Xandria - Fire & Ashes (EP)

Bändi: Xandria
Albumi: Fire & Ashes (EP)
Julkaisuaika: 31. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Saksalainen Xandria nousi suuremman kansan tietouteen vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Neverworld's End, jossa bändi esitteli uuden laulajansa Manuela Krullerin, joka kuulosti erehdyttävästi Tarja Turuselta. Samalla aikaisempi sinfonisvaikutteinen rock muuttui rehelliseksi sinfoniseksi metalliksi. Kyseinen albumi olikin heittämällä yksi vuoden 2012 aivan parhaista.

Viime vuonna remmiin saatiin jälleen uusi laulaja, Dianne van Giersbergen, joka puolestaan kuulostaa päivä päivältä enemmän ja enemmän Simone Simonsilta - mitä ei varsinaisesti voi pitää kovin huonona asiana. Tuorein albumi Sacrificium (2014) jäi kuitenkin hieman tasapaksuksi ja tylsäksi sisältäen vain muutaman tosissaan hyvän biisin. Se todisti kyllä Diannen olevan täydellinen laulaja bändille, mutta biisimateriaali ei ollut edellisen levyn tasoista.

Nyt käsissä on ennen seuraavaa levyä ikään kuin "välipysäkki", EP nimeltä Fire & Ashes, joka sisältää yhteensä seitsemän biisiä: kolme täysin uutta, kaksi bändin alkuaikojen biisien uudelleenäänitystä ja kaksi coveria.

Uudet biisit tulevat ensimmäisenä ja närhen munat näytetään kyllä heti kättelyssä, sillä avausbiisi Voyage of the Fallen peittoaa heittämällä jokaisen Sacrificiumin biisin. Biisi on juuri sitä, mitä Xandrian kaltaiselta bändiltä parhaimmillaan voi toivoa, eli silkkaa sinfonisen metallin riemujuhlaa Diannen upeasti soivalla, erittäin korkealla sopraanoäänellä ja jylhillä sinfonisuuksillaan. Toisena tuleva Unembraced ei ihan avausbiisin tasolle pääse, mutta olisi silti edellisellä levyllä kuulunut helposti siihen harvaan hyvien biisien joukkoon. Kolmantena vuorossa on balladi In Remembrance, joka kuulostaa todella paljon joltain Epican balladilta, tosin Dianne laulaa sillä tavalla kuin olisin toivonut Simonen laulavan esimerkiksi Epican tuoreimman The Quantum Enigma (2014) -levyn balladeissa. Korvat kiittävät noista kauniista korkeista nuoteista.

Uusintaäänitykset ovat niiltä ajoilta, jolloin Xandrian musiikki oli vielä suoraan sanottuna tylsää, joten en varsinaisesti voi sanoa Ravenheartin tai Now & Foreverin uusintojakaan mitenkään huippuhyviksi, mutta kyllä ne heikommalla laadulla ja heikommalla laulajalla vedetyt alkuperäiset voittavat ihan kirkkaasti, joten se on automaattisesti plussaa. Eivätkä biisit siis huonoja ole, ainoastaan heikompia kuin EP:n muut.

Coverit seilaavat hyvin kiehtovilla vesillä. Ensimmäisenä vuorossa on cover hyvin tunnetun amerikkalaisen rock-laulajan, Meat Loafin biisistä I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That), joka on ehdottomasti erikoisin biisi, jonka bändi on milloinkaan äänittänyt, mutta helkkari soikoon kun on loistava. Huikea suorastaan. Täytyy alkuperäisen esittäjän kyllä olla ylpeä tästä, mikäli veisun milloinkaan kuulee, sillä kyseessä on erittäin xandriamainen versio, joka kuitenkin tekee täysin kunniaa alkuperäiselle. Tämä on esimerkki siitä, miten tehdään hyvä cover, vaikka edustetaan aivan eri genreä kuin alkuperäinen.

EP:n ehdottomasti mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin sen toinen cover ja viimeinen biisi nimeltä Don't Say a Word. Kuulostaako tutulta? Niin arvelinkin. Se on nimittäin juuri SE Don't Say a Word, jonka kuvittelet sen olevan. Se Sonata Arctican tekemä. Sovitus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, sillä suomalaisbändin progehtavasta power metalista pompataan suoraan sinfoniseen metalliin ja laulajaksi vaihtuu sopraanoääninen nainen. Säkeistöt kuulostavat alkuun hieman omituisilta ja jotkin kohdat vähän töksähtäviltä ja epäsopivilta, mutta kertsi sujuu loistavasti ja c-osa on yksinkertaisesti fantastinen. Kokonaisuutena coverointi on erittäin onnistunut ja takuuvarmasti paras täydellä bändillä tehty coveri Sonata Arctican biisistä koskaan.

Kokonaisuutena Fire & Ashes on helkkarin hyvä EP ja jos tämän tasoista materiaalia on luvassa jatkossakin, odotan seuraavaa albumia erittäin suurella mielenkiinnolla ja toivon sen saapuvan mitä pikimmiten. Pientä miinusta tulee siitä, että nuo kaksi uudelleenäänitystä ovat vähän turhia suoraan sanottuna ja ilman niitä arvosana olisi ollut plussan verran korkeampi, mutta eipä tälläkään luvulla paljon häpeilemistä ole.

Arvosana: 9/10

Chaos Magic - Chaos Magic

Bändi: Chaos Magic
Albumi: Chaos Magic
Julkaisuaika: 3. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Luojan kiitos kolmas Timo Tolkki's Avalon -albumi ei saapunut piinaamaan korviamme tänä vuonna, eikä toivon mukaan saavu tulevina vuosinakaan. Timo Tolkki on kuitenkin siitäkin huolimatta edelleen hyvin kiireinen mies ja uutta projektia pukkaa jälleen kerran. Tällä kertaa mies on lyönyt hynttyyt yhteen chileläisen laulajattaren Caterina Nixin kanssa ja tuloksena on syntynyt Chaos Magic - joka siis on sekä duon että sen debyyttialbumin nimi.

Tolkki on tähän mennessä operoinut lähinnä power metalin saralla, mutta laajentaa nyt repertuaariaan sinfonisen metallin puolelle työskennellessään genreen sopivan naislaulajan kanssa. On heti aluksi todettava positiivisena asiana se, että albumin tuotanto on valovuosia edellistä Avalon-katastrofia parempi ja biisit eivät kuulosta enää samanlaisilta keskeneräisiltä omakustanteilta kuin silloin. Caterina Nix on myös hyvä laulaja, sitä ei voi kiistää, mutta mihinkään Floor Jansenin tai Simone Simonsin kaltaisten nimien joukkoon häntä ei missään tapauksessa voi nostaa. Paljon yhtäläisyyksiä on kuitenkin Sharon den Adelin äänen kanssa silloin kun Within Temptation -vokalisti oli nuorempi.

Ikävä kyllä - tässä vaiheessa tulee se Tolkki-levyjen arvosteluista tuttuakin tutumpi fraasi - siihen ne varsinaiset hyvät puolet sitten loppuvatkin. Chaos Magic on varmasti yksi vuosituhannen geneerisimmistä albumeista, biisit ovat täysin mielenkiinnottomia, uskomattoman laiskoja ja tylsiä, eivätkä herätä kuuntelijassa kerta kaikkiaan minkäänlaisia tunteita. Avalon sentään oli kaikessa umpisurkeudessaan suorastaan tragikoominen vitsi, jolle saattoi nauraa, mutta Chaos Magic on vain mitäänsanomaton tekele, eikä mikään asia muuttuisi mitenkään, vaikkei sitä olisi koskaan tehtykään.

Kappaleet laahaavat laiskalla midtempolla, orkestraatiot toistavat samaa ja ovat vähän liiankin vaatimattomia ja Tolkki, joka soittaa kitarat, bassot ja koskettimet tekee soitannollisesti ehkä uransa suurimman pohjanoteerauksen tekemällä instrumenteillaan tuskin yhtään mitään. Avalonissa oli sentään edes jonkinlaisia sooloja ja muuta, mutta Chaos Magicissa mies ei tee mitään muuta kuin pakolliset taustat, jotta Nix ei joutuisi laulamaan ilman taustamusiikkia.

Albumia kuunnellessa käy myös varsin selväksi, että Tolkki on tiedostanut Nixin kuulostavan kovasti Sharon den Adelilta - Chaos Magic on nimittäin kuin Within Temptationin The Unforgiving (2011) -albumin erittäin heikkotasoinen versiointi, jossa on selvästi myös vaikutteita bändin vanhemmasta tuotannosta. Kenties Tolkin Avantasia-huuma on siis laskemaan päin ja nyt leikitään Within Temptationia. Pahimmat tapaukset ovat One Drop of Blood, jossa on hämmentäviä kaikuja Shot in the Darkin suuntaan sekä A Little Too Late, jonka kertosäe kuulostaa niin häiritsevästi A Demon's Fatelta, että sitä on jo vaikea kuunnella.

Yksinkertaisesti sanottuna Chaos Magicilla on hyvä laulaja ja kohtuullisen hyvä tuotanto, mutta biisimateriaali on niin heikkoa, ettei tästä paljon kummemmaksi kuin virtuaaliseksi takansytykkeeksi ole. Ainoa biisi, jolla on edes vähän mahdollisuuksia on Please Don't Tell Me, joka on - Within Temptationin tyylillä tietysti - yllättävän hieno balladi ja jos koko levy olisi tämän tasoista, arvosanaksi voisi hyvillä mielin antaa jopa seiskan tai kasin. Mutta kun näin ei vain ole.

On Chaos Magic silti ehdottomasti parempi kuin molemmat Avalonit yhteensä, koska niissä nyt oli pielessä vielä monet muutkin seikat kuin vain biisimateriaali. Mutta joku voisi kyllä silti kahlita Tolkin pylvääseen pariksi vuodeksi, jotta mies voisi oikeasti rauhoittua ennen kuin syytää seuraavan tusinaprojektinsa ulos - ehkä silloin siinä voisi olla jotain laadukastakin mukana.

Arvosana: 4/10

Unleash the Archers - Time Stands Still

Bändi: Unleash the Archers
Albumi: Time Stands Still
Julkaisuaika: 26. kesäkuuta 2015
Genre: Power metal / heavy metal / melodinen death metal

Kanadalainen Unleash the Archers on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta sen hehkutuksen jälkeen, mitä bändin tuore albumi Time Stands Still on saanut maailmalla osakseen, päätin tsekata, mistä ihmeestä oikein on kyse. Googlettamalla en nimittäin löytänyt ainoatakaan negatiivista arvostelua levystä - pelkästään maasta taivaisiin ylistämistä.

Bändin genre ainakin on erikoinen, sillä musiikissa yhdistyy eeppinen, sankarillinen power metal, kasarihevi ja - vähän hämmentävästi - melodinen death metal. Lyriikoista ei tarvinne puhua, jokainen sankaripowerin ja kasarihevin tuntija tietää, mitä luokkaa ne yleensä ovat, eikä Unleash the Archers tee tähän kaavaan poikkeusta. Antakoon musiikin siis puhua puolestaan.

Melko varhaisessa vaiheessa albumia itse kukin tulee luultavasti siihen lopputulokseen, että laulaja Brittney Slayes on ihan helvetin kova muija. Ääntä löytyy siinä määrin, että heikompia hirvittää ja etenkin korkeat kiekaisut halkovat stratosfääriä niin, että mikäli avaruudessa on elämää, siellä takuuvarmasti tiedetään meistä jo. Sen lisäksi, että korkeat äänet sujuvat, nainen kykenee myös mahtaviin melodisiin laulusuorituksiin, jotka saavat aikaiseksi muun muassa erittäin miellyttäviä ja mieleenjääviä kertosäkeitä.

On päivänselvää, että syy albumin tavattomalle hehkutukselle on nimenomaan Brittney Slayes. Ainoa syy. On nimittäin kylmä totuus, että ilman Brittneytä tätä albumia ei kuuntelisi kuuro kakadukaan.

Lauluosuudet iskevät todella kovaa, mikään muu ei sitten oikein tahdo toimia. Örinät ovat täysin tarpeettomia, en ylipäänsäkään ymmärrä mikä pointti on ollut lisätä niitä mukaan tällaiseen musiikkiin, joka on pääasiassa power metalin ja kasarihevin rajamailla seilailevaa ilottelua. Ja örisijä ei ole edes hyvä hommassaan, sotkee vain biisejä, joilla muuten olisi ehkä jonkin verran potentiaalia.

Musiikki taustalla on muovista, tuotannon vielä entisestään raiskaamaa pullamössöä, josta laulukohdissa ei erota mitään muuta kuin rummut. Soolokohdissa kitaristi pääsee selvemmin ääneen ja mikäli tiluttelusoolot ovat mieleen, niitä täältä löytyy yllin kyllin, mutta riffit ovat täysin mielikuvituksetonta perusjunttausta, joka vaihtelee perinteisemmistä heviriffeistä teennäiseen tuomiopäivän autotallibläkkiin. Basistia ei tunnu olevan olemassakaan yhtä biisiä lukuun ottamatta ja rumpalia voisi helposti luulla koneeksi, sen verran uskollisesti mies noita jo oman syntymänsä aikaan puhki kulutettuja temppujaan soittelee.

Jos biiseistä pitää jotain sanoa, niin avausraita Frozen Steel ei ole miltään kantilta katsottuna hyvä, Test Your Metal kuulostaa W.A.S.P:n tai muun vastaavan klassisen bändin ylijäämältä ja Dreamcrusher on ehkä väkinäisimmin pitkäksi venytetty pitkä biisi, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Parhaimmiksi veisuiksi nousevat singlebiisi Tonight We Ride sekä black metalia leikkivä Crypt, jossa kuitenkin on Brittneyn vokaalien ansiosta todella kova kertosäe.

Time Stands Still on kokonaisuutena hyvin epätasainen paketti. Toisaalta Brittneyn vokaalien ansiosta esimerkiksi Cryptiä jaksaa kuunnella uudelleenkin ja ne ylipäänsä tekevät albumista kelvollisen, mutta musiikki taustalla kaipaisi Saturnuksen kokoista parannusta, jotta se voisi milloinkaan tehdä oikeutta keulakuvan massiiviselle äänelle. Yritystä on paljon, eikä albumi missään tapauksessa sysipaska ole vaan bändillä on ehdottomasti varaa ja mahdollisuuksia kehittyä, mutta jos ollaan ihan rehellisiä, ei tätä instrumentaalina kykenisi edes kuuntelemaan. Brittneystä valtavat plussat, mutta ei tällaisella tuotoksella siltikään ole mitään asiaa paremmille arvosanoille.

Arvosana: 6½/10