Bändi: Edenbridge Albumi: The Bonding Julkaisuaika: 21. kesäkuuta 2013 Genre: Sinfoninen metalli / progressiivinen metalli
Itävaltalaisyhtye Edenbridgen jo peräti kahdeksas studioalbumi The Bonding jatkaa samaa linjaa, kuin pari aiempaakin albumia. Kyse on siis edelleen sinfonisesta metallista, joka ottaa vaikutteita myös progressiivisesta metallista ja kahden edellisen levyn tapaan myös tätä kiekkoa on lähdetty vahvistamaan ihan oikean sinfoniaorkesterin voimin sen sijasta että oltaisi luotu orkesteriosuudet koskettimilla tai pahimmassa tapauksessa tietokoneella. Se on heti alkuun hyvä merkki, oikea orkesteri pesee koskettimet ja tietokoneet aina 100-0.
Orkesteri onkin massiivinen ja paikoitellen hyvinkin eeppinen. Sen luomat melodiat antavat potentiaalia melkoisiin mestariteoksiin, mutta ikävä kyllä bändi ei käytä ainoatakaan näistä tilaisuuksista hyödykseen. Kappaleet ovat mahtipontisia ja suuria, mutta aivan uskomattoman tylsiä. Laulaja Sabine Edelsbacher on mitäänsanomaton ja jää auttamatta Floor Jansenin, Tarja Turusen ja Simone Simonsin kaltaisten nimien jalkoihin. Soittimien kanssa hääräävistä ukoista ei ole mitään sanottavaa, kun kukaan heistä ei erotu millään tavalla massasta, tai edes toisistaan, vaikka eri instrumentteja toki soittavatkin.
Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ainoa muistikuva on tyhjyys, koska levyltä ei löydy taustalla pauhaavan orkesterin lisäksi mitään mieleenpainuvaa. Kappaleet ovat varmasti olleet kovan työn takana ja sävellykset monimutkaisia, mutta kun tylsää on tylsää eikä siitä pääse mihinkään. Mukana on kaksi unettavaa pianoballadia, Star-Crossed Dreamer ja Far Out of Reach joissa pianisti tuntuu olevan joko puoliunessa tai laskuhumalassa ja Sabine yrittää laulaa enkelimäisen kauniisti. Ja yritykseksi se jää.
Muut kappaleet ovatkin sitten kaikki samanlaisia raskailla progeriffeillä varustettuja sinfoniapläjäyksiä, jotka erottuvat traditionaalisen sinfonisen metallin massasta yhtä hyvin kuin 14-vuotias täysblondi teinityttö feat. puoli kiloa kosmetiikkaa naamavärkissä Justin Bieberin keikkayleisöstä. Lopetus tosin jää väkisinkin mieleen pituutensa puolesta, nimikappale The Bonding kun on aivan käsittämättömästi menty väkisin pitkittämään yli 15-minuuttiseksi, kun homma olisi vallan mainiosti toiminut puolet lyhyempänä ja ollut silti yhtä puiseva. Normaalisti nämä "eeppisiksi mestariteoksiksi" kutsumani yli 10-minuuttiset tapaukset ovat niitä sinfonista metallia soittavien bändien uran kohokohtia, mutta tämä on kyllä jo jopa heikompi esitys kuin Ancient Bardsin 14-minuuttinen yritelmä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista ja joka epätoivoisesti yritti olla uusi Ghost Love Score.
Oikea orkesteri, mahtava sellainen. Bändi täynnä taitavia muusikoita, jotka soittavat sinfonista metallia progevaikutteilla kuten After Forever aikoinaan. Jumankauta mikä potentiaali. Mutta jumankauta mikä pettymys kaikesta tästä huolimatta. Edenbridge on tuomittu tekemään tylsiä levyjä, vaikka osaavien säveltäjien kanssa mahdollisuudet olisivat näillä eväillä taivaissa. Ehkä olisi aika siirtyä jo eläkkeelle.
Bändi: Timo Tolkki's Avalon Albumi: The Land of New Hope Julkaisuaika: 15. toukokuuta 2013 Genre: Sinfoninen power metal
Timo Tolkki vaikuttaa olevan melkoisen kiireinen mies, hän kun on Stratovariuksesta lähtemisen jälkeen onnistunut seikkailemaan soolouralla, sekä kahdessa uudessa bändissä, joista pidempi-ikäinen kesti peräti kolme vuotta ja lakkasi sitten olemasta. Nyt mies on päättänyt jatkaa paikasta toiseen pomppimistaan entistä pidemmälle ja aloittaa oman metallioopperansa, jonka konsepti, nimi ja logo muistuttavat kaikki vain ja ainoastaan yhtä asiaa: Avantasiaa.
Nimi Avalon on jo itsessään hyvin avantasiamainen, sillä Avantasian nimihän tulee nimenomaan sanoista Avalon ja fantasia. Logossa saattaa huomata niin päivänselvää samankaltaisuutta, että sokea bulldoggikin meinaisi sekoittaa ne toisiinsa ja onpa ideakin täysin sama: useita tunnettuja rock- ja metallilaulajia on koottu yhteen laulamaan tarinallista konseptialbumia. Ensi katsomalta Avalonin artistikattaus on kuitenkin varsin näyttävä: Elize Ryd, Tony Kakko, Michael Kiske, Sharon den Adel ja niin edespäin.
Mutta kun aletaan miettimään sanan 'metalliooppera' merkitystä, niin eihän tämä ole mitään sinnepäinkään. Avantasiassa homma toimii juuri niin kuin pitääkin: jokaisella laulajalla on oma roolinsa tarinassa ja kukin laulaa oman roolihahmonsa osuudet. Avalonissa koko homma menee siihen, että Elize Ryd ja Rob Rock laulavat käytännössä kaiken - Tony Kakolle on varattu huikeasti yksi kertosäe, Michael Kiske pääsee ääneen vain viimeisessä kappaleessa ja Sharon den Adelin osaksi jää kylmästi taustojen laulaminen. Tai siis, onhan hänelle toki yksi kappale merkitty, mutta ei neitokaista erota Rydin alta mitenkään. Rooleista ei ole mitään tietoakaan, vaan tämä on laulajien osalta kuin Nightwish konsanaan: päälaulajana on nainen ja sitten mukana on mieslaulaja, jonka kanssa vedetään satunnaisesti duettoa. Muita laulajia tuskin huomaa, joten käytännössä Elize ja Rob ovat ne laulajat.
Mitä tarinaan tulee, niin on tässä vielä aikamoisesti matkaa Avantasian tasolle. Eletään vuotta kaksituhatta-jotain jossain hamassa tulevaisuudessa, maailmanloppu on tullut ja joukko kliseisiä fantasiasankareita lähtee helkkarin eeppiselle matkalle etsimään "the land of new hopea" eli uuden toivon maata, jossa he voisivat aloittaa uuden elämän. Kaiken huipuksi Tolkki on sanonut, että tarina tulee olemaan peräti trilogian laajuinen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Siis eh..?
Kun lähdetään sitten itse musiikkia katsomaan, niin avausraita Avalanche Anthem alkaa siihen malliin, että häviävän pienen hetken ajan on intron alkaessa sellainen tunne, että nyt on tulossa jotain todella eeppistä ja sitten se tunne menee ohi ja kaikki lässähtää. Tuo hetkellinen hieno tunne jää auttamatta koko levyn kohokohdaksi.
