Within Temptation - Paradise (What About Us?) EP

Bändi: Within Temptation
Albumi: Paradise (What About Us?) EP
Julkaisuaika: 27. syyskuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen sinfonisen metallin meganimi Within Temptation lupaili jo keväällä uutta levyä julkaistavaksi syyskuussa, mutta levytyksen venymisen takia julkaisu siirrettiin ensi vuodelle. Helpottaakseen fanien odotusta bändi kuitenkin julkaisee nyt EP:n, joka sisältää tulevan levyn ensimmäisen singlen, sekä kolme demoversiota tulevan levyn kappaleista.

Ensimmäisenä levyltä löytyy tulevan albumin ensimmäinen single, nimikappale Paradise (What About Us?) jolla vierailee joka ikisen suomalaisen raskaamman musiikin ystävän tuntema ex-Nightwish -vokalisti Tarja Turunen. Kappale on kaikista neljästä selvästi lähimpänä bändin edellistä albumia The Unforgiving (2011) joka mielestäni oli ehdottomasti harha-askel kohti turhan kevyttä ja mainstream-tyylistä musiikkia, mutta tämä singlepä hakkaa yksin jokaisen kyseisen levyn kappaleen kaikesta huolimatta. Sinfonisia elementtejä on käytetty hyvin niin intron kuin Tarjan dramaattisen äänenkin muodossa, lauluosuudet on hyvin jaettu Sharon den Adelin ja Tarjan kesken ja ennen kaikkea kertosäe on ihan äärimmäisen tarttuva positiivisessa mielessä. Tämä on ihan kiistatta Within Temptationin historian paras single, joka tulee radiosoittoon pääsemään.

Demot ovat ihan selvästi demoja, sen huomaa hiukan normaalia raaemmasta äänimaailmasta. Sinfonisia elementtejä ei ole tässä vaiheessa vielä edes lisätty, joten ne puuttuvat kokonaan ja miksausta ei ole juurikaan tehty, joten nämä todella ovat demoja, mutta erittäin hyviä sellaisia. Let Us Burn ja Dog Days ovat kumpikin kappaleita, jotka tuovat elävästi mieleen hyvin vanhan Within Temptationin. Kun näihin kuvittelee päälle orkesterisoittimia, niin nyt aletaan ihan oikeasti kuunostaa perinteisemmältä sinfoniselta metallilta toisin kuin edellisellä albumilla. Ehkä jopa vähän gootahtavaa meininkiä näissä on. Sharonin laulu on parempaa kuin pitkään aikaan - nyt hän oikeasti käyttää mahtavaa ääntään eikä tyydy popittelemaan kuten The Unforgivingilla. Voisin sanoa hänen kuulostavan paikoitellen jopa samalta kuin bändin toisella albumilla Mother Earth (2001) mikä on todella iso plussa. Nämä ovat demoja, joita ihan tosissaan jaksaa kuunnella kuin mitä tahansa muitakin biisejä.

Silver Moonlight on ihan oma kategoriansa. Sen tyylin voisi sanoa olevan yhdistelmä bändin mielestäni parasta albumia The Heart of Everything (2007) ja ihan ensimmäistä albumia Enter (1997) joka oli tyyliltään ihan rehellistä rankkaa goottimetallia. Kappaleen pääriffi on gootahtava ja hyvin koukuttava ja erityisesti tätä tapausta piristävät kitaristi Robert Westerholtin örinävokaalit, joita kappaleen aikana kuullaan varsin paljon. Tämä on ensimmäinen kerta debyyttialbumin jälkeen kun Within Temptation käyttää örinävokaaleja levyllä ja toivon todella tämän myötä, että tämä ei jää uuden albumin ainoaksi kappaleeksi jossa näin tehdään.

Kerta kaikkiaan mahtava pikkulätty. Ei yhtään heikkoa hetkeä, pelkkää juhlaa. Erityisesti demoista sanoisin, että ne tulevat albumiversioina kuulostamaan ihan huikeilta ja näiden perusteella odotan todella, todella kovatasoista albumia. Ja on tämä varmasti ensimmäinen kerta kun oikeasti löytyy demoja, joita pystyy kuuntelemaan kuin mitä tahansa biisejä, sen verran laadukkaita ne ovat.

Arvosana: 9+/10

Dream Theater - Dream Theater

Bändi: Dream Theater
Albumi: Dream Theater
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2013
Genre: Progressiivinen metalli

Amerikkalaisen progejätin julkaisutahti on melkoisen mielenkiintoinen. Progressiivisen metallin kuvittelisi olevan genre, jonka kappaleisiin täytyy todella käyttää aikaa, sillä ne ovat hyvin monimutkaisia ja usein varsin pitkiäkin, mutta Dream Theater vähät välittää mistään vuosien valmistelusta ja jatkaa jo vuonna 2003 alkanutta "uusi levy joka toinen vuosi" -tyyliään. Tässä vaiheessa jo ennen levyn kuuntelemista voidaan sen laatu tämän perusteella kyseenalaistaa: voiko bändi, jota sanotaan progressiivisen metallin tärkeimmäksi tekijäksi, tehdä laadukkaan levyn täynnä ylipitkiä mestariteoksia joka toinen vuosi? Kuulostaa epätodennäköiseltä, miettikää nyt jos Metallica julkaisisi levyn joka toinen vuosi. Siinä olisi vuosikymmenen aikana jo aika monta kertaa kierrätetty Master of Puppets ja muut klassikot ja koko homma alkaisi käydä tylsäksi.

Maininnan arvoista tässä bändin omaa nimeä kantavassa albumissa on se, että kyseessä on takuuvarmasti ensimmäinen Dream Theater -albumi jonka koskaan jaksoin kuunnella alusta loppuun saakka. Aiempia tapauksia olen yrittänyt, mutta useimmiten se on jäänyt yritykseksi jo ensimmäisen tai viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Ei sille vain voi mitään ettei täysin mieleenjäämätöntä taustahälinää jaksa kauan kuunnella.

Aloitetaan nyt vaikka tästä: False Awakening Suite on yksi parhaimmista introista jonka olen ikinä kuullut. Kaikin tavoin hämmästyttävän nerokas, eeppinen ja ties mitä vielä. Hämmästyttävä suorastaan. Lupailee niin hyvää. Kuulaa kalloon sille jonka idea oli rikkoa tämä lupaus heti intron päätyttyä.

Sitten nimittäin alkaa taas se, minkä vuoksi en ole koskaan aikaisemmin saanut yhtään täyttä Dream Theater -albumia kuunnelluksi. Kappaleissa on tällä kertaa kuitenkin huimasti enemmän potentiaalia kuin aikaisemmilla albumeilla joita olen pienessä määrin kuunnellut. Mukana on useita yksittäisiä, erittäin mainioita melodioita, James LaBrien komeita laulusuorituksia ja kasvatusta vailla olevia hyviä kertosäkeitä. Kaikki kuitenkin kaatuu siihen yliprogeiluun, joka on suurin ongelma siinä miksi en monista yksittäisistä hyvistä seikoista huolimatta kykene bändiä aktiivisesti kuuntelemaan. Biisi toisensa jälkeen muuttuu liian monta kertaa kuulluksi "mää soitan paremmin ku sää" -pelleilyksi kun puolet kappaleiden pituuksista kuluu bändin jäsenten instrumenteillaan leikkimiseen. Kuka vetääkään pisimmän ja monimutkaisimman soolon? Kappaleiden rakenteet ovat myös niin liioitellun rönsyileviä, että itse musiikkiin ei pysty samaistumaan millään tavalla, siitä ei jää mitään kokonaisuutta mieleen, siinä ei ole kunnon tarttumapintaa. Kokonaisuuksina näitä kappaleita kykenee ymmärtämään vain tällaista musiikkia vuosia kuunnelleet.

Mutta sitten se lopetus. Jo etukäteen ajatus Dream Theaterin tekemästä 20-minuuttisesta biisistä kuulostaa arveluttavalta, muistan joskus kuunnelleeni 24-minuuttisen Octavariumin ja lähes nukahtaneeni. Mutta nyt on kuulkaa pojat asiat ihan toisin, Illumination Theory on jotain vallan muuta. On myönnettävä, että se on aivan liian pitkä, puolet pituudesta kun olisi karsittu, niin ah. Alkupuoli kappaleesta on melko tylsää, mutta sitten siinä kahdeksan minuutin jälkeen noustaan taivaisiin kun seuraa yksinomaan jousisoittimilla soitettu orkestraalinen osuus joka on ihan silkkaa täydellisyyttä. Ihan kylmät väreet menee sitä kuunnellessa. Sellaista täyden kympin arvoista elokuvamusiikkia se kaksiminuuttinen siinä on. Ei jumalauta oikeasti. Loppubiisi tämän henkeäsalpaavan kauneuden jälkeen onkin sitten jo sen sortin progea että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnellakin. Voitaneen siis sanoa, että bändin materiaalia unettavana pitävän näkökulmasta Illumination Theory on mestariteos ja Dream Theaterin historian paras kappale.

Huikea aloitus ja huikea lopetus eivät kuitenkaan voi paikata sitä tosiasiaa, että niitä seitsemää keskelle jäänyttä biisiä ei meinaa jaksaa kuunnella, eivätkä ne potentiaalistaan huolimatta ole millään muotoa mieleenjääviä kokonaisuuksia. Jos 2/9 kappaletta on hyviä, ei arvosana voi olla kovin kaksinen. Mutta kun 2/9 kappaletta on huikeita, voidaan hyvällä omatunnolla antaa vähän parempikin arvosana ja toivoa että sitten 2015 ilmaantuisi unelmateatterin pojilta lätty Illumination Theorya ja False Awakening Suitea täynnä.

Arvosana: 7/10