Bändi: Dream Theater
Albumi: Dream Theater
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2013
Genre: Progressiivinen metalli
Amerikkalaisen progejätin julkaisutahti on melkoisen mielenkiintoinen. Progressiivisen metallin kuvittelisi olevan genre, jonka kappaleisiin täytyy todella käyttää aikaa, sillä ne ovat hyvin monimutkaisia ja usein varsin pitkiäkin, mutta Dream Theater vähät välittää mistään vuosien valmistelusta ja jatkaa jo vuonna 2003 alkanutta "uusi levy joka toinen vuosi" -tyyliään. Tässä vaiheessa jo ennen levyn kuuntelemista voidaan sen laatu tämän perusteella kyseenalaistaa: voiko bändi, jota sanotaan progressiivisen metallin tärkeimmäksi tekijäksi, tehdä laadukkaan levyn täynnä ylipitkiä mestariteoksia joka toinen vuosi? Kuulostaa epätodennäköiseltä, miettikää nyt jos Metallica julkaisisi levyn joka toinen vuosi. Siinä olisi vuosikymmenen aikana jo aika monta kertaa kierrätetty Master of Puppets ja muut klassikot ja koko homma alkaisi käydä tylsäksi.
Maininnan arvoista tässä bändin omaa nimeä kantavassa albumissa on se, että kyseessä on takuuvarmasti ensimmäinen Dream Theater -albumi jonka koskaan jaksoin kuunnella alusta loppuun saakka. Aiempia tapauksia olen yrittänyt, mutta useimmiten se on jäänyt yritykseksi jo ensimmäisen tai viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Ei sille vain voi mitään ettei täysin mieleenjäämätöntä taustahälinää jaksa kauan kuunnella.
Aloitetaan nyt vaikka tästä: False Awakening Suite on yksi parhaimmista introista jonka olen ikinä kuullut. Kaikin tavoin hämmästyttävän nerokas, eeppinen ja ties mitä vielä. Hämmästyttävä suorastaan. Lupailee niin hyvää. Kuulaa kalloon sille jonka idea oli rikkoa tämä lupaus heti intron päätyttyä.
Sitten nimittäin alkaa taas se, minkä vuoksi en ole koskaan aikaisemmin saanut yhtään täyttä Dream Theater -albumia kuunnelluksi. Kappaleissa on tällä kertaa kuitenkin huimasti enemmän potentiaalia kuin aikaisemmilla albumeilla joita olen pienessä määrin kuunnellut. Mukana on useita yksittäisiä, erittäin mainioita melodioita, James LaBrien komeita laulusuorituksia ja kasvatusta vailla olevia hyviä kertosäkeitä. Kaikki kuitenkin kaatuu siihen yliprogeiluun, joka on suurin ongelma siinä miksi en monista yksittäisistä hyvistä seikoista huolimatta kykene bändiä aktiivisesti kuuntelemaan. Biisi toisensa jälkeen muuttuu liian monta kertaa kuulluksi "mää soitan paremmin ku sää" -pelleilyksi kun puolet kappaleiden pituuksista kuluu bändin jäsenten instrumenteillaan leikkimiseen. Kuka vetääkään pisimmän ja monimutkaisimman soolon? Kappaleiden rakenteet ovat myös niin liioitellun rönsyileviä, että itse musiikkiin ei pysty samaistumaan millään tavalla, siitä ei jää mitään kokonaisuutta mieleen, siinä ei ole kunnon tarttumapintaa. Kokonaisuuksina näitä kappaleita kykenee ymmärtämään vain tällaista musiikkia vuosia kuunnelleet.
Mutta sitten se lopetus. Jo etukäteen ajatus Dream Theaterin tekemästä 20-minuuttisesta biisistä kuulostaa arveluttavalta, muistan joskus kuunnelleeni 24-minuuttisen Octavariumin ja lähes nukahtaneeni. Mutta nyt on kuulkaa pojat asiat ihan toisin, Illumination Theory on jotain vallan muuta. On myönnettävä, että se on aivan liian pitkä, puolet pituudesta kun olisi karsittu, niin ah. Alkupuoli kappaleesta on melko tylsää, mutta sitten siinä kahdeksan minuutin jälkeen noustaan taivaisiin kun seuraa yksinomaan jousisoittimilla soitettu orkestraalinen osuus joka on ihan silkkaa täydellisyyttä. Ihan kylmät väreet menee sitä kuunnellessa. Sellaista täyden kympin arvoista elokuvamusiikkia se kaksiminuuttinen siinä on. Ei jumalauta oikeasti. Loppubiisi tämän henkeäsalpaavan kauneuden jälkeen onkin sitten jo sen sortin progea että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnellakin. Voitaneen siis sanoa, että bändin materiaalia unettavana pitävän näkökulmasta Illumination Theory on mestariteos ja Dream Theaterin historian paras kappale.
Huikea aloitus ja huikea lopetus eivät kuitenkaan voi paikata sitä tosiasiaa, että niitä seitsemää keskelle jäänyttä biisiä ei meinaa jaksaa kuunnella, eivätkä ne potentiaalistaan huolimatta ole millään muotoa mieleenjääviä kokonaisuuksia. Jos 2/9 kappaletta on hyviä, ei arvosana voi olla kovin kaksinen. Mutta kun 2/9 kappaletta on huikeita, voidaan hyvällä omatunnolla antaa vähän parempikin arvosana ja toivoa että sitten 2015 ilmaantuisi unelmateatterin pojilta lätty Illumination Theorya ja False Awakening Suitea täynnä.
Arvosana: 7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti