Rest luulee kai olevansa punk rockia tai jotain mutta... okei, on se ihan fiksun kuuloista räpin ja nintendo-soundien jälkeen mutta kun ei. Keep Holding On on uskomattoman laimea slovari, ei erotu massasta millään tavalla, kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien maailmanmaineesta paitsi jääneiden yhtyeiden vastaavat.
Koska Radke on päivänselvästi halunnut kokeilla (huonolla menestyksellä) kaikkea mahdollista, löytyy albumilta myös akustinen kantribiisi Drifter joka voisi muuten olla ihan letkeäkin tapaus mutta Radken ääni ei todellakaan ole tehty tällaista musiikkia varten. Where Have You Been -kappaleen intro on niin dragonforcemainen että lohikäärmevoiman fanitkin menisivät lankaan ihan täysillä. Päätösraita Goddamn poikkeaa vielä kerran Blood on the Dance Floorin reviirille ja samaan aikaan mieleen tulee myös miespuolinen Avril Lavigne.
Ronnie Radke nolaa itsensä tämän levyn myötä niin täydellisesti, että tunnen suorastaan myötähäpeää. Lyriikat ovat joko ihan naurettavia tai kuin suoraan massateiniwnbemotytön kynästä. Kappaleet on tungettu täyteen elementtejä jotka eivät millään muotoa kuulu hardcoreen tai ylipäänsä minkäänlaiseen rock-musiikkiin. Koko levy on kuin karmiva mashuppi nintendocorea, emopoppia, huonoa power metalia ja känniörinää. Ja kun me kaikki tiedämme, että räppi ja elektroninen musiikki vetävät nykyaikana massoittain ihmisiä puoleensa, tulee koko levystä mieleen vain järjetön huomiohuoraaminen ja uusien fanien sekä rahan kerääminen, mitään vakavaa yritystä tehdä debyyttialbumin tasoinen levy tässä ei ole. Ei tällaista oikeasti voi ottaa edes vakavasti.
Tähän asti vuoden huonoimman levyn titteliä hallussaan pitänyt The Land of New Hope sentään pysyi uskollisena tyylilleen ja oli lupaamaansa sinfonista power metalia - joskin huonointa ikinä kuulemaani sellaista - mutta tämän kohdalla en osaa edes sanoa, mitä tämä on, kun 'shitcore' on ihan liian kevyt ilmaus ja virallista genrenimikettä on täysin mahdotonta keksiä tällaiselle sekametelisopalle. Älkää kuunnelko, hukkaatte kallista aikaanne ja pilaatte elämänne.
Arvosana: 2/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti