Bändi: Amaranthe
Albumi: The Nexus
Julkaisuaika: 13. maaliskuuta 2013
Genre: Trance metal / power metal / melodinen death metal
Ruotsalaiset melkoisen sekametelisopan keittäjät julkaisivat toisen albuminsa, The Nexus, maaliskuussa melkoisien odotusten saattelemina. Bändin debyyttialbumi Amaranthe (2011) oli niin uniikki tapaus metallipiireissä, että karskeimmaltakin death metal -örisijältä putosivat silmät - tai vaihtoehtoisesti korvat - päästä. Kun tieto toisesta albumista saavutti yhtyeen fanit, oli kysymys heti ilmoilla: "kuinka he voivat kehittyä menettämättä ainutlaatuista tyyliään, onko toinen levy vain toisinto ensimmäisestä?".
On totta, että bändi, jolla on niin tunnistettava tyyli että kuuro tanskandoggikin tunnistaisi minkä tahansa kappaleen ensimmäisten sekuntien aikana, ei voi uudistua samalla tavalla kuin valtaosa muista bändeistä. Yhdenkin elementin ottaminen pois tällaisesta paketista muuttaisi poppoon genren ihan kokonaan ja ainutlaatuisuus olisi heti menetetty. The Nexus kuulostaa ihan yhtä Amaranthelta kuin debyyttialbumikin, se jatkaa ihan täysin samalla linjalla, mutta silti siinä voi huomata merkittävää musiikillista kehitystä. Kappaleet jäävät mieleen ihan pelottavan nopeasti ja tiukasti, melodiat ja kertosäkeet ovat ihan maailmanluokkaa ja tämä kaikki mahtavuus höystettynä rankalla elektronisella discojytällä tekee tapauksesta niin mielenkiintoisen, että sen kuuntelemista ei ihan helpolla lopetetakaan.
Sain itse esimakua levyn annista jo maaliskuun alussa ollessani bändin klubikeikalla Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Valtaosa setistä koostui edelleen ensimmäisen levyn materiaalista, mutta kyllä siellä muutama uusikin kipale kuultiin ja vakuuttavalta kuulosta jo silloin. Kun sitten lopulta sain levyn käsiini ja painoin play-nappia ensimmäisen kappaleen, Afterlife, kohdalla, tiesin jo ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, että tästä on tulossa pirun kova lätty, niin tajunnanräjäyttävästi se lähti liikkeelle.
The Nexus ei pidä sisällään huonoja kappaleita, sillä ei ole heikkoja hetkiä. Siltä löytyy melodisia ralleja kuten jo mainittu Afterlife, Invincible, Stardust, Future on Hold ja Transhuman kuten myös rankempia tapauksia, esimerkiksi Theory of Everything. Levyn mielestäni parasta antia edustavat kuitenkin Razorblade ja Electroheart joiden biitit ovat niin tarttuvia, että nämä kaksi kappaletta soivat yhä säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin päässäni vielä kolme kuukautta levyn julkaisun jälkeenkin.
Sekametelisopan kolme laulajaa Elize Ryd (puhdas naislaulu), Jake E (puhdas mieslaulu) ja Andreas Solveström (örinät) hoitavat tehtävänsä paremmin kuin erinomaisesti ja bändin soittajatkin esittelevät osaamistaan paljon laajemmin kuin debyyttialbumilla - ja sitä osaamistahan riittää. Kappaleiden lyriikatkin ovat parantuneet merkittävästi debyyttialbumin ajoista ja kappaleiden teemat ovat paikoitellen hyvin abstrakteja ja eeppisiä, huomaahan sen jo kappaleiden nimistä.
The Nexus ei kerta kaikkiaan ansaitse mitään moitteita. Se ei ole täydellinen albumi, ei tietenkään, mutta ei se ihan tosissaan hirveän kaukana siitä ole. Ensimmäinen albumi kaksi vuotta sitten oli yksi vakuuttavimmista debyyttialbumeista koskaan ja tämä on ainakin valovuoden sitä edellä. Mitä seuraavaksi? En tiedä, mutta toivottavasti jotain vielä parempaa. Tähän päivään mennessä The Nexus on vuoden paras albumi ja koska potentiaalisia haastajia ei ole näköpiirissä, se todennäköisesti saa tittelinsä pitää vuoden loputtuakin.
Arvosana: 9½/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti