On jälleen tullut aika sanoa näkemiin yhdelle vuodelle ja toivottaa uusi tervetulleeksi. Niinpä nyt myös muistellaan vuotta 2015 musiikin osalta ja jaetaan jälleen tutut palkinnot vuoden parhaimmille biiseille, albumeille, bändeille ja yksittäisille muusikoille. Mukana on myös ns. Golden Raspberryt, joiden saamat palkinnot ovat hieman kyseenalaisempia. Kaikkia palkinnonsaajia ei ole arvioitu täällä blogin puolella, mutta ainakin osa arvosteluista on mahdollista täältäkin löytää.
** Vuoden 2015 parhaat:
Vuoden biisi: Kamelot - Liar Liar (Wasteland Monarchy) Vuoden kuunnelluin biisi: Nightwish - Élan (148 kertaa) Vuoden single: Whispered - Sakura Omen Vuoden balladi: Nightwish - Our Decades in the Sun Vuoden duetto: Sebastien - Last Dance at Rosslyn Chapel (George Rain & Ailyn) Vuoden eepos: Nightwish - The Greatest Show on Earth Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Soul of the Field (puoliksi japaninkielinen) Vuoden addiktoivin biisi: Escape the Fate - Hate Me Vuoden bonuskappale: Nightwish - Sagan Vuoden instrumentaali: Cain's Offering - I am Legion Vuoden cover: Xandria - I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) [Meat Loaf cover] Vuoden huumoribiisi: Ensiferum - Two of Spades Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Soul of the Field Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Cain's Offering - Constellation of Tears (kiipparisoolo) Vuoden intro: Galneryus - Under the Force of Courage Vuoden debyyttisingle: Ember Falls - Shut Down with Me Vuoden lyriikat: Nightwish - The Greatest Show on Earth Vuoden musiikkivideo: Nightwish - Élan Vuoden positiivisin yllätys: Dream Theater - The Gift of Music (single)
Vuoden albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful Vuoden kuunnelluin albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful (652 kuunneltua biisiä) Vuoden debyyttialbumi: Serious Black - As Daylight Breaks Vuoden konseptialbumi: Gloryhammer - Space 1992: Rise of the Chaos Wizards Vuoden EP: Xandria - Fire & Ashes Vuoden sinfoninen metallialbumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful Vuoden power metal -albumi: Kamelot - Haven Vuoden melodinen death metal -albumi: Soilwork - The Ride Majestic Vuoden folk metal -albumi: Amorphis - Under the Red Cloud Vuoden rockalbumi: Anti-Flag - American Spring Vuoden post-hardcore/metalcore -albumi: Escape the Fate - Hate Me
Vuoden metallibändi: Nightwish Vuoden rockbändi: Anti-Flag Vuoden kuunnelluin bändi: Nightwish Vuoden livebändi: Nightwish Vuoden livekeikka: Nightwish @ Ratinan Stadion, Tampere 31.7.2015 Vuoden uusi löytö: Light Bringer
Vuoden naislaulaja (metalli): Floor Jansen (Nightwish) Vuoden naislaulaja (rock): Noora Louhimo (Battle Beast) Vuoden mieslaulaja (metalli): Tommy Karevik (Kamelot) Vuoden mieslaulaja (rock): Brent Smith (Shinedown) Vuoden örinävokalisti: Alissa White-Gluz (Arch Enemy, ex-The Agonist) Vuoden instrumentalisti: Syu (kitara / Galneryus) Kunniamaininta: Brittney Slayes (huikeista laulusuorituksista muuten täysin onnettomassa Unleash the Archers -bändissä)
**
Vuoden 2015 Golden Raspberryt (eli ne, joista kannattaa pysyä erossa):
Vuoden huonoin albumi: Chaos Magic - Chaos Magic Vuoden romahtajat: Halestorm ja Three Days Grace Vuoden suurin pettymys: Halestorm - Into the Wild Life Vuoden yhdentekevin albumi: Children of Bodom - I Worship Chaos Vuoden albumi, joka kuulostaa yhdeltä ja samalta biisiltä: August Burns Red - Found in Far Away Places Vuoden seinäruusu: Timo Tolkki Vuoden ylihypetetyin bändi: Unleash the Archers
Epäkunniamaininta: Jari Mäenpää (täysin käsistä karanneesta perfektionismista, josta kärsii maailman jokainen Wintersun-fani)
**
Siinä olivat siis tämän vuoden palkinnot ja ensi vuonna jälleen uusia luvassa (ja toivon mukaan myös määrällisesti vähän enemmän arvosteluita kuin tänä vuionna...).
Ensi vuosi näyttää musiikillisesti ehkä massiivisimmalta ikinä ja varsinkin metallin saralla tulossa on sellainen kasa potentiaalisia vuoden albumeita, että vastaavaa ei ole kyllä vastaan tullut. Ensimmäisenä on tietysti Avantasian odotettu uusi eepos Ghostlights (joka virallisesti julkaistaan tammikuun lopussa) ja lisäksi uuden albumin tulevana vuonna tulevat julkaisemaan muun muassa Whispered, Arion, Sonata Arctica, Epica ja Amaranthe. Rockalbumien osalta mitään ennalta tiedossa olevaa huippunimeä ei ole tähän kirjoitettavaksi, mutta ehkä jokin bändi voisi yllättää? Mistä sitä tietää, kuinka nopeasti vaikkapa Battle Beast saa uuden levyn aikaiseksi.
Joka tapauksessa vuosi 2015 oli siinä ja uuden vuoden ensimmäistä arvostelua olisi tarkoitus pukata jo tulevan viikonlopun aikana. Tässä alla vielä näytteeksi tuore vuoden musiikkivideo, kun vuoden biisiä ei kerran syystä tai toisesta tähän saanut liitettyä.
Bändi: Children of Bodom Albumi: I Worship Chaos Julkaisuaika: 2. lokakuuta 2015 Genre: Melodinen death metal
Kotimainen Children of Bodom on yltänyt pitkällä ja menestyksekkäällä urallaan jo yhdeksänteen studioalbumiin saakka. Bändin tyyli on matkan varrella muuttunut paljon ja alkuaikojen lähes power metal -tyyliset yltiömelodiset biisit komeine sooloineen ovat jääneet viime aikoina vähemmälle bändin astuttua raskaammalle ja aggressiivisemmalle polulle. Viimeisin tuotos Halo of Blood (2013) oli allekirjoittaneen kirjoissa ehdottomasti parasta Bodomia sitten kulta-aikojen, joten miten on nyt kaksi vuotta myöhemmin ilmestyvän I Worship Chaos -albumin laita? Ainakin kansikuva on upea, mutta miten on sisällön laita?
Päällimmäisenä albumin läpikuuntelusta jää mieleen se, ettei mitään jää mieleen. Singleinä julkaistut kappaleet Morrigan, nimikkobiisi sekä I Hurt eivät suoraan sanottuna herättäneet kovin suuria odotuksia albumia kohtaan ollen ainoastaan toisesta korvasta sisään menevää ja toisesta ulos tulevaa vihaista runttausta vailla edellisen levyn tai alkuaikojen melodisia koukkuja tai yhtään mitään muutakaan mielenkiintoista tai mainitsemisen arvoista. On hyvin sääli joutua toteamaan, että levyn muut biisit jatkavat ihan samalla linjalla.
Kaikki biisit sulautuvat harmaaseen massaan, eikä yhdestäkään löydy mitään elementtiä, joka nostaisi sen selvästi esille tai muiden yläpuolelle - tai edes alapuolelle. Albumi on niin tasapaksu, että siltä on mahdotonta valita niin suosikki- kuin inhokkibiisiäkin. Biisit vaihtelevat mitäänsanomattomasta aggressiivisesta mättäämisestä puuduttavan tylsään keskitempoiluun, maininnan arvoisia sooloja ei löydy, mieleenjäävät melodiat ja muut koukut ovat lomalla jossain kaukaisessa galaksissa ja hohhoijaa. Widdershins -kappaleen loppupuolen riffittely on jo kaikkien haukotusten huipentuma.
Kaiken lisäksi kylkiäiseksi on laitettu kolme coveria bonuskappaleiksi, joista ainoastaan yksi on millään muotoa siedettävä. Kaksi ensimmäistä, Mistress of Taboo ja Danger Zone ovat tunnettuja 80-luvun rockbiisejä. joiden bodomisointi ei kuulosta lainkaan Bodomilta ja jotka ovat yksinkertaisesti aika hirveitä. Kolmantena on coveri Amorphiksen vanhasta klassikosta Black Winter Night, joka on ihan jees - ei mitään spesiaalia, mutta ei toisaalta mitään aivan kammottavaakaan.
I Worship Chaos on albumi, jota voi kyllä kuunnella taustamusiikkina jotain täysin yhdentekevää hömppää hommaillessaan, mutta minkäänlaisia tunteita se ei herätä. Jos aikaisemmin Relentless Reckless Forever (2011) oli se albumi, jota valtaosa bändin kuuntelijoista piti sen diskografian heikoimpana, on I Worship Chaos todennäköisesti varastamassa tämän tittelin melko selkeästi - RRF:llä sentään pystyy sanomaan, mitkä ovat ne harvat hyvät ja mitkä ne paskat biisit.
Bändi: Amorphis Albumi: Under the Red Cloud Julkaisuaika: 4. syyskuuta 2015 Genre: Progressiivinen metalli / folk metal
Pitkän linjan suomalainen Kalevalan ja muiden kansantarujen sanansaattaja Amorphis on edennyt urallaan jo kahdenteentoista albumiinsa, joka kantaa nimeä Under the Red Cloud. Albumi on bändin toinen, jonka lyriikat eivät suoraan liity Kalevalaan, mutta pysyttelevät silti bändin tyylille uskollisissa teemoissa.
Bändin edellinen tuotos Circle (2013) oli merkittävästi erilainen kuin useat aikaisemmat, huomattavasti raskaampi ja vähemmän folk, enemmän melodisen death metalin puolelle kallistuva. Albumi oli ehdottomasti hyvä omalla tavallaan, mutta se ei kuulostanut niin paljon siltä tutulta Amorphikselta, mikä tekee siitä ainakin omissa kirjoissani hieman outolinnun bändin diskografiassa. Under the Red Cloud kuitenkin muuttaa tämän täysin ja palaa jälleen "siihen tuttuun ja turvalliseen Amorphikseen".
Levyltä ensimaistiaisina kuultiin singlet Death of a King sekä Sacrifice. Näistä ensimmäisenä mainittu edustaa levyn synkempää puolta ja sisältää mielenkiintoisia itämaisia vaikutteita. Aluksi hieman erikoiselta kuulostava biisi alkaa avautua kohtuullisen pian ja osoittautuu varsin mallikkaaksi, vaikkei mikään paras esimerkki levyn tyylisuunnasta olekaan. Sacrifice puolestaan on vähän sama juttu kuin Élan Nightwishille, kevyt ja lähes radioystävällinen ralli, joka ei ole läheskään levyn paras, mutta melodisuutensa ansiosta tuo Death of a Kingiä paremmin esiin sen, mistä tällä albumilla on kyse.
Itse albumin avaajana toimii nimibiisi Under the Red Cloud, joka alkaa bändille tyypillisellä pitkällä pianointrolla ja kasvaa sitten melodiseksi ja miellyttäväksi aloitukseksi, joka on 100% taattua Amorphista ilman mitään turhia ylimääräisiä elementtejä. Homma vain paranee toisessa biisissä The Four Wise Ones, joka on albumin ainoa kokonaan örinävokaaleilla laulettu biisi ja allekirjoittaneen mielestä todennäköisesti - ehkä hieman yllättäenkin - levyn paras biisi huikean loistavan kertosäkeensä ansiosta. Muita ehdottomia helmiä ovat Dark Path, joka olisi singlenä toiminut ehkä kaikista parhaana näytteenä levyn tyylistä, hyvin folkahtava ja hieman Ensiferumilta ja Eluveitieltä haiskahtava Tree of Ages ja ikävästi bonuskappaleeksi jätetty Come the Spring.
Levyn progempaan antiin - jota edustavat muun muassa biisit The Skull ja White Night - totutellessa menee hieman aikaa ja nämä biisit eivät varmasti aukea vielä ensikuuntelemalla, mutta tarpeeksi luukuttamalla niistäkin alkaa vähitellen löytyä enemmän ja enemmän mieleenjääviä ja miellyttäviä kohtia.
Amorphis kuulostaa albumilla paremmalta kuin maailman aikoihin. Oikeastaan parhaimmalta sitten vuonna 2009 julkaistun Skyforger -albumin aikojen. Levy on täynnä loistavaa biisimateriaalia, huikeita melodioita ja koukkuja, jotka pakottavat kuuntelemaan biisejä uudelleen ja uudelleen. Tämä taitaakin olla itselleni yksi eniten kuunnelluimmista uusista albumeista koko vuoden aikana jo tämän arvostelun kirjoittamishetkellä. Vokalisti Tomi Joutsen loistaa erityisen kovasti: miehen örinät tuntuvat muuttuneen entistä murhaavammiksi ja puhtaat vokaalit ovat tavalliseen tapaan ihan majesteettisia, tällä miehellä on aika hurja äänirekisteri kun kaiken tämän kykenee vaivatta laulamaan niin levyllä kuin livenäkin.
Under the Red Cloud on äärimmäisen positiivinen yllätys ja todiste siitä, että jopa levymäärän noustua kaksinumeroiseen lukuun voi kovinkin bändi edelleen tuottaa ensiluokkaista musiikkia. Amorphis ei korkeasta iästään huolimatta näytä minkäänlaisia väsymisen merkkejä.
Bändi: Xandria Albumi: Fire & Ashes (EP) Julkaisuaika: 31. heinäkuuta 2015 Genre: Sinfoninen metalli
Saksalainen Xandria nousi suuremman kansan tietouteen vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Neverworld's End, jossa bändi esitteli uuden laulajansa Manuela Krullerin, joka kuulosti erehdyttävästi Tarja Turuselta. Samalla aikaisempi sinfonisvaikutteinen rock muuttui rehelliseksi sinfoniseksi metalliksi. Kyseinen albumi olikin heittämällä yksi vuoden 2012 aivan parhaista.
Viime vuonna remmiin saatiin jälleen uusi laulaja, Dianne van Giersbergen, joka puolestaan kuulostaa päivä päivältä enemmän ja enemmän Simone Simonsilta - mitä ei varsinaisesti voi pitää kovin huonona asiana. Tuorein albumi Sacrificium (2014) jäi kuitenkin hieman tasapaksuksi ja tylsäksi sisältäen vain muutaman tosissaan hyvän biisin. Se todisti kyllä Diannen olevan täydellinen laulaja bändille, mutta biisimateriaali ei ollut edellisen levyn tasoista.
Nyt käsissä on ennen seuraavaa levyä ikään kuin "välipysäkki", EP nimeltä Fire & Ashes, joka sisältää yhteensä seitsemän biisiä: kolme täysin uutta, kaksi bändin alkuaikojen biisien uudelleenäänitystä ja kaksi coveria.
Uudet biisit tulevat ensimmäisenä ja närhen munat näytetään kyllä heti kättelyssä, sillä avausbiisi Voyage of the Fallen peittoaa heittämällä jokaisen Sacrificiumin biisin. Biisi on juuri sitä, mitä Xandrian kaltaiselta bändiltä parhaimmillaan voi toivoa, eli silkkaa sinfonisen metallin riemujuhlaa Diannen upeasti soivalla, erittäin korkealla sopraanoäänellä ja jylhillä sinfonisuuksillaan. Toisena tuleva Unembraced ei ihan avausbiisin tasolle pääse, mutta olisi silti edellisellä levyllä kuulunut helposti siihen harvaan hyvien biisien joukkoon. Kolmantena vuorossa on balladi In Remembrance, joka kuulostaa todella paljon joltain Epican balladilta, tosin Dianne laulaa sillä tavalla kuin olisin toivonut Simonen laulavan esimerkiksi Epican tuoreimman The Quantum Enigma (2014) -levyn balladeissa. Korvat kiittävät noista kauniista korkeista nuoteista.
Uusintaäänitykset ovat niiltä ajoilta, jolloin Xandrian musiikki oli vielä suoraan sanottuna tylsää, joten en varsinaisesti voi sanoa Ravenheartin tai Now & Foreverin uusintojakaan mitenkään huippuhyviksi, mutta kyllä ne heikommalla laadulla ja heikommalla laulajalla vedetyt alkuperäiset voittavat ihan kirkkaasti, joten se on automaattisesti plussaa. Eivätkä biisit siis huonoja ole, ainoastaan heikompia kuin EP:n muut.
Coverit seilaavat hyvin kiehtovilla vesillä. Ensimmäisenä vuorossa on cover hyvin tunnetun amerikkalaisen rock-laulajan, Meat Loafin biisistä I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That), joka on ehdottomasti erikoisin biisi, jonka bändi on milloinkaan äänittänyt, mutta helkkari soikoon kun on loistava. Huikea suorastaan. Täytyy alkuperäisen esittäjän kyllä olla ylpeä tästä, mikäli veisun milloinkaan kuulee, sillä kyseessä on erittäin xandriamainen versio, joka kuitenkin tekee täysin kunniaa alkuperäiselle. Tämä on esimerkki siitä, miten tehdään hyvä cover, vaikka edustetaan aivan eri genreä kuin alkuperäinen.
EP:n ehdottomasti mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin sen toinen cover ja viimeinen biisi nimeltä Don't Say a Word. Kuulostaako tutulta? Niin arvelinkin. Se on nimittäin juuri SE Don't Say a Word, jonka kuvittelet sen olevan. Se Sonata Arctican tekemä. Sovitus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, sillä suomalaisbändin progehtavasta power metalista pompataan suoraan sinfoniseen metalliin ja laulajaksi vaihtuu sopraanoääninen nainen. Säkeistöt kuulostavat alkuun hieman omituisilta ja jotkin kohdat vähän töksähtäviltä ja epäsopivilta, mutta kertsi sujuu loistavasti ja c-osa on yksinkertaisesti fantastinen. Kokonaisuutena coverointi on erittäin onnistunut ja takuuvarmasti paras täydellä bändillä tehty coveri Sonata Arctican biisistä koskaan.
Kokonaisuutena Fire & Ashes on helkkarin hyvä EP ja jos tämän tasoista materiaalia on luvassa jatkossakin, odotan seuraavaa albumia erittäin suurella mielenkiinnolla ja toivon sen saapuvan mitä pikimmiten. Pientä miinusta tulee siitä, että nuo kaksi uudelleenäänitystä ovat vähän turhia suoraan sanottuna ja ilman niitä arvosana olisi ollut plussan verran korkeampi, mutta eipä tälläkään luvulla paljon häpeilemistä ole.
Bändi: Chaos Magic Albumi: Chaos Magic Julkaisuaika: 3. heinäkuuta 2015 Genre: Sinfoninen metalli
Luojan kiitos kolmas Timo Tolkki's Avalon -albumi ei saapunut piinaamaan korviamme tänä vuonna, eikä toivon mukaan saavu tulevina vuosinakaan. Timo Tolkki on kuitenkin siitäkin huolimatta edelleen hyvin kiireinen mies ja uutta projektia pukkaa jälleen kerran. Tällä kertaa mies on lyönyt hynttyyt yhteen chileläisen laulajattaren Caterina Nixin kanssa ja tuloksena on syntynyt Chaos Magic - joka siis on sekä duon että sen debyyttialbumin nimi.
Tolkki on tähän mennessä operoinut lähinnä power metalin saralla, mutta laajentaa nyt repertuaariaan sinfonisen metallin puolelle työskennellessään genreen sopivan naislaulajan kanssa. On heti aluksi todettava positiivisena asiana se, että albumin tuotanto on valovuosia edellistä Avalon-katastrofia parempi ja biisit eivät kuulosta enää samanlaisilta keskeneräisiltä omakustanteilta kuin silloin. Caterina Nix on myös hyvä laulaja, sitä ei voi kiistää, mutta mihinkään Floor Jansenin tai Simone Simonsin kaltaisten nimien joukkoon häntä ei missään tapauksessa voi nostaa. Paljon yhtäläisyyksiä on kuitenkin Sharon den Adelin äänen kanssa silloin kun Within Temptation -vokalisti oli nuorempi.
Ikävä kyllä - tässä vaiheessa tulee se Tolkki-levyjen arvosteluista tuttuakin tutumpi fraasi - siihen ne varsinaiset hyvät puolet sitten loppuvatkin. Chaos Magic on varmasti yksi vuosituhannen geneerisimmistä albumeista, biisit ovat täysin mielenkiinnottomia, uskomattoman laiskoja ja tylsiä, eivätkä herätä kuuntelijassa kerta kaikkiaan minkäänlaisia tunteita. Avalon sentään oli kaikessa umpisurkeudessaan suorastaan tragikoominen vitsi, jolle saattoi nauraa, mutta Chaos Magic on vain mitäänsanomaton tekele, eikä mikään asia muuttuisi mitenkään, vaikkei sitä olisi koskaan tehtykään.
Kappaleet laahaavat laiskalla midtempolla, orkestraatiot toistavat samaa ja ovat vähän liiankin vaatimattomia ja Tolkki, joka soittaa kitarat, bassot ja koskettimet tekee soitannollisesti ehkä uransa suurimman pohjanoteerauksen tekemällä instrumenteillaan tuskin yhtään mitään. Avalonissa oli sentään edes jonkinlaisia sooloja ja muuta, mutta Chaos Magicissa mies ei tee mitään muuta kuin pakolliset taustat, jotta Nix ei joutuisi laulamaan ilman taustamusiikkia.
Albumia kuunnellessa käy myös varsin selväksi, että Tolkki on tiedostanut Nixin kuulostavan kovasti Sharon den Adelilta - Chaos Magic on nimittäin kuin Within Temptationin The Unforgiving (2011) -albumin erittäin heikkotasoinen versiointi, jossa on selvästi myös vaikutteita bändin vanhemmasta tuotannosta. Kenties Tolkin Avantasia-huuma on siis laskemaan päin ja nyt leikitään Within Temptationia. Pahimmat tapaukset ovat One Drop of Blood, jossa on hämmentäviä kaikuja Shot in the Darkin suuntaan sekä A Little Too Late, jonka kertosäe kuulostaa niin häiritsevästi A Demon's Fatelta, että sitä on jo vaikea kuunnella.
Yksinkertaisesti sanottuna Chaos Magicilla on hyvä laulaja ja kohtuullisen hyvä tuotanto, mutta biisimateriaali on niin heikkoa, ettei tästä paljon kummemmaksi kuin virtuaaliseksi takansytykkeeksi ole. Ainoa biisi, jolla on edes vähän mahdollisuuksia on Please Don't Tell Me, joka on - Within Temptationin tyylillä tietysti - yllättävän hieno balladi ja jos koko levy olisi tämän tasoista, arvosanaksi voisi hyvillä mielin antaa jopa seiskan tai kasin. Mutta kun näin ei vain ole.
On Chaos Magic silti ehdottomasti parempi kuin molemmat Avalonit yhteensä, koska niissä nyt oli pielessä vielä monet muutkin seikat kuin vain biisimateriaali. Mutta joku voisi kyllä silti kahlita Tolkin pylvääseen pariksi vuodeksi, jotta mies voisi oikeasti rauhoittua ennen kuin syytää seuraavan tusinaprojektinsa ulos - ehkä silloin siinä voisi olla jotain laadukastakin mukana.
Bändi: Unleash the Archers Albumi: Time Stands Still Julkaisuaika: 26. kesäkuuta 2015 Genre: Power metal / heavy metal / melodinen death metal
Kanadalainen Unleash the Archers on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta sen hehkutuksen jälkeen, mitä bändin tuore albumi Time Stands Still on saanut maailmalla osakseen, päätin tsekata, mistä ihmeestä oikein on kyse. Googlettamalla en nimittäin löytänyt ainoatakaan negatiivista arvostelua levystä - pelkästään maasta taivaisiin ylistämistä.
Bändin genre ainakin on erikoinen, sillä musiikissa yhdistyy eeppinen, sankarillinen power metal, kasarihevi ja - vähän hämmentävästi - melodinen death metal. Lyriikoista ei tarvinne puhua, jokainen sankaripowerin ja kasarihevin tuntija tietää, mitä luokkaa ne yleensä ovat, eikä Unleash the Archers tee tähän kaavaan poikkeusta. Antakoon musiikin siis puhua puolestaan.
Melko varhaisessa vaiheessa albumia itse kukin tulee luultavasti siihen lopputulokseen, että laulaja Brittney Slayes on ihan helvetin kova muija. Ääntä löytyy siinä määrin, että heikompia hirvittää ja etenkin korkeat kiekaisut halkovat stratosfääriä niin, että mikäli avaruudessa on elämää, siellä takuuvarmasti tiedetään meistä jo. Sen lisäksi, että korkeat äänet sujuvat, nainen kykenee myös mahtaviin melodisiin laulusuorituksiin, jotka saavat aikaiseksi muun muassa erittäin miellyttäviä ja mieleenjääviä kertosäkeitä.
On päivänselvää, että syy albumin tavattomalle hehkutukselle on nimenomaan Brittney Slayes. Ainoa syy. On nimittäin kylmä totuus, että ilman Brittneytä tätä albumia ei kuuntelisi kuuro kakadukaan.
Lauluosuudet iskevät todella kovaa, mikään muu ei sitten oikein tahdo toimia. Örinät ovat täysin tarpeettomia, en ylipäänsäkään ymmärrä mikä pointti on ollut lisätä niitä mukaan tällaiseen musiikkiin, joka on pääasiassa power metalin ja kasarihevin rajamailla seilailevaa ilottelua. Ja örisijä ei ole edes hyvä hommassaan, sotkee vain biisejä, joilla muuten olisi ehkä jonkin verran potentiaalia.
Musiikki taustalla on muovista, tuotannon vielä entisestään raiskaamaa pullamössöä, josta laulukohdissa ei erota mitään muuta kuin rummut. Soolokohdissa kitaristi pääsee selvemmin ääneen ja mikäli tiluttelusoolot ovat mieleen, niitä täältä löytyy yllin kyllin, mutta riffit ovat täysin mielikuvituksetonta perusjunttausta, joka vaihtelee perinteisemmistä heviriffeistä teennäiseen tuomiopäivän autotallibläkkiin. Basistia ei tunnu olevan olemassakaan yhtä biisiä lukuun ottamatta ja rumpalia voisi helposti luulla koneeksi, sen verran uskollisesti mies noita jo oman syntymänsä aikaan puhki kulutettuja temppujaan soittelee.
Jos biiseistä pitää jotain sanoa, niin avausraita Frozen Steel ei ole miltään kantilta katsottuna hyvä, Test Your Metal kuulostaa W.A.S.P:n tai muun vastaavan klassisen bändin ylijäämältä ja Dreamcrusher on ehkä väkinäisimmin pitkäksi venytetty pitkä biisi, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Parhaimmiksi veisuiksi nousevat singlebiisi Tonight We Ride sekä black metalia leikkivä Crypt, jossa kuitenkin on Brittneyn vokaalien ansiosta todella kova kertosäe.
Time Stands Still on kokonaisuutena hyvin epätasainen paketti. Toisaalta Brittneyn vokaalien ansiosta esimerkiksi Cryptiä jaksaa kuunnella uudelleenkin ja ne ylipäänsä tekevät albumista kelvollisen, mutta musiikki taustalla kaipaisi Saturnuksen kokoista parannusta, jotta se voisi milloinkaan tehdä oikeutta keulakuvan massiiviselle äänelle. Yritystä on paljon, eikä albumi missään tapauksessa sysipaska ole vaan bändillä on ehdottomasti varaa ja mahdollisuuksia kehittyä, mutta jos ollaan ihan rehellisiä, ei tätä instrumentaalina kykenisi edes kuuntelemaan. Brittneystä valtavat plussat, mutta ei tällaisella tuotoksella siltikään ole mitään asiaa paremmille arvosanoille.
Bändi: August Burns Red Albumi: Found in Far Away Places Julkaisuaika: 30. kesäkuuta 2015 Genre: Metalcore
Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Rescue & Restore (2013) oli kaikin puolin erinomainen albumi metalcoren genressä. Se oli samaan aikaan äärimmäisen brutaali ja raskas sisältäen vain minimaalisen määrän puhdasta laulua, jolla monet muut nykypäivän "metalcore-yhtyeet" ovat täyttäneet todellisuudessa lähempänä pop punkia olevan musiikkinsa, mutta myös teknisesti hyvin ansiokas ja mielenkiintoinen albumi. Sillä oli useita hyvin mieleenjääviä kappaleita ja levyn yleinen tunnelma oli täydellisesti yhteensopiva musiikin kanssa.
Nyt kun käsissä on amerikkalaisen August Burns Redin uusin levy Found in Far Away Places, tilanne ei ole enää ihan sellainen kuin kaksi vuotta sitten. Musiikki on kyllä ennallaan, pop punkiksi ei bändi ole missään tapauksessa muuttunut, materiaali on edelleen yhtä lailla hyvin raskasta ja teknistä turpiinvetoa, mutta sepä tässä juuri onkin se ongelma: bändin kehityksessä ei ole tapahtunut mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään.
Found in Far Away Places on tyylillisesti käytännössä sama albumi kuin Rescue & Restore - ja aika pitkälti pari aikaisempaakin tuotosta. Siinä missä Rescue & Restore tarjosi kuitenkin hyvää biisimateriaalia ja mieleenjääviä koukkuja, Found in Far Away Places on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka yhtä ja samaa harmaata massaa, josta on hyvin haastavaa erottaa yksitoista erillistä biisiä kun edes kertosäkeet eivät jää millään tapaa mieleen vaikka niitä kuinka kuuntelee. Biisit kuulostavat niin paljon toisiltaan ja bändin vanhemmilta biiseiltä, että täytyy olla lähes jumaloinnin tasolle menevää fanityttöilyä veressä jos kykenee kertomaan onko satunnaisesta kohdasta 20 sekunnin ajan soitettava biisi The Wake vai Identity vaiko kenties Broken Promises.
Häiritsevin asia albumilla on sen hyvin väkinäiseltä tuntuva avant-gardemaisuus etenkin useiden biisien c-osissa, joihin on kaiken aggressiivisen mätön keskelle tungettu hyvin rauhallisia ja paikoitellen todella erikoisia tunnelmointikohtia, jotka sisältävät vaikutteita muun muassa itämaisesta musiikista. Ei siinä mitään, jos ne tukisivat biisien kokonaisuuksia, mutta kun ne eivät edes sovi niihin vaan tuntuvat täysin pakolla sinne ängetyiltä, jotta biisit eroaisivat jollain tavalla valtavirran metalcoresta ja olisivat "omaperäisempiä".
Hyvänä esimerkkinä toimii Separating the Seas, joka on bändin tavanomaiseen tapaan silkkaa murhaavaa tykitystä aina siihen asti kunnes yhtäkkiä keskellä biisillä bändi hiljenee ja siirrytään jonnekin Lähi-Idän tienoille peräti minuutin ajaksi ja sitten taas paahdetaan täydellä teholla loppuun saakka aivan kuin kokonaan uusi biisi olisi jo alkanut. Voisi tietysti luulla, että nämä erikoiset väliosat juuri tekisivät biiseistä helposti erottuvia ja mieleenjääviä - mutta kun niitä on niin paljon, että se siitä erottuvuudesta. Kokeilullisuus on hieno asia, mutta sitä ei pidä tehdä vain kokeilullisuuden vuoksi.
Musiikki itsessään kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin ennenkin ja plussaa siitä, ettei August Burns Red ole lähtenyt mukaan tähän metalcore goes pop punk -ilmiöön vaan pysyy uskollisena genrelleen, mutta ei tästä Rescue & Restoreen verrattuna paljon jää käteen.
Bändi: Kamelot Albumi: Haven Julkaisuaika: 5. toukokuuta 2015 Genre: Progressiivinen/sinfoninen power metal
Kamelot on bändi, jota on todella vaikea uskoa amerikkalaiseksi. Lätäkön toisella puolella tunnutaan keskittyvän metallimusiikin saralla pääasiassa siihen raskaimpaan ja äärimmäisimpään päähän (erityisesti death metaliin ja sen johdannaisiin) eikä Kamelotin kaltainen eeppistä, teatraalista ja mahtipontista melodisen metallin riemujuhlaa levittävä porukka tunnu sopivan lainkaan samaan joukkoon. Ehkä juuri se on yksi bändin valtavan menestyksen avaimista - koko mantereelta ei tasan tarkkaan löydy toista bändiä, joka kuulostaisi Kamelotilta. Toisaalta, ei kyllä pahemmin muualtakaan.
Menestyksestä kertoo myös se, että arvostelussa oleva Haven on jo bändin yhdestoista albumi. Minkään sortin vasta-alkajista ei siis todellakaan voida puhua, vaan bändi on täynnä pitkän uran tehneitä, erittäin kokeneita muusikoita, jotka yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen kykenevät kehittymään ja tuomaan musiikistaan esille uusia ulottuvuuksia pysyen kuitenkin samalla uskollisena genrelleen. Tällaiset bändit ovat harvassa nykyään.
Lievästi sanottuna hämmentävän Poetry for the Poisoned (2010) -albumin jälkeen itse kukin varmasti mietti, mihin ihmeeseen Kamelot on ajautunut. Bändi kuitenkin alkoi tosissaan herättää kiinnostusta allekirjoittaneessa heidän julkaistessa edellisen levynsä, Silverthorn (2012). Se ensinnäkin esitteli uuden laulajan, ruotsalaisen Tommy Karevikin, ja sen lisäksi oli myös selkeä paluu siihen perinteisempään Kamelotiin, jossa voimakkaat ja tarttuvat kertosäkeet jylläävät niin suoraviivaisemmissa power metal -ralleissa kuin progemmissakin teoksissa. Silverthorn asettikin melkoisen korkean riman seuraavalle albumille, joka näin toukokuun alussa, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin näkee päivänvalon.
Haven edustaa kuta kuinkin kaikkea, mitä Kamelotilta saattaa toivoa. Majesteettista ja äärimmäisen tarttuvaa power metalia, josta on jätetty pois kaikki europowerin miljoona kertaa kulutetut kliseet, jolloin bändille on muodostunut täysin omanlaisensa uniikki soundi, jota voisi nimittää selvästi "kypsemmäksi" kuin eurooppalaisten kumppanien. Levyn avauskappale Fallen Star, singlenä julkaistu Veil of Elysium ja Ecclesia -interludea seuraava End of Innocence ovat juurikin tällaisia kappaleita: kertosäkeet jäävät hyvin nopeasti mieleen, mutta ne ovat kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista, mitä eurooppalaiset genreveljet suoltavat päivä toisensa jälkeen.
Mukana on myös huomattavasti synkempää ja progempaa materiaalia, kuten yksi albumin ehdottomista kohokohdista, Citizen Zero, joka jatkaa tarttuvalla linjalla, mutta on soundeiltaan huomattavasti edellä mainittuja biisejä synkempi. Maininnan ansaitsevat myös c-osan upeat kuorot, kerrankin löytyy asiallista kuoronkäyttöä, yleensä kun sitä halutaan tunkea vähän joka paikkaan ja saada aikaiseksi dramaattisuutta vain dramaattisuuden vuoksi. Tähän dystopiasävyiseen kategoriaan voidaan heittää myös esimerkiksi My Therapy ja Beautiful Apocalypse. Kokonaan oma juttunsa on sitten päätöskappale Revolution, jota voi kutsua jo lähes brutaaliksi, sillä örinävokaalien kiistaton kuningatar Alissa White-Gluz on mukana näyttämässä todellisen kaapin paikan.
Kamelot on yleensä toimittanut kuunneltavaksemme toinen toistaan upeampia balladeja, eivätkä Havenin tuotokset eroa tästä perinteestä muuta kuin siten, että ne ovat kenties vielä aiempia parempia. Under Grey Skies on intensiivinen ja loppua kohti hyvin voimakastunteiseksi kasvava balladi, jossa vierailevat Delainin laulaja Charlotte Wessels, sekä Nightwishin oma pillipiipari Troy Donockley. Levyn lopusta löytyvä Here's to the Fall puolestaan on kuin suoraan Broadway-musikaalista ja viimeistään sen kuulemisen jälkeen on selvää, että Tommy Karevik on yksi kiistatta parhaimmista miesvokalisteista metallimusiikissa ja enemmän kuin täydellinen keulakuva Kamelotille.
Levyn ehdoton kliimaksi koetaan kuitenkin kymmenennen kappaleen kohdalla kun vuoronsa saa sen pisin biisi, 6-minuuttinen Liar Liar (Wasteland Monarchy), joka melko varmasti on Kamelotin uran paras biisi - ja se on aika helkkarin kovasti sanottu kun ottaa huomioon, että Haven todella on jo bändin yhdestoista albumi ja biisejä on takana melkoinen määrä. Mutta minkäs sille voi: jokainen pieninkin asia on niin kohdillaan kuin vain suinkin mahdollista ja kertosäe on täysin tajunnanräjäyttävä.
Eikä Haven ole pelkästään kokoelma hyvin sävellettyjä biisejä, vaan niiden musiikillinen toteutuskin on aivan ensiluokkaista. Kuten jo mainittua, Tommy Karevik on äänensä kanssa levyn selkein johtotähti. Sen lisäksi juuri sopivassa määrin ja sopivissa kohdissa käytetty sinfoniaorkestei tuo todella upean mausteen biiseille ja kiehtovia kitara- sekä kosketinsooloja löytyy joka puolelta, selvästi enemmän kuin bändin parilla viime albumilla. Lyriikat sopivat erinomaisesti yhteen levyn dystopisen ja post-apokalyptisen tunnelman kanssa ja vaikka kyseessä ei Silverthornin kaltainen konseptialbumi olekaan,se tuntuu ennen kaikkea yhtenäiseltä paketilta, jossa kaikki biisit ovat osa kokonaisuutta ja tukevat olemassaolollaan toinen toisiaan.
Kamelot onnistui täyttämään kaikki Silverthornin asettamat odotukset ja vielä enemmänkin: Haven menee ainakin omissa kirjoissani edeltäjänsä yläpuolelle ihan selkeästi. Uskaltaisin melko suoralta kädeltä nimetä Havenin Kamelotin uran toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi ja sen perusteella on lupa odottaa, että jatkossakin luvassa on laadukasta materiaalia. Kirkkaasti yksi koko vuoden parhaimmista albumeista jo ennen vuoden puoliväliä.
Bändi: Three Days Grace Albumi: Human Julkaisuaika: 31. maaliskuuta 2015 Genre: Alternative metal/rock
Kanadalaista Three Days Gracea kohtasi melkoinen tragedia pari vuotta sitten, kun bändin ylistetty laulaja Adam Gontier jätti bändin terveydellisistä syistä. Hän kuitenkin halusi muiden jäsenten jatkavan bändiä ilman häntä ja sen he myös tekivät. Uudeksi vokalistiksi pestattiin My Darkest Days -yhtyeestä tuttu Matt Walst.
Valtaosa bändin "faneista" (huomaa lainausmerkit) päätti julistaa automaattisesti bändin kuolleeksi Adamin poistuttua riveistä antamatta uudelle vokalistille lainkaan mahdollisuutta näyttää olevansa pätevä korvaaja. Adamin kaltaista ääntä ei tietenkään täysin voi koskaan korvata, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä Matt suoriutuu korvaajan tehtävästä erinomaisesti, eikä hänen suorituksessaan ole valittamisen sijaa. Singlenä syksyllä julkaistu I Am Machine antoi erittäin hyvän ensivaikutelman levystä. Tai niin ainakin kuvittelin. Paljastuu nimittäin, että kyseessä on ehkä yksi harhaanjohtavimmista ensivaikutelmista koskaan.
Bändin viides albumi Human on lyhyesti ilmaistuna aivan häkellyttävän huono. Syy ei ole laulajanvaihdoksessa, sillä kuten jo todettua, Matt on erinomainen korvaaja. Syy on siinä, että biisimateriaali on niin heikkoa, ettei sitä voi haukkua edes kokoelmaksi B-luokan jämäbiisejä aiemmilta levyiltä, koska sellaisenkin olisin kuunnellut mieluummin kuin tämän. Biisit ovat soundeiltaan todella vaisuja, kuulostavat toinen toisiltaan, unettavan tylsiä, totaalisen mitäänsanomattomia ja mitäköhän vielä. Matt laulaa, muut jätkät soittavat taustalla jotain, yksikään soittajista ei tosin erotu taustamassasta mitenkään.
Sen lisäksi, että biisit ovat harvinaisen huonoja, ne ovat myös erittäin itseään toistavia. Kertosäkeet toistavat samaa asiaa niin monta kertaa, että se alkaa muuttua jo ärsyttäväksi. Toistuvuuden määrä aiheuttaa lähes myötähäpeää, eikä kerro muusta kuin auttamattomasta ideoiden pulasta. Tuntuu kuin biiseistä olisi väkisin yritetty tehdä mahdollisimman tarttuvia ja se on sitten mennyt täysin överiksi. Taisi Adam olla muutakin kuin vain laulaja... nimittäin se, joka teki niitä hyviä biisejä hyvillä ideoilla.
On vielä mainittava myös lyriikat, jotka ovat itsensä toistamisen lisäksi niin naurettavia, etten oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Tässä ollaan kovasti yritetty tehdä albumi, joka käsittelee ihmistä ja ihmisyyttä ymmärtämättä aiheesta yhtään mitään, jolloin tuloksena on kaksitoista yhdentekevää rallatusta, jotka takuuvarmasti saavat Adamin hakkaamaan päätään seinään ja kysymään itseltään "miksi en vain kehottanut poikia lopettamaan bändin?".
Jos tätä kammotusta nyt jotenkin haluaa biisien kautta vielä analysoida, niin I Am Machine on ainoa hyvä biisi, muilla ei ole mitään toivoa. Avausbiisi Human Race yrittää epätoivoisesti olla anthem-tyylinen biisi, joka jää kaikkien mieleen ja jota koko yleisö laulaa kuorossa keikoilla, mutta kun koko biisi on käytännössä saman toistoa, siitä menee mielenkiinto jo ennen puoliväliä. Fallen Angel, Landmine ja So What aiheuttavat fiiliksen, jossa tekisi mieli vain mennä piiloon sängyn alle ja esittää, ettei ole ikinä kuullutkaan bändistä nimeltä Three Days Grace. Car Crash on luultavasti koomisin tapaus, joka on bändin nimen alla koskaan julkaistu, enkä puhu nyt pelkästään biisin hulvattomasta nimestä, vaan sen koko sisällöstä.
Adamin vokaalit onnistuttiin korvaamaan, mutta miehen muut taidot (= biisinkirjoitus) uupuvat yhtyeen jokaiselta nykyjäseneltä auttamatta. Tällainen paketti ei vain pysy kasassa, musiikkia ei tehdä olemalla vain taitava muusikko, sillä ilman hyviä biisejä paraskaan muusikko ei ole yhtään mitään. Humania ei voi edes verrata bändin aikaisempiin albumeihin. Todennäköisesti koko vuoden pahin musiikillinen pettymys ja pohjanoteeraus. Kiitos, mutta ei kiitos.
Bändi: Nightwish Albumi: Endless Forms Most Beautiful Julkaisuaika: 27. maaliskuuta 2015 Genre: Sinfoninen metalli
Nightwish on bändi, jonka jokainen suomalainen tietää, se on fakta. Tämä Kiteellä vuonna 1996 perustettu yhtye on lähes 20-vuotisen uransa aikana noussut maailman suurimmaksi sinfonista metallia soittavaksi bändiksi ja nyt, yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen, on tullut heidän aikansa julkaista järjestyksessään jo kahdeksas studioalbumi, Endless Forms Most Beautiful. Kyseessä on ensimmäinen albumi, jolla ns. pillipiiparin virkaa jo pitkään toimittanut Troy Donockley on bändin virallinen jäsen ja myös ensimmäinen, jolloin laulajana toimii hollantilainen Floor Jansen. Rumpuja albumilla soittaa tuuraajan virassa Wintersunista tuttu Kai Hahto.
Albumin teema poikkeaa kaikesta, mitä Nightwish on aikaisemmin tehnyt. Fantasian ja mielikuvituksen sijasta se käsittelee todellisia asioita, erityisesti elämää, sen syntyä, olemassaoloa ja päättymistä, luonnontieteellisestä näkökulmasta. Mukana muutamassa puheosuudessa onkin kuuluisa evoluutiobiologi Richard Dawkins.
Musiikillisesti kyseessä on ehdottomasti bändialbumi. Siinä missä edellinen albumi Imaginaerum (2011) räjäytti tajunnan majesteettisilla orkestraatioillaan, Endless Forms Most Beautiful päästää bändin jäsenet paljon selkeämmin esille. Kitaristi Emppu Vuorinen esimerkiksi pääsee esille enemmän kuin kertaakaan sitten bändin kolmannen albumin, Wishmaster (2000) ja mukana on jopa muutamia ihan selviä kitarasooloja, jotka ovat tähän mennessä olleet hyvin epätavallisia Nightwishin musiikissa. Myös pääjehu Tuomas Holopaisen piano kuuluu tällä kertaa monessa kohdassa muuallakin kuin vain jossain kaukana taustalla (vrt. Last Ride of the Dayn kertosäe).
Orkesteri on läsnä edelleen erittäin voimakkaasti, mutta tällä kertaa se on miksattu taka-alalle, eikä se ole pääelementti kuten Imaginaerumilla, vaan bändisoitto on ehdottomasti se ykkösjuttu ja orkesteri täydentää sitä taustalla. Tällä tavoin orkesteriosuudet on myös saatu kuulostamaan paremmalta kuin koskaan aikaisemmin
Levy on ehdottomasti raskaampi kuin edeltäjänsä, mutta ei kuitenkaan vie nimiinsä Nightwishin historian raskaimman albumin titteliä, kuten monet arvostelijat povasivat. Mukana on sekä muutamia hyvinkin raskaita biisejä, mutta samalla myös joitakin erittäin kevyitä. Ääripäät tasoittavat mukavasti toisiaan ja albumin biisimateriaali onkin tämän myötä hyvin monipuolista. Tuttuja riffejä ja melodioita aiemmista Nightwish-biiseistä on taitavasti uudelleenkäytetty useissa biiseissä ja niistä on luotu jotain täysin uutta ja upeaa. Tuttujen tapausten osaksi mukana on myös sellaista, mitä ei tältä bändiltä olla milloinkaan kuultu, biisejä, joita ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Kaikki nämä ovat Endless Forms Most Beautifulin ehdottomia vahvuuksia.
Albumi alkaa räjähtävällä tavalla kun Shudder Before the Beautiful pääsee kunnolla vauhtiin Dawkinsin lyhyen alkupuheen jälkeen. Kyseessä on heti biisi, jonka voisi sanoa ikään kuin pyyhkivän lattiaa Imaginaerumilla. Kertosäe tarttuu mieleen heti ensikuulemalla, mukana on erittäin miellyttävä kitara-syntikkasoolo ja kenties bändin historian parhaimmalta kuulostava kuoro-osuus. Tämän kovemmin on albumia vaikea aloittaa.
Samalla meiningillä jatketaan myös toisessa biisissä nimeltä Weak Fantasy, jossa ei tosin musiikillisesta heikkoudesta ainakaan ole tietoakaan. Hyvin erikoinen kappale sekoittaa säkeistöjen akustista kitarointia kertosäkeen raskaaseen runnomiseen ja kertosäe jää jälleen erittäin positiivisella tavalla nopeasti mieleen. Allekirjoittanut pitää myös kovasti biisin uskontokriittisestä teemasta.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu Élan on huomattavasti kahta ensimmäistä biisiä kevyempi ja popahtavampi, mutta sen yksinkertaisesti kauniit melodiat ja upeat lyriikat vievät mennessään auttamatta. Kappale ei ehkä musiikillisesti edusta albumia kovinkaan hyvin, mutta pidän sitä silti erinomaisena ykkössinglenä - se ainakin valmistaa hyvin siihen, mitä kaikkea vielä tätäkin upeampaa itse levyllä on tulossa.
Kevyemmistä maisemista palataan jälleen raskaan mätön puolelle ja vuoroon tulee Yours is an Empty Hope, joka on selvästi yksi bändin aggressiivisimmista biiseistä koskaan. Murjovat riffit ja Floorin astetta rankemmat vokaalit tekevät ehdottomasti tehtävänsä - tätä ei voi muuta kuin tykittää volyymit kaakossa. Kertosäkeen taustalla voi myös selvästi kuulla murhaavia örinävokaaleja, jotka ovat itse asiassa itse neiti Jansenin aikaansaannosta - propsit siitä ehdottomasti hänelle.
Levyn selkeä balladi Our Decades in the Sun ryöstää itselleen kaikkien aikojen parhaimman Nightwish-balladin tittelin melko kirkkaasti. Henkeäsalpaavan kaunis kappale muuttuu vielä entistä paremmaksi upeiden kitaraosuuksien ansiosta, ne ovat kappaleen yksi ehdottomasti kantavimmista voimista ja tekevät siitä tietyllä tavalla todella spesiaalin verrattuna kaikkiin bändin aikaisempiin balladeihin.
Levyn hankalin pureskeltava on ollut ehdottomasti folk-veisu My Walden, joka ei aluksi tuntunut yhtään miltään, lähinnä pliisulta B-luokan Élanilta, mutta mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä paremmaksi se muuttuu. Kertosäe on itse asiassa oikeasti aika tarttuva, folk-melodiat ovat erityisen miellyttäviä ja rakenteen muutos toisen kertosäkeen jälkeen on hyvin kiehtova ratkaisu. Ei hullumpi biisi siis lainkaan - vaikka albumin heikoin onkin, toki.
Nimikappale Endless Forms Most Beautiful on hieman erikoisempi tapaus, sillä se on samaan aikaan varsin raskas, mutta kuitenkin pirteä ja hyväntuulinen. Erityisen maininnan saa kappaleen kertosäe, joka on ehdottomasti yksi koko levyn parhaista ja takuuvarma korvamato sekä livehitti.
Albumin kevyin veisu Edema Ruh kuuluu kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta allekirjoittaneen henkilökohtaisiin suosikkeihin. Se on kuin suoraan Wishmaster -albumilta ja sen melodiat vain yksinkertaisesti vievät mennessään, eivätkä päästä otteestaan. Tämän arvostelun kirjoitushetkellä Edema Ruh onkin ennen levyä julkaistuja biisejä mukaan laskematta eniten kuuntelemani biisi koko albumilla. Yksinkertaisesti sulaa täydellisyyttä alusta loppuun saakka.
Alpenglow on myös ihan tavattoman huikea biisi ja tuo elävästi mieleen Century Child (2002) -albumin ja etenkin sen huikean Ever Dream -biisin. Mitä enemmän tätä kuuntelee, sitä addiktoituneemmaksi siihen täysin huomaamattaan tulee.
Levyn ainoa täysin instrumentaalinen kappale The Eyes of Sharbat Gula on lyhyesti ilmaistuna vangitseva ja hypnoottinen kokemus. Sen kuuntelemista ei voi lopettaa kesken kun sen on aloittanut. Biisi on hyvin itseään toistava kuuden minuutin ajan, mutta nyanssit vaihtelevat jatkuvasti ja se kehittyy koko ajan luoden tunnelmaa, jota ei voi sanoin kuvailla. Tämä on kuin suoraa jatkumoa Tuomas Holopaisen majesteettiselle sooloalbumille The Life and Times of Scrooge (2014).
Ja sitten se loppuhuipennus, josta jo etukäteen niin paljon puhuttiin. Täysin järjettömältä järkäleeltä kuulostava, käsittämättömät 24 minuuttia pitkä The Greatest Show on Earth, joka kertoo koko elämän historian aivan alkuräjähdyksestä ihmiskunnan jälkeiseen aikaan saakka. Kyseessä on niin massiivinen teos, ettei sitä voi kutsua biisiksi ensinkään. Sillä on lähes kuusiminuuttinen hidastempoinen ja koko ajan pitemmälle rakentuva intro, joka teoksen toisessa osassa räjähtää täysiin voimiinsa kun bändi ja vokaalit tulevat mukaan. Mukana on yhteensä kaksi eri kertosäettä, joista molemmat edustavat parasta A-luokkaa. Väliin mahtuu upeita instrumentaalisia osia, orkestraatioita, eläinten ja luonnon ääniä, sekä Richard Dawkinsin henkeäsalpaavan upeita puheosuuksia. Tätä teosta ei voi selittää pelkillä sanoilla, se on pakko kuulla itse, jotta sen täysin ylitsevuotavan upeuden voi käsittää. Ja tämä ei todellakaan aukea yhdellä kerralla - uusia yksityiskohtia löytynee vielä vuoden kuuntelun jälkeenkin. Mitään tällaista ei ole koskaan ennen tehty eikä varmasti tulla koskaan tekemään. Ja olen varma siitä, että WE WERE HERE tulee olemaan livenä seuraava tärykalvot lävistävä floorgasm.
Endless Forms Most Beautiful jättää sanattomaksi. Yleensä olen sanavalmis ihminen, mutta nyt niitä sanoja ei vain tunnu löytyvän. Imaginaerumin piti olla ohittamaton, mutta kyllä totuus vain on, että tässä mennään ohitse aika lailla kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Yli kolmen vuoden piinaava odotus palkitaan albumilla, joka on mahdollisesti Nightwishin historian paras, täysin epäilemättä tämän vuoden paras ja helvetti soikoon, yksi kaikkien aikojen parhaimmista mestariteoksista. Tämän kuuntelemista ei kadu.
Bändi: Serious Black Albumi: As Daylight Breaks Julkaisuaika: 16. tammikuuta 2015 Genre: Power metal
Hyvin hämmentävällä tavalla muuan Harry Potter -hahmon nimeä muistuttavalla nimellä varustettu Serious Black on hyvin tuore bändi, joka on ihan kansainvälinen ryhmittymä eikä siten kotoisin mistään yhdestä valtiosta. Mukana on useita tunnettuja muusikoita muun muassa entisiä Blind Guardianin ja Visions of Atlantiksen jäseniä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen Avantasian tyylinen metalliooppera, vaan ihan tavallinen bändi, jolla vain sattuu olemaan hyvin nimekäs miehistö.
Hyvin helposti voisi kuvitella tämänkin levyn sortuvan kaikkiin kammottavimpiin power metal -kliseisiin ja sisältävän tukun biisejä, jotka on kuultu jo satoja kertoja muiden bändien levyillä, mutta on erityisen positiivista huomata, että kyseessä ei ole sellainen levy. Nyt on käsissä kiekko täynnä äärimmäisen melodista, hyväntuulista, tarttuvaa ja eeppistä power metalia, jota ei kuitenkaan ole pantu ihan överiksi tuhatpäisillä sinfoniaorkestereilla tai muulla vastaavalla - koskettimet hoitavat melodiset taustat niin hyvin, ettei orkesteria tarvita edes.
As Daylight Breaks on alusta alkaen melodisen power metalin riemujuhlaa, josta ei mieleenpainuvia koukkuja puutu. Kaikki soittajat osaavat asiansa ammattilaisten tavoin ja erityisesti laulaja Urban Breed pääsee loistamaan toden teolla, mies on kuin luotu bändin keulille ja ääni sopii musiikkiin kuin porkkana lumiukon nenäksi.
Varsinaisesti heikkoja biisejä albumilta ei löydy, se on ihan selvä juttu. Avausraita I Seek No Other Life tekee hyvin selväksi, mistä tässä on kyse ja siitä ei lipsuta heikompaan missään vaiheessa. Albumi ei varsinaisesti ole konsepti- tai teema-albumi, mutta levyn keskivaiheilla on parikin biisiä, jotka menevät hieman egyptiläisen mytologian puolelle, mikä on vain ja ainoastaan positiivista monipuolisuutta. Nimibiisi osoittautuu väkevän rallin sijasta albumin balladiksi, joka on power metal -balladiksi ihan poikkeuksellisen komea tapaus ja Breedin ääni pääsee todella oikeuksiinsa siinä.
Serious Black aloittaa uransa erinomaisesti. As Daylight Breaks on erittäin komea debyyttialbumiksi vaikka ammattimiehiä kaikki bändin jäsenet ovatkin. Jään innolla odottamaan lisää tulevaisuudessa.
Bändi: Against Myself Albumi: Odyssey to Reflexion Julkaisuaika: 19. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal
Espanja ei ole ihan siitä yleisimmästä päästä kun puhutaan metallibändien kotimaista. Against Myself kuitenkin on sieltä lähtöisin ja kyseessä on allekirjoittaneelle ja aika monelle muullekin täysin uusi tuttavuus, sillä bändi vaikuttaa hyvin, hyvin heikosti tunnetulta, vaikka Odyssey to Reflexion onkin jo heidän toinen studioalbuminsa.
Bändin tyylilaji ei ole ihan siitä tavanomaisimmasta päästä sekään. Selkeästi power metalista on kyse, siitä ei ole epäilystäkään, mutta joukkoon on sekoitettu runsaasti sinfonisia elementtejä sekä myös sellaisia elementtejä, joita ei yleensä power metalissa kuule. Kappaleet ovat selvästi progempia kuin keskiverto power metal -yhtyeen ja vahvimmin progressiivisuus tulee esiin keskelle levyä sijoitetussa, lähes 15-minuuttisessa When Words Kill -kappaleessa.
Erityisen positiivista on huomata, että laulaja Irene Villegas hoitaa hommansa erittäin pätevästi. Tähänastiset kokemukseni espanjalaisista naislaulajista ovat olleet lähinnä huonosti englantia lausuvia neitokaisia, jotka ovat epätoivoisesti yrittäneet olla sopraanoja siinä onnistumatta. Irene Villegas kuitenkin osoittaa kykenevänsä sujuvaan englannin lausumiseen ja omistavansa hyvin voimakkaan ja kantavan power metaliin sopivan äänen, jonka kuunteleminen on hyvin miellyttävää.
Vaikka aivan kaikki levyn biisit eivät räjäytäkään pankkia ihan totaalisesti tai jää saman tien mieleen, on mukana useita todella kovia kappaleita, kuten Through the End of Times, Firebird's Flight ja Glory. Semiballadi Cross Eternity maistuu myös. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin loppupuolelta löytyvä, kenties sen suoraviivaisin power metal -ralli Shadows in My Head, jonka kertosäe on vain yksinkertaisesti huikea ja jää takuuvarmasti päähän heti ensikuulemalta. Ehdotonta klassikkoainesta tämän tyylisessä musiikissa.
En tosiaan ollut aikaisemmin mistään Against Myselfista kuullutkaan, mutta ei kyllä haittaa lainkaan, että satuin kuulemaan. Kyllä tällä bändillä ehdottomasti tulevaisuutta on, kunhan vain ensin saataisi sitä ansaittua julkisuutta vähän enemmän. YouTubesta löytyi hyvin heikonlaisesti bändin biisejä tähän näytteeksi, mutta kerrottakoon, että koko albumi löytyy Spotifysta, joten esimerkiksi mainitun Shadows in My Headin tsekkaaminen onnistuu helposti. Alla kuitenkin singlebiisin musiikkivideo.
Bändi: Blind Guardian Albumi: Beyond the Red Mirror Julkaisuaika: 30. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen power metal
Saksalaista Blind Guardiania voi ihan rehellisesti sanoa power metal -legendaksi, bändi kun on ollut aktiivisena 80-luvulta lähtien. Heidän levytystahtinsa voi kuitenkin sanoa olevan melko verkkainen, sillä Beyond the Red Mirror on "vasta" bändin kymmenes albumi ja sen edeltäjä, At the Edge of Time (2010) julkaistiin peräti viisi vuotta sitten, Yleensä hidas levyjen julkaisutahti on tarkoittanut hyvin suunniteltuja ja viimeisen päälle hiottuja mestariteoksia, mutta onko näin myös tämän albumin kohdalla?
Joudun sanomaan olevani pettynyt. Siinä missä At the Edge of Time oli majesteettinen power metal -eepos massiivisilla, mutta erittäin toimivilla orkestraatioilla, on Beyond the Red Mirror kuin erittäin raaka ja hiomaton alkuversio siitä. Ensinnäkin miksaus ei ole kovin kaksinen ja kun biisit yrittävät olla toinen toistaan suurempia mielettömän kokoisen orkesterin pauhatessa taustalla lähes taukoamatta koko paketti kuulostaa välillä ihan epämääräiseltä mössöltä. Soittimet syövät toinen toisiaan, eivätkä missään vaiheessa kuulu tasapuolisesti ja esimerkiksi rummut kuulostavat paikoitellen hyvin heikoilta.
Asiaa ei auta lainkaan se, että osa kappaleista on niin samasta muotista veistettyjä, että niitä on hyvin vaikeaa erottaa valtavasta massasta, jollaiselta koko albumi tuntuu. Useasta biisistä ei vielä monen kuuntelunkaan jälkeen muista jälkikäteen yhtään mitään, eikä niistä löydy mitään tunnistettavia melodioita tai koukkuja, jotka viimeistään saisivat kuuntelijan ajattelemaan "ai se oli tää biisi!". Kaikista synkin tapaus on levyn avaava 9-minuuttinen The Ninth Wave, joka on luultavasti yksi historian laimeimmista ja tylsimmistä "pitkistä eepoksista" koskaan.
Mutta ei Blind Guardian täydellistä pannukakkua ole kuitenkaan tehnyt, levyllä on hyviäkin hetkiä. Ehdottomasti parhaimmiksi biiseiksi nousevat At the Edge of Time (edellisen levyn nimibiisi, eh..?) ja Grand Parade, jotka ovat hyvinkin miellyttävää kuunneltavaa - tosin nekin toimisivat vielä entistä paremmin, mikäli miksaus olisi hoidettu laadukkaammin. Myös esimerkiksi Twilight of the Gods ja Prophecies ovat melko hyviä veisuja. Ikävää on kuitenkin se, että edellisen albumin taivaallisen Wheel of Timen kaltaisia supernovia levyltä ei löydy ainuttakaan.
Hyviä hetkiä siis on, mutta ei riittävästi, jotta voisin sanoa nauttineeni albumista kokonaisuutena. Miksaus on paha ongelma ja täytyy myös sanoa, että orkesteri on ehkä jopa hieman liian massiivinen - se ehkä toimii Wintersunilla, mutta ei Blind Guardianilla. Vanhat, riisutummat biisit ovat olleet paikoitellen valovuosia näiden edellä ihan vain koska ne eivät ole kuulostaneet pullamössöltä.
Bändi: Battle Beast Albumi: Unholy Savior Julkaisuaika: 9. tammikuuta 2015 Genre: Heavy metal / power metal / hard rock
Kun suomalaisen Battle Beastin samanniminen kakkosalbumi julkaistiin keväällä 2013, en ollut uskoa korviani kuunnellessani sitä. Bändi oli ihan tuore tapaus, vasta pari vuotta aikaisemmin perustettu ja ennen kaikkea suomalainen ja kuulosti kuin koko poppoo olisi karannut suoraan 80-luvulta. Silti samaan aikaan se kuulosti nykyaikaiselta ja äänenlaadultaan monin verroin oikeita kasaribändejä laadukkaammalta. Energiaa ei säästelty ja pankkeja räjäyteltiin ihan työksi.
Kaikista kovin elementti oli ehdottomasti laulaja Noora Louhimo, jonka suorituksia oli vaikea pukea sanoiksi, sillä mieleeni ei tule kovinkaan monta kauniimman sukupuolen edustajaa, joka pystyisi sellaiseen - ja Suomessahan sellaista varsinkaan ei oltu kuultu ikipäivänä sillä tunnetustihan kaikki suomalaiset naislaulajat ovat joko latteita suomipoppareita tai dramaattisia tarjaturusia. Mutta Noorasta löytyi rockia ja energiaa enemmän kuin viidestä miehestä ja se jos mikä teki vaikutuksen.
Nyt vajaat kaksi vuotta myöhemmin on tullut aika bändin kolmannelle albumille, nimeltä Unholy Savior. Täytyy myöntää, etten aluksi oikein tiennyt, mitä levyltä pitäisi odottaa kun ensimmäinen single Touch in the Night oli vähintäänkin hämmentävä tapaus edustaen ihan silkkaa 80-luvun syntikkapoppia. Onneksi homman nimi kävi kuitenkin selväksi kuta kuinkin levyn ensimmäisen sekunnin jälkeen - Battle Beast jytää edelleen ja lujaa.
Jo avauskappale Lionheart iskee moukarin tavoin luulot pois pahimmastakin Touch in the Nightin järkyttämästä skeptikosta - Battle Beast ei todellakaan ole muuttumassa synapopjengiksi. Kappale käväisee jo ihan rehellisesti power metalin tontilla ja räjäyttää homman käyntiin sellaisella energialla että heikkohermoisten kannattaa juosta alta pois ja vauhdilla. Heti perään jysähtää majesteettinen nimikappale Unholy Savior, joka on jo suorastaan eeppinen ja tuo mieleen useita takavuosien sankarihevin ykköspoppoita. Jumalaisen aloituskolmikon täydentää vielä I Want the World... and Everything in It, jonka voi melko huolettomasti nimetä kahden edellisen tavoin bändin kaikkien aikojen parhaiden biisien listan kärkeen.
Sitten vuoron saa kakkossingle Madness, jonka musiikkivideon katsomista en suosittele muille kuin tissiherutusta rakastaville, mutta biisi itsessään jatkaa loistavalla linjalla. Ensimmäinen kahdesta balladista, Sea of Dreams, osoittaa, että Noora kykenee täysin puhtaisiinkin vokaaleihin erinomaisesti. Speed and Danger on täysin nimensä veroinen, bändin rankimpia biisejä koskaan ja pääsee ihan samalle tasolle kuin avauskolmikkokin - tämän olisi ehkä pitänyt olla neljäs biisi.
Hämmentävän synapopsinglen jälkeen vuorossa on kaksi erikoisempaa biisiä, vain vähän yli minuutin mittainen interlude The Black Swordsman ja eeppinen, power metal -henkinen instrumentaalibiisi Hero's Quest. Perinteisemmän Battle Beastin äärelle päästään jälleen biisissä Far Far Away ja toinen balladi Angel Cry palauttaa tunnelman jälleen herkemmäksi. Albumin päättää erittäin menevä synapopvaikutteinen, mutta paljon Touch in the Nightia rockahtavampi Push it to the Limit.
Kitarasooloja viljellään lähes jokaisessa biisissä, riffitkin vaikuttavat mukavammilta kuin edellisellä albumilla. Koskettimien sopiva käyttö ja jopa pienet orkestraatiot maustavat kiekkoa todella upeasti ja tekevät siitä paljon enemmän kuin vain nykypäivän soundeilla tehdyn kasarihevialbumin. Noora Louhimo on kuitenkin jälleen se kirkkain kiintotähti ja hänen suorituksensa on vielä viimekertaistakin kovempi. Tällaisia laulajia ei putkahda maailmaan edes kerran vuodessa, korkeintaan kerran vuosikymmenessä. Eiköhän se nyt viimeistään ole jo korkea aika julistaa mimmi parhaaksi suomalaiseksi naislaulajaksi. Ja uskaltaisin jo melkeinpä luvata tämän vuoden palkintojenjaossa "vuoden naislaulaja (rock)" -pystin menevän sinne suunnalle myös.
Battle Beast on luonut albumin, joka kykenee kaikilla osa-alueilla kilpailemaan edellisen tuotoksensa kanssa. Äärimmäisen nautittava ja räjähtävän energinen levy kaiken kaikkiaan.
