Bändi: Timo Tolkki's Avalon
Albumi: The Land of New Hope
Julkaisuaika: 15. toukokuuta 2013
Genre: Sinfoninen power metal
Timo Tolkki vaikuttaa olevan melkoisen kiireinen mies, hän kun on Stratovariuksesta lähtemisen jälkeen onnistunut seikkailemaan soolouralla, sekä kahdessa uudessa bändissä, joista pidempi-ikäinen kesti peräti kolme vuotta ja lakkasi sitten olemasta. Nyt mies on päättänyt jatkaa paikasta toiseen pomppimistaan entistä pidemmälle ja aloittaa oman metallioopperansa, jonka konsepti, nimi ja logo muistuttavat kaikki vain ja ainoastaan yhtä asiaa: Avantasiaa.
Nimi Avalon on jo itsessään hyvin avantasiamainen, sillä Avantasian nimihän tulee nimenomaan sanoista Avalon ja fantasia. Logossa saattaa huomata niin päivänselvää samankaltaisuutta, että sokea bulldoggikin meinaisi sekoittaa ne toisiinsa ja onpa ideakin täysin sama: useita tunnettuja rock- ja metallilaulajia on koottu yhteen laulamaan tarinallista konseptialbumia. Ensi katsomalta Avalonin artistikattaus on kuitenkin varsin näyttävä: Elize Ryd, Tony Kakko, Michael Kiske, Sharon den Adel ja niin edespäin.
Mutta kun aletaan miettimään sanan 'metalliooppera' merkitystä, niin eihän tämä ole mitään sinnepäinkään. Avantasiassa homma toimii juuri niin kuin pitääkin: jokaisella laulajalla on oma roolinsa tarinassa ja kukin laulaa oman roolihahmonsa osuudet. Avalonissa koko homma menee siihen, että Elize Ryd ja Rob Rock laulavat käytännössä kaiken - Tony Kakolle on varattu huikeasti yksi kertosäe, Michael Kiske pääsee ääneen vain viimeisessä kappaleessa ja Sharon den Adelin osaksi jää kylmästi taustojen laulaminen. Tai siis, onhan hänelle toki yksi kappale merkitty, mutta ei neitokaista erota Rydin alta mitenkään. Rooleista ei ole mitään tietoakaan, vaan tämä on laulajien osalta kuin Nightwish konsanaan: päälaulajana on nainen ja sitten mukana on mieslaulaja, jonka kanssa vedetään satunnaisesti duettoa. Muita laulajia tuskin huomaa, joten käytännössä Elize ja Rob ovat ne laulajat.
Mitä tarinaan tulee, niin on tässä vielä aikamoisesti matkaa Avantasian tasolle. Eletään vuotta kaksituhatta-jotain jossain hamassa tulevaisuudessa, maailmanloppu on tullut ja joukko kliseisiä fantasiasankareita lähtee helkkarin eeppiselle matkalle etsimään "the land of new hopea" eli uuden toivon maata, jossa he voisivat aloittaa uuden elämän. Kaiken huipuksi Tolkki on sanonut, että tarina tulee olemaan peräti trilogian laajuinen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Siis eh..?
Kun lähdetään sitten itse musiikkia katsomaan, niin avausraita Avalanche Anthem alkaa siihen malliin, että häviävän pienen hetken ajan on intron alkaessa sellainen tunne, että nyt on tulossa jotain todella eeppistä ja sitten se tunne menee ohi ja kaikki lässähtää. Tuo hetkellinen hieno tunne jää auttamatta koko levyn kohokohdaksi.
Tässä vaiheessa tulee se kuuluisa hetki kun on aika kysyä "mitä vitun paskaa oon oikein kuuntelemassa?". On perin harvinaista, että aika tälle polttavalle kysymykselle tulee jo levyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisen minuutin aikana, eikä hälvene mielestä vielä viimeisen kappaleen viimeisen minuutinkaan aikana. Tällä levyllä ei ole mitään, ei siis kerta kaikkian mitään annettavaa. Soittajat ovat kaikki pitkän linjan ammattimetallimuusikoita ja heidän taidonnäytteensä tällä lätyllä ovat sitä luokkaa, että perusteet osaava amatöörikin kykenisi samaan ihan helposti. Kappaleet junnaavat paikoillaan, mitään ei tapahdu. Sama kitarariffi toistuu kerran toisensa jälkeen (jos mitään tällä levyllä kuuluvaa nyt kitarariffiksi edes kehtaa kutsua), rummut paukuttavat yhtä ja samaa komppia käytännössä joka veisussa, kömpelöt orkestraatiot yrittävät tehdä taustasta eeppisen ja laulajat, etenkin Elize Ryd, hukkaavat taitonsa elämänsä turhimpaan projektiin. Edes Tolkin omat soittotaidot eivät vakuuta millään osa-alueella, kitarasoolotkin ovat niin mitäänsanomattomia että hohhoijaa. Kyllähän mies taitava kitaristi on, siitä ei pääse mihinkään, mutta edellisen kerran pilkahduksia hänen todellisista taidoistaan on nähty kymmenisen vuotta sitten Stratovariuksen riveissä.