Tässä vaiheessa tulee se kuuluisa hetki kun on aika kysyä "mitä vitun paskaa oon oikein kuuntelemassa?". On perin harvinaista, että aika tälle polttavalle kysymykselle tulee jo levyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisen minuutin aikana, eikä hälvene mielestä vielä viimeisen kappaleen viimeisen minuutinkaan aikana. Tällä levyllä ei ole mitään, ei siis kerta kaikkian mitään annettavaa. Soittajat ovat kaikki pitkän linjan ammattimetallimuusikoita ja heidän taidonnäytteensä tällä lätyllä ovat sitä luokkaa, että perusteet osaava amatöörikin kykenisi samaan ihan helposti. Kappaleet junnaavat paikoillaan, mitään ei tapahdu. Sama kitarariffi toistuu kerran toisensa jälkeen (jos mitään tällä levyllä kuuluvaa nyt kitarariffiksi edes kehtaa kutsua), rummut paukuttavat yhtä ja samaa komppia käytännössä joka veisussa, kömpelöt orkestraatiot yrittävät tehdä taustasta eeppisen ja laulajat, etenkin Elize Ryd, hukkaavat taitonsa elämänsä turhimpaan projektiin. Edes Tolkin omat soittotaidot eivät vakuuta millään osa-alueella, kitarasoolotkin ovat niin mitäänsanomattomia että hohhoijaa. Kyllähän mies taitava kitaristi on, siitä ei pääse mihinkään, mutta edellisen kerran pilkahduksia hänen todellisista taidoistaan on nähty kymmenisen vuotta sitten Stratovariuksen riveissä.
Avausraita Avalanche Anthemin kertosäkeen kohdalla meinasin tukehtua suklaakeksiin, koska yritys tehdä siitä törkeän dramaattinen on niin uskomattoman naurettava, että vastaavaa ei kyllä äkkiseltään tule mieleen lainkaan. A World Without Us on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka ihan tosissaan junnaa paikoillaan ja toistaa samaa, samaa, samaa ja samaa ihan alusta loppuun saakka. Singlenä julkaistu Enshrined in My Memory on ihan puuduttavan tylsä rallatus, joka sävellykseltään on ihan täysi nolla ja nolla sille tekisi mieli antaakin, mutta Elize Rydin läsnäolo pakottaa antamaan edes sen ykkösen. In the Name of the Rose kuulostaa alkuun hyvin kömpelöltä yritykseltä tehdä kaunis balladi Within Temptationin tyyliin, mutta homma kaatuu upean melodian puutteeseen ja siihen kun ensimmäisen minuutin jälkeen tylsä perusheviriffi alkaa töksähdellä taustalla ja Rob Rock ryhtyy ärjymään omia vokaalejaan Elizen sijasta.
Seuraavat neljä kipaletta ovat sitten kaikki yhtä ja samaa paskaa, wannabe-eeppisiä ja vähän turhankin perinteisiä power metal -ralleja kiekumiskertosäkeillään, jotka aiheuttavat syvää myötähäpeää niitä laulamaan joutuneita mestareita kohtaan. Tony Kakkoa ei tunnista Tony Kakoksi naapurin fanaattinen Sonata-fanityttökään. I'll Sing You Home yrittää taas niiiin olla hieno balladi, mutta ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen en edes muista, miltä se kuulostaa, koska todennäköisesti olin sen pyöriessä uppoutunut johonkin ihan muuhun hommaan ymmärrettyäni alitajuisesti kuuntelevani niin tylsää kaurapuuroa, että unohdin kokonaan sen olemassaolon. Lopulti niin tolkkimaisesti levyn päättää 9-minuuttiseksi väkisin venytetty nimieepos The Land of New Hope, joka on hitaaaaaaaaasten etenevääääääh loppuhuipennus Michael Kisken puuduttavan pitkillä ja kimeillä vokaaleilla.
Tämän albumin kuunteleminen on silkkaa tuskaa. Jokaisen kappaleen kohdalla epätoivoinen ääni huutaa pään sisällä "loppuisi jo!!!11" ja muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen ei enää jaksa edes nauraa sävellysten surkeudelle, vaan jäljelle jää ainoastaan vitutus, tympääntyneisyys ja uneliaisuus. Kun lätyn on ensimmäisen kerran saanut kuunneltua läpi, voi huokaista helpotuksesta ja pistää äkkiä kuulumaan mitä tahansa muuta koneelta löytyvää helpottamaan tuskaa. Toista kertaa ei tee mieli kuunnella, ei sitten vaikka mikä olisi. Ehkä kymmenen vuoden päästä voisin levyn taas laittaa soimaan ja ajantappona naureskella, kuinka paskaa musiikkia sitä on vuosikymmen sitten tehty.
Timo Tolkista ei ole enää säveltäjäksi, ei sitten vaikka mikä olisi. Hänen taitonsa menivät Stratovariuksen mukana, eivätkä ole palanneet takaisin kertaakaan sen jälkeen. Miehen aiempi Stratovariuksen jälkeinen tuotanto on kuienkin ollut vielä ihan siedettävää peruspoweria, kun taas Avalonin kohdalla ollaan jo ihan tosissaan sen kuuluisan kaiken hevosenpaskan äidin äärellä. En ymmärrä, mikä sitä miestä vaivaa kun joka ikinen vuosi pitää keksiä joku uusi mahtava ja edellistäkin eeppisempi projekti, joka sitten käytännössä aina lässähtää viimeistään parin vuoden jälkeen, usein jo aiemmin. Tuskin Avalonistakaan mitään trilogiaa tulee - tai ainakaan toivottavasti ei tule - vaan ensi talvena Tolkki taas hehkuttaa, kuinka on ties kuinka monennen kerran löytänyt musiikillisen minänsä ja aloittaa uuden, elämänsä mahtavimman projektin. Ehkä hän ensi kerralla yrittää tehdä oman Imaginaerumin, ken tietää. Tolkille itselleen olisi kuienkin kaikista parasta, jos hän perustaisi uuden bändin, jossa toimii itse vain ja ainoastaan kitaristina ja antaa sävellys- ja sanoitushommat niille, jotka sen oikeasti osaavat. Tällä tavoin tämä mies voisi vielä jonain päivänä olla tekemässä ihan kuunneltavaa musiikkia.
Joka tapauksessa lienee selvää, että The Land of New Hope on paskin metallialbumi 2010-luvulla ja yksi kaikkien aikojen suurimmista pohjakosketuksista. Ainoat pienoiset plussat tulevat loistavasta laulajakattauksesta, vaikka he eivät tätä teosta pelastakaan, mutta potentiaalia olisi tuolla porukalla kyllä ollut, mikäli idean isänä olisi ollut joku muu kuin Timo Tolkki. Tätä albumia en voi suositella kenellekään, en edes kliseisimmän sankaripowerin ystäville. Alla oleva kappale on siinä sitä varten, että kuuntelette sen ja toteatte sitten ettette enää ikinä elämässäne halua kuulla mitään vastaavaa.
Bändi: Kalmah Albumi: Seventh Swamphony Julkaisuaika: 14. kesäkuuta 2013 Genre: Melodinen death metal
Oulusta lähtöisin oleva suomalaisen melodeathin pioneeri Kalmah on saapunut 15-vuotisella urallaan jo seitsemänteen studioalbumiinsa, kuten mustavalkoisella kansikuvalla varustettu Seventh Swamphony nimellään jo osuvasti kertoo. Omat odotukseni levyn suhteen eivät olleet erityisen korkealla, sillä en ole The Black Waltz (2006) -levyä lukuun ottamatta pahemmin bändin tuotantoon tutustunut, enkä mitään tasapaksua perusmelodeathia kummempaa edes odottanut.
Mutta yllättyä sain. Positiivisesti. Se on melko harvinaista nautintoa saada kuunnella albumia, jonka jokainen kappale ylittää läpyskälle asetetut odotukset kirkkaasti. Jo albumin mukaan nimetty avausraita jää kertosäkeineen hyvin mieleen heti ensikuulemalta, eivätkä muutkaan kappaleet unholaan jääneet. Kaikki veisut ovat tasaisen vahvoja, eikä mikään ole selkeästi muiden ylä- tai alapuolella. Kaikista löytyy hyvät puolensa ja huonoja en jaksa väkisin alkaa metsästää.
Kitarariffit ovat nopeita ja taidokkaita, rummut hakkavat kunnon voimalla ja erinomaiset örinätkin paketista löytyy. Melodioista ei ole puutetta ja erityisen iloinen olen paikoitellen hyvinkin sinfonisista kosketinsoittimista, jotka vaikuttavat taustalla hyvin vahvasti. Nopean mätön joukosta löytyy myös hidastempoisempi kappale, Hollo, joka kaikesta huolimatta kuulostaa yhtä mahtipontiselta kuin muutkin.
Tämä on taas niitä hetkiä, jotka vahvistavat yhä enemmän vuoden 2013 asemaa elämäni parhaana musiikkivuotena. Kalmahin seitsemäs suofonia todella on sitä, mitä nimi lupaa. Ehdottomasti parasta melodeathia pitkään aikaan.
Bändi: Battle Beast Albumi: Battle Beast Julkaisuaika: 17. toukokuuta 2013 Genre: Heavy metal
Suomalainen, Helsingistä lähtöisin oleva, varsin nuori Battle Beast on edennyt urallaan toiseen studioalbumiinsa uuden laulajan voimin. Törmäsin itse bändiin vasta pari päivää sitten, enkä ole debyyttialbumiin edes tutustunut vielä, mutta tämä uutukainen ainakin tarjoilee kunnon annoksen perinteistä heavy metalia - ja vieläpä naisäänellä.
Laulaja Noora Louhimo räjäyttää potin joka ainoassa kappaleessa siihen malliin että uskaltaisin välittömästi nimetä mimmin maan parhaaksi naislaulajaksi, ainakin tämän genren saralla. Välillä on jopa vaikeaa uskoa, että kyseessä todella on nuori, vasta vähän yli parikymppinen nainen, ääni kun tuntuu taipuvan vaikka ja mihin. Let It Roarin kertosäe on hyvä esimerkki hetkestä, jolloin väkisinkin alkaa epäilemään, että mikäs mies siinä nyt revittelee... mutta eihän se ollutkaan mies. Black Ninjan kertosäe puolestaan sisältää ehkä yhden eeppisimmistä screameista ikinä ja senkin aikaansaamisestä Louhimolle vähintään kaksikymmentä pistettä ja korppikotkamerkki. Ihan käsittämätön likka, en tiedä kyllä ketään vastaavaa.
Levy on tyylillisesti melko perinteista heavya, riffit ovat komeita ja niistä paistaa läpi monien klassikkobändien kuten Manowarin ja Judas Priestin vaikutus. On kuitenkin mainittava heti tähän väliin, että Battle Beastin musiikki on sata kertaa viihdyttävämpää kuin yksikään näistä klassikkobändeistä. Perinneheavyn päällä on mausteena erittäin runsasta koskettimien käyttöä, mikä tekee albumista entistä melodisemman ja mahtipontisemman. Tämän kaiken lisäksi kun vielä sävellykset ovat erittäin onnistuneita, on paketti jo todella kova. Kertosäkeet jäävät todella tarttuvasti mieleen ja useiden kohdalla tekisi ihan tosissaan mieli hyppiä kattoon. Neucomancerin lähes tanssibiittiin yltävä kertosäe tuo jossain määrin hetkellisesti mieleen jopa Amaranthen vaikka nyt liikuntaankin aivan eri vesillä ja "SHE'S A BLACK NINJAAAAAAH!!!11" on jotain niin eeppistä ettei sitä saa pois mielestä lainkaan.
Kaiken tämän lisäksi 13-kappaleiseen pakettiin mahtuu myös kahden minuutin orkestraalikappale Golden Age, joka tuo samaan aikaan elävästi mieleeni Sonata Arctican kappaleet Victoria's Secret ja Flag in the Ground sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat. Todella piristävä ja upea yllätys tämän rankan heavyn keskellä.
Kaiken kaikkiaan tässä todella on albumi, jota jaksaa kuunnella ihan kunnolla repeatilla pitemmänkin aikaa. Tulen varmasti seuraamaan bändin menoa aktiivisesti tulevaisuudessa. En löydä moittimisen aiheita. Ihan perkeleen kova lätty (itse asiassa vuoden kolmanneksi paras tähän mennessä) ja Noora Louhimo on äijä. Aamen.
Bändi: Amaranthe Albumi: The Nexus Julkaisuaika: 13. maaliskuuta 2013 Genre: Trance metal / power metal / melodinen death metal
Ruotsalaiset melkoisen sekametelisopan keittäjät julkaisivat toisen albuminsa, The Nexus, maaliskuussa melkoisien odotusten saattelemina. Bändin debyyttialbumi Amaranthe (2011) oli niin uniikki tapaus metallipiireissä, että karskeimmaltakin death metal -örisijältä putosivat silmät - tai vaihtoehtoisesti korvat - päästä. Kun tieto toisesta albumista saavutti yhtyeen fanit, oli kysymys heti ilmoilla: "kuinka he voivat kehittyä menettämättä ainutlaatuista tyyliään, onko toinen levy vain toisinto ensimmäisestä?".
On totta, että bändi, jolla on niin tunnistettava tyyli että kuuro tanskandoggikin tunnistaisi minkä tahansa kappaleen ensimmäisten sekuntien aikana, ei voi uudistua samalla tavalla kuin valtaosa muista bändeistä. Yhdenkin elementin ottaminen pois tällaisesta paketista muuttaisi poppoon genren ihan kokonaan ja ainutlaatuisuus olisi heti menetetty. The Nexus kuulostaa ihan yhtä Amaranthelta kuin debyyttialbumikin, se jatkaa ihan täysin samalla linjalla, mutta silti siinä voi huomata merkittävää musiikillista kehitystä. Kappaleet jäävät mieleen ihan pelottavan nopeasti ja tiukasti, melodiat ja kertosäkeet ovat ihan maailmanluokkaa ja tämä kaikki mahtavuus höystettynä rankalla elektronisella discojytällä tekee tapauksesta niin mielenkiintoisen, että sen kuuntelemista ei ihan helpolla lopetetakaan.
Sain itse esimakua levyn annista jo maaliskuun alussa ollessani bändin klubikeikalla Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Valtaosa setistä koostui edelleen ensimmäisen levyn materiaalista, mutta kyllä siellä muutama uusikin kipale kuultiin ja vakuuttavalta kuulosta jo silloin. Kun sitten lopulta sain levyn käsiini ja painoin play-nappia ensimmäisen kappaleen, Afterlife, kohdalla, tiesin jo ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, että tästä on tulossa pirun kova lätty, niin tajunnanräjäyttävästi se lähti liikkeelle.
The Nexus ei pidä sisällään huonoja kappaleita, sillä ei ole heikkoja hetkiä. Siltä löytyy melodisia ralleja kuten jo mainittu Afterlife, Invincible, Stardust, Future on Hold ja Transhuman kuten myös rankempia tapauksia, esimerkiksi Theory of Everything. Levyn mielestäni parasta antia edustavat kuitenkin Razorblade ja Electroheart joiden biitit ovat niin tarttuvia, että nämä kaksi kappaletta soivat yhä säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin päässäni vielä kolme kuukautta levyn julkaisun jälkeenkin.
Sekametelisopan kolme laulajaa Elize Ryd (puhdas naislaulu), Jake E (puhdas mieslaulu) ja Andreas Solveström (örinät) hoitavat tehtävänsä paremmin kuin erinomaisesti ja bändin soittajatkin esittelevät osaamistaan paljon laajemmin kuin debyyttialbumilla - ja sitä osaamistahan riittää. Kappaleiden lyriikatkin ovat parantuneet merkittävästi debyyttialbumin ajoista ja kappaleiden teemat ovat paikoitellen hyvin abstrakteja ja eeppisiä, huomaahan sen jo kappaleiden nimistä.
The Nexus ei kerta kaikkiaan ansaitse mitään moitteita. Se ei ole täydellinen albumi, ei tietenkään, mutta ei se ihan tosissaan hirveän kaukana siitä ole. Ensimmäinen albumi kaksi vuotta sitten oli yksi vakuuttavimmista debyyttialbumeista koskaan ja tämä on ainakin valovuoden sitä edellä. Mitä seuraavaksi? En tiedä, mutta toivottavasti jotain vielä parempaa. Tähän päivään mennessä The Nexus on vuoden paras albumi ja koska potentiaalisia haastajia ei ole näköpiirissä, se todennäköisesti saa tittelinsä pitää vuoden loputtuakin.
