Serious Black - As Daylight Breaks

Bändi: Serious Black
Albumi: As Daylight Breaks
Julkaisuaika: 16. tammikuuta 2015
Genre: Power metal

Hyvin hämmentävällä tavalla muuan Harry Potter -hahmon nimeä muistuttavalla nimellä varustettu Serious Black on hyvin tuore bändi, joka on ihan kansainvälinen ryhmittymä eikä siten kotoisin mistään yhdestä valtiosta. Mukana on useita tunnettuja muusikoita muun muassa entisiä Blind Guardianin ja Visions of Atlantiksen jäseniä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen Avantasian tyylinen metalliooppera, vaan ihan tavallinen bändi, jolla vain sattuu olemaan hyvin nimekäs miehistö.

Hyvin helposti voisi kuvitella tämänkin levyn sortuvan kaikkiin kammottavimpiin power metal -kliseisiin ja sisältävän tukun biisejä, jotka on kuultu jo satoja kertoja muiden bändien levyillä, mutta on erityisen positiivista huomata, että kyseessä ei ole sellainen levy. Nyt on käsissä kiekko täynnä äärimmäisen melodista, hyväntuulista, tarttuvaa ja eeppistä power metalia, jota ei kuitenkaan ole pantu ihan överiksi tuhatpäisillä sinfoniaorkestereilla tai muulla vastaavalla - koskettimet hoitavat melodiset taustat niin hyvin, ettei orkesteria tarvita edes.

As Daylight Breaks on alusta alkaen melodisen power metalin riemujuhlaa, josta ei mieleenpainuvia koukkuja puutu. Kaikki soittajat osaavat asiansa ammattilaisten tavoin ja erityisesti laulaja Urban Breed pääsee loistamaan toden teolla, mies on kuin luotu bändin keulille ja ääni sopii musiikkiin kuin porkkana lumiukon nenäksi.

Varsinaisesti heikkoja biisejä albumilta ei löydy, se on ihan selvä juttu. Avausraita I Seek No Other Life tekee hyvin selväksi, mistä tässä on kyse ja siitä ei lipsuta heikompaan missään vaiheessa. Albumi ei varsinaisesti ole konsepti- tai teema-albumi, mutta levyn keskivaiheilla on parikin biisiä, jotka menevät hieman egyptiläisen mytologian puolelle, mikä on vain ja ainoastaan positiivista monipuolisuutta. Nimibiisi osoittautuu väkevän rallin sijasta albumin balladiksi, joka on power metal -balladiksi ihan poikkeuksellisen komea tapaus ja Breedin ääni pääsee todella oikeuksiinsa siinä.

Serious Black aloittaa uransa erinomaisesti. As Daylight Breaks on erittäin komea debyyttialbumiksi vaikka ammattimiehiä kaikki bändin jäsenet ovatkin. Jään innolla odottamaan lisää tulevaisuudessa.

Arvosana: 8½/10

Against Myself - Odyssey to Reflexion

Bändi: Against Myself
Albumi: Odyssey to Reflexion
Julkaisuaika: 19. tammikuuta 2015
Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal

Espanja ei ole ihan siitä yleisimmästä päästä kun puhutaan metallibändien kotimaista. Against Myself kuitenkin on sieltä lähtöisin ja kyseessä on allekirjoittaneelle ja aika monelle muullekin täysin uusi tuttavuus, sillä bändi vaikuttaa hyvin, hyvin heikosti tunnetulta, vaikka Odyssey to Reflexion onkin jo heidän toinen studioalbuminsa.

Bändin tyylilaji ei ole ihan siitä tavanomaisimmasta päästä sekään. Selkeästi power metalista on kyse, siitä ei ole epäilystäkään, mutta joukkoon on sekoitettu runsaasti sinfonisia elementtejä sekä myös sellaisia elementtejä, joita ei yleensä power metalissa kuule. Kappaleet ovat selvästi progempia kuin keskiverto power metal -yhtyeen ja vahvimmin progressiivisuus tulee esiin keskelle levyä sijoitetussa, lähes 15-minuuttisessa When Words Kill -kappaleessa.

Erityisen positiivista on huomata, että laulaja Irene Villegas hoitaa hommansa erittäin pätevästi. Tähänastiset kokemukseni espanjalaisista naislaulajista ovat olleet lähinnä huonosti englantia lausuvia neitokaisia, jotka ovat epätoivoisesti yrittäneet olla sopraanoja siinä onnistumatta. Irene Villegas kuitenkin osoittaa kykenevänsä sujuvaan englannin lausumiseen ja omistavansa hyvin voimakkaan ja kantavan power metaliin sopivan äänen, jonka kuunteleminen on hyvin miellyttävää.

Vaikka aivan kaikki levyn biisit eivät räjäytäkään pankkia ihan totaalisesti tai jää saman tien mieleen, on mukana useita todella kovia kappaleita, kuten Through the End of Times, Firebird's Flight ja Glory. Semiballadi Cross Eternity maistuu myös. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin loppupuolelta löytyvä, kenties sen suoraviivaisin power metal -ralli Shadows in My Head, jonka kertosäe on vain yksinkertaisesti huikea ja jää takuuvarmasti päähän heti ensikuulemalta. Ehdotonta klassikkoainesta tämän tyylisessä musiikissa.

En tosiaan ollut aikaisemmin mistään Against Myselfista kuullutkaan, mutta ei kyllä haittaa lainkaan, että satuin kuulemaan. Kyllä tällä bändillä ehdottomasti tulevaisuutta on, kunhan vain ensin saataisi sitä ansaittua julkisuutta vähän enemmän. YouTubesta löytyi hyvin heikonlaisesti bändin biisejä tähän näytteeksi, mutta kerrottakoon, että koko albumi löytyy Spotifysta, joten esimerkiksi mainitun Shadows in My Headin tsekkaaminen onnistuu helposti. Alla kuitenkin singlebiisin musiikkivideo.

Arvosana: 8/10

Blind Guardian - Beyond the Red Mirror

Bändi: Blind Guardian
Albumi: Beyond the Red Mirror
Julkaisuaika: 30. tammikuuta 2015
Genre: Sinfoninen power metal

Saksalaista Blind Guardiania voi ihan rehellisesti sanoa power metal -legendaksi, bändi kun on ollut aktiivisena 80-luvulta lähtien. Heidän levytystahtinsa voi kuitenkin sanoa olevan melko verkkainen, sillä Beyond the Red Mirror on "vasta" bändin kymmenes albumi ja sen edeltäjä, At the Edge of Time (2010) julkaistiin peräti viisi vuotta sitten, Yleensä hidas levyjen julkaisutahti on tarkoittanut hyvin suunniteltuja ja viimeisen päälle hiottuja mestariteoksia, mutta onko näin myös tämän albumin kohdalla?

Joudun sanomaan olevani pettynyt. Siinä missä At the Edge of Time oli majesteettinen power metal -eepos massiivisilla, mutta erittäin toimivilla orkestraatioilla, on Beyond the Red Mirror kuin erittäin raaka ja hiomaton alkuversio siitä. Ensinnäkin miksaus ei ole kovin kaksinen ja kun biisit yrittävät olla toinen toistaan suurempia mielettömän kokoisen orkesterin pauhatessa taustalla lähes taukoamatta koko paketti kuulostaa välillä ihan epämääräiseltä mössöltä. Soittimet syövät toinen toisiaan, eivätkä missään vaiheessa kuulu tasapuolisesti ja esimerkiksi rummut kuulostavat paikoitellen hyvin heikoilta.

Asiaa ei auta lainkaan se, että osa kappaleista on niin samasta muotista veistettyjä, että niitä on hyvin vaikeaa erottaa valtavasta massasta, jollaiselta koko albumi tuntuu. Useasta biisistä ei vielä monen kuuntelunkaan jälkeen muista jälkikäteen yhtään mitään, eikä niistä löydy mitään tunnistettavia melodioita tai koukkuja, jotka viimeistään saisivat kuuntelijan ajattelemaan "ai se oli tää biisi!". Kaikista synkin tapaus on levyn avaava 9-minuuttinen The Ninth Wave, joka on luultavasti yksi historian laimeimmista ja tylsimmistä "pitkistä eepoksista" koskaan.

Mutta ei Blind Guardian täydellistä pannukakkua ole kuitenkaan tehnyt, levyllä on hyviäkin hetkiä. Ehdottomasti parhaimmiksi biiseiksi nousevat At the Edge of Time (edellisen levyn nimibiisi, eh..?) ja Grand Parade, jotka ovat hyvinkin miellyttävää kuunneltavaa - tosin nekin toimisivat vielä entistä paremmin, mikäli miksaus olisi hoidettu laadukkaammin. Myös esimerkiksi Twilight of the Gods ja Prophecies ovat melko hyviä veisuja. Ikävää on kuitenkin se, että edellisen albumin taivaallisen Wheel of Timen kaltaisia supernovia levyltä ei löydy ainuttakaan.

Hyviä hetkiä siis on, mutta ei riittävästi, jotta voisin sanoa nauttineeni albumista kokonaisuutena. Miksaus on paha ongelma ja täytyy myös sanoa, että orkesteri on ehkä jopa hieman liian massiivinen - se ehkä toimii Wintersunilla, mutta ei Blind Guardianilla. Vanhat, riisutummat biisit ovat olleet paikoitellen valovuosia näiden edellä ihan vain koska ne eivät ole kuulostaneet pullamössöltä.

Arvosana: 7-/10

Battle Beast - Unholy Savior

Bändi: Battle Beast
Albumi: Unholy Savior
Julkaisuaika: 9. tammikuuta 2015
Genre: Heavy metal / power metal / hard rock

Kun suomalaisen Battle Beastin samanniminen kakkosalbumi julkaistiin keväällä 2013, en ollut uskoa korviani kuunnellessani sitä. Bändi oli ihan tuore tapaus, vasta pari vuotta aikaisemmin perustettu ja ennen kaikkea suomalainen ja kuulosti kuin koko poppoo olisi karannut suoraan 80-luvulta. Silti samaan aikaan se kuulosti nykyaikaiselta ja äänenlaadultaan monin verroin oikeita kasaribändejä laadukkaammalta. Energiaa ei säästelty ja pankkeja räjäyteltiin ihan työksi.

Kaikista kovin elementti oli ehdottomasti laulaja Noora Louhimo, jonka suorituksia oli vaikea pukea sanoiksi, sillä mieleeni ei tule kovinkaan monta kauniimman sukupuolen edustajaa, joka pystyisi sellaiseen - ja Suomessahan sellaista varsinkaan ei oltu kuultu ikipäivänä sillä tunnetustihan kaikki suomalaiset naislaulajat ovat joko latteita suomipoppareita tai dramaattisia tarjaturusia. Mutta Noorasta löytyi rockia ja energiaa enemmän kuin viidestä miehestä ja se jos mikä teki vaikutuksen.

Nyt vajaat kaksi vuotta myöhemmin on tullut aika bändin kolmannelle albumille, nimeltä Unholy Savior. Täytyy myöntää, etten aluksi oikein tiennyt, mitä levyltä pitäisi odottaa kun ensimmäinen single Touch in the Night oli vähintäänkin hämmentävä tapaus edustaen ihan silkkaa 80-luvun syntikkapoppia. Onneksi homman nimi kävi kuitenkin selväksi kuta kuinkin levyn ensimmäisen sekunnin jälkeen - Battle Beast jytää edelleen ja lujaa.

Jo avauskappale Lionheart iskee moukarin tavoin luulot pois pahimmastakin Touch in the Nightin järkyttämästä skeptikosta - Battle Beast ei todellakaan ole muuttumassa synapopjengiksi. Kappale käväisee jo ihan rehellisesti power metalin tontilla ja räjäyttää homman käyntiin sellaisella energialla että heikkohermoisten kannattaa juosta alta pois ja vauhdilla. Heti perään jysähtää majesteettinen nimikappale Unholy Savior, joka on jo suorastaan eeppinen ja tuo mieleen useita takavuosien sankarihevin ykköspoppoita. Jumalaisen aloituskolmikon täydentää vielä I Want the World... and Everything in It, jonka voi melko huolettomasti nimetä kahden edellisen tavoin bändin kaikkien aikojen parhaiden biisien listan kärkeen.

Sitten vuoron saa kakkossingle Madness, jonka musiikkivideon katsomista en suosittele muille kuin tissiherutusta rakastaville, mutta biisi itsessään jatkaa loistavalla linjalla. Ensimmäinen kahdesta balladista, Sea of Dreams, osoittaa, että Noora kykenee täysin puhtaisiinkin vokaaleihin erinomaisesti. Speed and Danger on täysin nimensä veroinen, bändin rankimpia biisejä koskaan ja pääsee ihan samalle tasolle kuin avauskolmikkokin - tämän olisi ehkä pitänyt olla neljäs biisi.

Hämmentävän synapopsinglen jälkeen vuorossa on kaksi erikoisempaa biisiä, vain vähän yli minuutin mittainen interlude The Black Swordsman ja eeppinen, power metal -henkinen instrumentaalibiisi Hero's Quest. Perinteisemmän Battle Beastin äärelle päästään jälleen biisissä Far Far Away ja toinen balladi Angel Cry palauttaa tunnelman jälleen herkemmäksi. Albumin päättää erittäin menevä synapopvaikutteinen, mutta paljon Touch in the Nightia rockahtavampi Push it to the Limit.

Kitarasooloja viljellään lähes jokaisessa biisissä, riffitkin vaikuttavat mukavammilta kuin edellisellä albumilla. Koskettimien sopiva käyttö ja jopa pienet orkestraatiot maustavat kiekkoa todella upeasti ja tekevät siitä paljon enemmän kuin vain nykypäivän soundeilla tehdyn kasarihevialbumin. Noora Louhimo on kuitenkin jälleen se kirkkain kiintotähti ja hänen suorituksensa on vielä viimekertaistakin kovempi. Tällaisia laulajia ei putkahda maailmaan edes kerran vuodessa, korkeintaan kerran vuosikymmenessä. Eiköhän se nyt viimeistään ole jo korkea aika julistaa mimmi parhaaksi suomalaiseksi naislaulajaksi. Ja uskaltaisin jo melkeinpä luvata tämän vuoden palkintojenjaossa "vuoden naislaulaja (rock)" -pystin menevän sinne suunnalle myös.

Battle Beast on luonut albumin, joka kykenee kaikilla osa-alueilla kilpailemaan edellisen tuotoksensa kanssa. Äärimmäisen nautittava ja räjähtävän energinen levy kaiken kaikkiaan.

Arvosana: 9-/10