Avausraita Avalanche Anthemin kertosäkeen kohdalla meinasin tukehtua suklaakeksiin, koska yritys tehdä siitä törkeän dramaattinen on niin uskomattoman naurettava, että vastaavaa ei kyllä äkkiseltään tule mieleen lainkaan. A World Without Us on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka ihan tosissaan junnaa paikoillaan ja toistaa samaa, samaa, samaa ja samaa ihan alusta loppuun saakka. Singlenä julkaistu Enshrined in My Memory on ihan puuduttavan tylsä rallatus, joka sävellykseltään on ihan täysi nolla ja nolla sille tekisi mieli antaakin, mutta Elize Rydin läsnäolo pakottaa antamaan edes sen ykkösen. In the Name of the Rose kuulostaa alkuun hyvin kömpelöltä yritykseltä tehdä kaunis balladi Within Temptationin tyyliin, mutta homma kaatuu upean melodian puutteeseen ja siihen kun ensimmäisen minuutin jälkeen tylsä perusheviriffi alkaa töksähdellä taustalla ja Rob Rock ryhtyy ärjymään omia vokaalejaan Elizen sijasta.
Seuraavat neljä kipaletta ovat sitten kaikki yhtä ja samaa paskaa, wannabe-eeppisiä ja vähän turhankin perinteisiä power metal -ralleja kiekumiskertosäkeillään, jotka aiheuttavat syvää myötähäpeää niitä laulamaan joutuneita mestareita kohtaan. Tony Kakkoa ei tunnista Tony Kakoksi naapurin fanaattinen Sonata-fanityttökään. I'll Sing You Home yrittää taas niiiin olla hieno balladi, mutta ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen en edes muista, miltä se kuulostaa, koska todennäköisesti olin sen pyöriessä uppoutunut johonkin ihan muuhun hommaan ymmärrettyäni alitajuisesti kuuntelevani niin tylsää kaurapuuroa, että unohdin kokonaan sen olemassaolon. Lopulti niin tolkkimaisesti levyn päättää 9-minuuttiseksi väkisin venytetty nimieepos The Land of New Hope, joka on hitaaaaaaaaasten etenevääääääh loppuhuipennus Michael Kisken puuduttavan pitkillä ja kimeillä vokaaleilla.
Tämän albumin kuunteleminen on silkkaa tuskaa. Jokaisen kappaleen kohdalla epätoivoinen ääni huutaa pään sisällä "loppuisi jo!!!11" ja muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen ei enää jaksa edes nauraa sävellysten surkeudelle, vaan jäljelle jää ainoastaan vitutus, tympääntyneisyys ja uneliaisuus. Kun lätyn on ensimmäisen kerran saanut kuunneltua läpi, voi huokaista helpotuksesta ja pistää äkkiä kuulumaan mitä tahansa muuta koneelta löytyvää helpottamaan tuskaa. Toista kertaa ei tee mieli kuunnella, ei sitten vaikka mikä olisi. Ehkä kymmenen vuoden päästä voisin levyn taas laittaa soimaan ja ajantappona naureskella, kuinka paskaa musiikkia sitä on vuosikymmen sitten tehty.
Timo Tolkista ei ole enää säveltäjäksi, ei sitten vaikka mikä olisi. Hänen taitonsa menivät Stratovariuksen mukana, eivätkä ole palanneet takaisin kertaakaan sen jälkeen. Miehen aiempi Stratovariuksen jälkeinen tuotanto on kuienkin ollut vielä ihan siedettävää peruspoweria, kun taas Avalonin kohdalla ollaan jo ihan tosissaan sen kuuluisan kaiken hevosenpaskan äidin äärellä. En ymmärrä, mikä sitä miestä vaivaa kun joka ikinen vuosi pitää keksiä joku uusi mahtava ja edellistäkin eeppisempi projekti, joka sitten käytännössä aina lässähtää viimeistään parin vuoden jälkeen, usein jo aiemmin. Tuskin Avalonistakaan mitään trilogiaa tulee - tai ainakaan toivottavasti ei tule - vaan ensi talvena Tolkki taas hehkuttaa, kuinka on ties kuinka monennen kerran löytänyt musiikillisen minänsä ja aloittaa uuden, elämänsä mahtavimman projektin. Ehkä hän ensi kerralla yrittää tehdä oman Imaginaerumin, ken tietää. Tolkille itselleen olisi kuienkin kaikista parasta, jos hän perustaisi uuden bändin, jossa toimii itse vain ja ainoastaan kitaristina ja antaa sävellys- ja sanoitushommat niille, jotka sen oikeasti osaavat. Tällä tavoin tämä mies voisi vielä jonain päivänä olla tekemässä ihan kuunneltavaa musiikkia.
Joka tapauksessa lienee selvää, että The Land of New Hope on paskin metallialbumi 2010-luvulla ja yksi kaikkien aikojen suurimmista pohjakosketuksista. Ainoat pienoiset plussat tulevat loistavasta laulajakattauksesta, vaikka he eivät tätä teosta pelastakaan, mutta potentiaalia olisi tuolla porukalla kyllä ollut, mikäli idean isänä olisi ollut joku muu kuin Timo Tolkki. Tätä albumia en voi suositella kenellekään, en edes kliseisimmän sankaripowerin ystäville. Alla oleva kappale on siinä sitä varten, että kuuntelette sen ja toteatte sitten ettette enää ikinä elämässäne halua kuulla mitään vastaavaa.
Arvosana: 2+/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti