Bändi: Three Days Grace Albumi: Human Julkaisuaika: 31. maaliskuuta 2015 Genre: Alternative metal/rock
Kanadalaista Three Days Gracea kohtasi melkoinen tragedia pari vuotta sitten, kun bändin ylistetty laulaja Adam Gontier jätti bändin terveydellisistä syistä. Hän kuitenkin halusi muiden jäsenten jatkavan bändiä ilman häntä ja sen he myös tekivät. Uudeksi vokalistiksi pestattiin My Darkest Days -yhtyeestä tuttu Matt Walst.
Valtaosa bändin "faneista" (huomaa lainausmerkit) päätti julistaa automaattisesti bändin kuolleeksi Adamin poistuttua riveistä antamatta uudelle vokalistille lainkaan mahdollisuutta näyttää olevansa pätevä korvaaja. Adamin kaltaista ääntä ei tietenkään täysin voi koskaan korvata, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä Matt suoriutuu korvaajan tehtävästä erinomaisesti, eikä hänen suorituksessaan ole valittamisen sijaa. Singlenä syksyllä julkaistu I Am Machine antoi erittäin hyvän ensivaikutelman levystä. Tai niin ainakin kuvittelin. Paljastuu nimittäin, että kyseessä on ehkä yksi harhaanjohtavimmista ensivaikutelmista koskaan.
Bändin viides albumi Human on lyhyesti ilmaistuna aivan häkellyttävän huono. Syy ei ole laulajanvaihdoksessa, sillä kuten jo todettua, Matt on erinomainen korvaaja. Syy on siinä, että biisimateriaali on niin heikkoa, ettei sitä voi haukkua edes kokoelmaksi B-luokan jämäbiisejä aiemmilta levyiltä, koska sellaisenkin olisin kuunnellut mieluummin kuin tämän. Biisit ovat soundeiltaan todella vaisuja, kuulostavat toinen toisiltaan, unettavan tylsiä, totaalisen mitäänsanomattomia ja mitäköhän vielä. Matt laulaa, muut jätkät soittavat taustalla jotain, yksikään soittajista ei tosin erotu taustamassasta mitenkään.
Sen lisäksi, että biisit ovat harvinaisen huonoja, ne ovat myös erittäin itseään toistavia. Kertosäkeet toistavat samaa asiaa niin monta kertaa, että se alkaa muuttua jo ärsyttäväksi. Toistuvuuden määrä aiheuttaa lähes myötähäpeää, eikä kerro muusta kuin auttamattomasta ideoiden pulasta. Tuntuu kuin biiseistä olisi väkisin yritetty tehdä mahdollisimman tarttuvia ja se on sitten mennyt täysin överiksi. Taisi Adam olla muutakin kuin vain laulaja... nimittäin se, joka teki niitä hyviä biisejä hyvillä ideoilla.
On vielä mainittava myös lyriikat, jotka ovat itsensä toistamisen lisäksi niin naurettavia, etten oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Tässä ollaan kovasti yritetty tehdä albumi, joka käsittelee ihmistä ja ihmisyyttä ymmärtämättä aiheesta yhtään mitään, jolloin tuloksena on kaksitoista yhdentekevää rallatusta, jotka takuuvarmasti saavat Adamin hakkaamaan päätään seinään ja kysymään itseltään "miksi en vain kehottanut poikia lopettamaan bändin?".
Jos tätä kammotusta nyt jotenkin haluaa biisien kautta vielä analysoida, niin I Am Machine on ainoa hyvä biisi, muilla ei ole mitään toivoa. Avausbiisi Human Race yrittää epätoivoisesti olla anthem-tyylinen biisi, joka jää kaikkien mieleen ja jota koko yleisö laulaa kuorossa keikoilla, mutta kun koko biisi on käytännössä saman toistoa, siitä menee mielenkiinto jo ennen puoliväliä. Fallen Angel, Landmine ja So What aiheuttavat fiiliksen, jossa tekisi mieli vain mennä piiloon sängyn alle ja esittää, ettei ole ikinä kuullutkaan bändistä nimeltä Three Days Grace. Car Crash on luultavasti koomisin tapaus, joka on bändin nimen alla koskaan julkaistu, enkä puhu nyt pelkästään biisin hulvattomasta nimestä, vaan sen koko sisällöstä.
Adamin vokaalit onnistuttiin korvaamaan, mutta miehen muut taidot (= biisinkirjoitus) uupuvat yhtyeen jokaiselta nykyjäseneltä auttamatta. Tällainen paketti ei vain pysy kasassa, musiikkia ei tehdä olemalla vain taitava muusikko, sillä ilman hyviä biisejä paraskaan muusikko ei ole yhtään mitään. Humania ei voi edes verrata bändin aikaisempiin albumeihin. Todennäköisesti koko vuoden pahin musiikillinen pettymys ja pohjanoteeraus. Kiitos, mutta ei kiitos.
Bändi: Nightwish Albumi: Endless Forms Most Beautiful Julkaisuaika: 27. maaliskuuta 2015 Genre: Sinfoninen metalli
Nightwish on bändi, jonka jokainen suomalainen tietää, se on fakta. Tämä Kiteellä vuonna 1996 perustettu yhtye on lähes 20-vuotisen uransa aikana noussut maailman suurimmaksi sinfonista metallia soittavaksi bändiksi ja nyt, yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen, on tullut heidän aikansa julkaista järjestyksessään jo kahdeksas studioalbumi, Endless Forms Most Beautiful. Kyseessä on ensimmäinen albumi, jolla ns. pillipiiparin virkaa jo pitkään toimittanut Troy Donockley on bändin virallinen jäsen ja myös ensimmäinen, jolloin laulajana toimii hollantilainen Floor Jansen. Rumpuja albumilla soittaa tuuraajan virassa Wintersunista tuttu Kai Hahto.
Albumin teema poikkeaa kaikesta, mitä Nightwish on aikaisemmin tehnyt. Fantasian ja mielikuvituksen sijasta se käsittelee todellisia asioita, erityisesti elämää, sen syntyä, olemassaoloa ja päättymistä, luonnontieteellisestä näkökulmasta. Mukana muutamassa puheosuudessa onkin kuuluisa evoluutiobiologi Richard Dawkins.
Musiikillisesti kyseessä on ehdottomasti bändialbumi. Siinä missä edellinen albumi Imaginaerum (2011) räjäytti tajunnan majesteettisilla orkestraatioillaan, Endless Forms Most Beautiful päästää bändin jäsenet paljon selkeämmin esille. Kitaristi Emppu Vuorinen esimerkiksi pääsee esille enemmän kuin kertaakaan sitten bändin kolmannen albumin, Wishmaster (2000) ja mukana on jopa muutamia ihan selviä kitarasooloja, jotka ovat tähän mennessä olleet hyvin epätavallisia Nightwishin musiikissa. Myös pääjehu Tuomas Holopaisen piano kuuluu tällä kertaa monessa kohdassa muuallakin kuin vain jossain kaukana taustalla (vrt. Last Ride of the Dayn kertosäe).
Orkesteri on läsnä edelleen erittäin voimakkaasti, mutta tällä kertaa se on miksattu taka-alalle, eikä se ole pääelementti kuten Imaginaerumilla, vaan bändisoitto on ehdottomasti se ykkösjuttu ja orkesteri täydentää sitä taustalla. Tällä tavoin orkesteriosuudet on myös saatu kuulostamaan paremmalta kuin koskaan aikaisemmin
Levy on ehdottomasti raskaampi kuin edeltäjänsä, mutta ei kuitenkaan vie nimiinsä Nightwishin historian raskaimman albumin titteliä, kuten monet arvostelijat povasivat. Mukana on sekä muutamia hyvinkin raskaita biisejä, mutta samalla myös joitakin erittäin kevyitä. Ääripäät tasoittavat mukavasti toisiaan ja albumin biisimateriaali onkin tämän myötä hyvin monipuolista. Tuttuja riffejä ja melodioita aiemmista Nightwish-biiseistä on taitavasti uudelleenkäytetty useissa biiseissä ja niistä on luotu jotain täysin uutta ja upeaa. Tuttujen tapausten osaksi mukana on myös sellaista, mitä ei tältä bändiltä olla milloinkaan kuultu, biisejä, joita ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Kaikki nämä ovat Endless Forms Most Beautifulin ehdottomia vahvuuksia.
Albumi alkaa räjähtävällä tavalla kun Shudder Before the Beautiful pääsee kunnolla vauhtiin Dawkinsin lyhyen alkupuheen jälkeen. Kyseessä on heti biisi, jonka voisi sanoa ikään kuin pyyhkivän lattiaa Imaginaerumilla. Kertosäe tarttuu mieleen heti ensikuulemalla, mukana on erittäin miellyttävä kitara-syntikkasoolo ja kenties bändin historian parhaimmalta kuulostava kuoro-osuus. Tämän kovemmin on albumia vaikea aloittaa.
Samalla meiningillä jatketaan myös toisessa biisissä nimeltä Weak Fantasy, jossa ei tosin musiikillisesta heikkoudesta ainakaan ole tietoakaan. Hyvin erikoinen kappale sekoittaa säkeistöjen akustista kitarointia kertosäkeen raskaaseen runnomiseen ja kertosäe jää jälleen erittäin positiivisella tavalla nopeasti mieleen. Allekirjoittanut pitää myös kovasti biisin uskontokriittisestä teemasta.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu Élan on huomattavasti kahta ensimmäistä biisiä kevyempi ja popahtavampi, mutta sen yksinkertaisesti kauniit melodiat ja upeat lyriikat vievät mennessään auttamatta. Kappale ei ehkä musiikillisesti edusta albumia kovinkaan hyvin, mutta pidän sitä silti erinomaisena ykkössinglenä - se ainakin valmistaa hyvin siihen, mitä kaikkea vielä tätäkin upeampaa itse levyllä on tulossa.
Kevyemmistä maisemista palataan jälleen raskaan mätön puolelle ja vuoroon tulee Yours is an Empty Hope, joka on selvästi yksi bändin aggressiivisimmista biiseistä koskaan. Murjovat riffit ja Floorin astetta rankemmat vokaalit tekevät ehdottomasti tehtävänsä - tätä ei voi muuta kuin tykittää volyymit kaakossa. Kertosäkeen taustalla voi myös selvästi kuulla murhaavia örinävokaaleja, jotka ovat itse asiassa itse neiti Jansenin aikaansaannosta - propsit siitä ehdottomasti hänelle.
Levyn selkeä balladi Our Decades in the Sun ryöstää itselleen kaikkien aikojen parhaimman Nightwish-balladin tittelin melko kirkkaasti. Henkeäsalpaavan kaunis kappale muuttuu vielä entistä paremmaksi upeiden kitaraosuuksien ansiosta, ne ovat kappaleen yksi ehdottomasti kantavimmista voimista ja tekevät siitä tietyllä tavalla todella spesiaalin verrattuna kaikkiin bändin aikaisempiin balladeihin.
Levyn hankalin pureskeltava on ollut ehdottomasti folk-veisu My Walden, joka ei aluksi tuntunut yhtään miltään, lähinnä pliisulta B-luokan Élanilta, mutta mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä paremmaksi se muuttuu. Kertosäe on itse asiassa oikeasti aika tarttuva, folk-melodiat ovat erityisen miellyttäviä ja rakenteen muutos toisen kertosäkeen jälkeen on hyvin kiehtova ratkaisu. Ei hullumpi biisi siis lainkaan - vaikka albumin heikoin onkin, toki.
Nimikappale Endless Forms Most Beautiful on hieman erikoisempi tapaus, sillä se on samaan aikaan varsin raskas, mutta kuitenkin pirteä ja hyväntuulinen. Erityisen maininnan saa kappaleen kertosäe, joka on ehdottomasti yksi koko levyn parhaista ja takuuvarma korvamato sekä livehitti.
Albumin kevyin veisu Edema Ruh kuuluu kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta allekirjoittaneen henkilökohtaisiin suosikkeihin. Se on kuin suoraan Wishmaster -albumilta ja sen melodiat vain yksinkertaisesti vievät mennessään, eivätkä päästä otteestaan. Tämän arvostelun kirjoitushetkellä Edema Ruh onkin ennen levyä julkaistuja biisejä mukaan laskematta eniten kuuntelemani biisi koko albumilla. Yksinkertaisesti sulaa täydellisyyttä alusta loppuun saakka.
Alpenglow on myös ihan tavattoman huikea biisi ja tuo elävästi mieleen Century Child (2002) -albumin ja etenkin sen huikean Ever Dream -biisin. Mitä enemmän tätä kuuntelee, sitä addiktoituneemmaksi siihen täysin huomaamattaan tulee.
Levyn ainoa täysin instrumentaalinen kappale The Eyes of Sharbat Gula on lyhyesti ilmaistuna vangitseva ja hypnoottinen kokemus. Sen kuuntelemista ei voi lopettaa kesken kun sen on aloittanut. Biisi on hyvin itseään toistava kuuden minuutin ajan, mutta nyanssit vaihtelevat jatkuvasti ja se kehittyy koko ajan luoden tunnelmaa, jota ei voi sanoin kuvailla. Tämä on kuin suoraa jatkumoa Tuomas Holopaisen majesteettiselle sooloalbumille The Life and Times of Scrooge (2014).
Ja sitten se loppuhuipennus, josta jo etukäteen niin paljon puhuttiin. Täysin järjettömältä järkäleeltä kuulostava, käsittämättömät 24 minuuttia pitkä The Greatest Show on Earth, joka kertoo koko elämän historian aivan alkuräjähdyksestä ihmiskunnan jälkeiseen aikaan saakka. Kyseessä on niin massiivinen teos, ettei sitä voi kutsua biisiksi ensinkään. Sillä on lähes kuusiminuuttinen hidastempoinen ja koko ajan pitemmälle rakentuva intro, joka teoksen toisessa osassa räjähtää täysiin voimiinsa kun bändi ja vokaalit tulevat mukaan. Mukana on yhteensä kaksi eri kertosäettä, joista molemmat edustavat parasta A-luokkaa. Väliin mahtuu upeita instrumentaalisia osia, orkestraatioita, eläinten ja luonnon ääniä, sekä Richard Dawkinsin henkeäsalpaavan upeita puheosuuksia. Tätä teosta ei voi selittää pelkillä sanoilla, se on pakko kuulla itse, jotta sen täysin ylitsevuotavan upeuden voi käsittää. Ja tämä ei todellakaan aukea yhdellä kerralla - uusia yksityiskohtia löytynee vielä vuoden kuuntelun jälkeenkin. Mitään tällaista ei ole koskaan ennen tehty eikä varmasti tulla koskaan tekemään. Ja olen varma siitä, että WE WERE HERE tulee olemaan livenä seuraava tärykalvot lävistävä floorgasm.
Endless Forms Most Beautiful jättää sanattomaksi. Yleensä olen sanavalmis ihminen, mutta nyt niitä sanoja ei vain tunnu löytyvän. Imaginaerumin piti olla ohittamaton, mutta kyllä totuus vain on, että tässä mennään ohitse aika lailla kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Yli kolmen vuoden piinaava odotus palkitaan albumilla, joka on mahdollisesti Nightwishin historian paras, täysin epäilemättä tämän vuoden paras ja helvetti soikoon, yksi kaikkien aikojen parhaimmista mestariteoksista. Tämän kuuntelemista ei kadu.
