Kamelot - Haven

Bändi: Kamelot
Albumi: Haven
Julkaisuaika: 5. toukokuuta 2015
Genre: Progressiivinen/sinfoninen power metal

Kamelot on bändi, jota on todella vaikea uskoa amerikkalaiseksi. Lätäkön toisella puolella tunnutaan keskittyvän metallimusiikin saralla pääasiassa siihen raskaimpaan ja äärimmäisimpään päähän (erityisesti death metaliin ja sen johdannaisiin) eikä Kamelotin kaltainen eeppistä, teatraalista ja mahtipontista melodisen metallin riemujuhlaa levittävä porukka tunnu sopivan lainkaan samaan joukkoon. Ehkä juuri se on yksi bändin valtavan menestyksen avaimista - koko mantereelta ei tasan tarkkaan löydy toista bändiä, joka kuulostaisi Kamelotilta. Toisaalta, ei kyllä pahemmin muualtakaan.

Menestyksestä kertoo myös se, että arvostelussa oleva Haven on jo bändin yhdestoista albumi. Minkään sortin vasta-alkajista ei siis todellakaan voida puhua, vaan bändi on täynnä pitkän uran tehneitä, erittäin kokeneita muusikoita, jotka yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen kykenevät kehittymään ja tuomaan musiikistaan esille uusia ulottuvuuksia pysyen kuitenkin samalla uskollisena genrelleen. Tällaiset bändit ovat harvassa nykyään.

Lievästi sanottuna hämmentävän Poetry for the Poisoned (2010) -albumin jälkeen itse kukin varmasti mietti, mihin ihmeeseen Kamelot on ajautunut. Bändi kuitenkin alkoi tosissaan herättää kiinnostusta allekirjoittaneessa heidän julkaistessa edellisen levynsä, Silverthorn (2012). Se ensinnäkin esitteli uuden laulajan, ruotsalaisen Tommy Karevikin, ja sen lisäksi oli myös selkeä paluu siihen perinteisempään Kamelotiin, jossa voimakkaat ja tarttuvat kertosäkeet jylläävät niin suoraviivaisemmissa power metal -ralleissa kuin progemmissakin teoksissa. Silverthorn asettikin melkoisen korkean riman seuraavalle albumille, joka näin toukokuun alussa, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin näkee päivänvalon.

Haven edustaa kuta kuinkin kaikkea, mitä Kamelotilta saattaa toivoa. Majesteettista ja äärimmäisen tarttuvaa power metalia, josta on jätetty pois kaikki europowerin miljoona kertaa kulutetut kliseet, jolloin bändille on muodostunut täysin omanlaisensa uniikki soundi, jota voisi nimittää selvästi "kypsemmäksi" kuin eurooppalaisten kumppanien. Levyn avauskappale Fallen Star, singlenä julkaistu Veil of Elysium ja Ecclesia -interludea seuraava End of Innocence ovat juurikin tällaisia kappaleita: kertosäkeet jäävät hyvin nopeasti mieleen, mutta ne ovat kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista, mitä eurooppalaiset genreveljet suoltavat päivä toisensa jälkeen.

Mukana on myös huomattavasti synkempää ja progempaa materiaalia, kuten yksi albumin ehdottomista kohokohdista, Citizen Zero, joka jatkaa tarttuvalla linjalla, mutta on soundeiltaan huomattavasti edellä mainittuja biisejä synkempi. Maininnan ansaitsevat myös c-osan upeat kuorot, kerrankin löytyy asiallista kuoronkäyttöä, yleensä kun sitä halutaan tunkea vähän joka paikkaan ja saada aikaiseksi dramaattisuutta vain dramaattisuuden vuoksi. Tähän dystopiasävyiseen kategoriaan voidaan heittää myös esimerkiksi My Therapy ja Beautiful Apocalypse. Kokonaan oma juttunsa on sitten päätöskappale Revolution, jota voi kutsua jo lähes brutaaliksi, sillä örinävokaalien kiistaton kuningatar Alissa White-Gluz on mukana näyttämässä todellisen kaapin paikan.

Kamelot on yleensä toimittanut kuunneltavaksemme toinen toistaan upeampia balladeja, eivätkä Havenin tuotokset eroa tästä perinteestä muuta kuin siten, että ne ovat kenties vielä aiempia parempia. Under Grey Skies on intensiivinen ja loppua kohti hyvin voimakastunteiseksi kasvava balladi, jossa vierailevat Delainin laulaja Charlotte Wessels, sekä Nightwishin oma pillipiipari Troy Donockley. Levyn lopusta löytyvä Here's to the Fall puolestaan on kuin suoraan Broadway-musikaalista ja viimeistään sen kuulemisen jälkeen on selvää, että Tommy Karevik on yksi kiistatta parhaimmista miesvokalisteista metallimusiikissa ja enemmän kuin täydellinen keulakuva Kamelotille.

Levyn ehdoton kliimaksi koetaan kuitenkin kymmenennen kappaleen kohdalla kun vuoronsa saa sen pisin biisi, 6-minuuttinen Liar Liar (Wasteland Monarchy), joka melko varmasti on Kamelotin uran paras biisi - ja se on aika helkkarin kovasti sanottu kun ottaa huomioon, että Haven todella on jo bändin yhdestoista albumi ja biisejä on takana melkoinen määrä. Mutta minkäs sille voi: jokainen pieninkin asia on niin kohdillaan kuin vain suinkin mahdollista ja kertosäe on täysin tajunnanräjäyttävä.

Eikä Haven ole pelkästään kokoelma hyvin sävellettyjä biisejä, vaan niiden musiikillinen toteutuskin on aivan ensiluokkaista. Kuten jo mainittua, Tommy Karevik on äänensä kanssa levyn selkein johtotähti. Sen lisäksi juuri sopivassa määrin ja sopivissa kohdissa käytetty sinfoniaorkestei tuo todella upean mausteen biiseille ja kiehtovia kitara- sekä kosketinsooloja löytyy joka puolelta, selvästi enemmän kuin bändin parilla viime albumilla. Lyriikat sopivat erinomaisesti yhteen levyn dystopisen ja post-apokalyptisen tunnelman kanssa ja vaikka kyseessä ei Silverthornin kaltainen konseptialbumi olekaan,se tuntuu ennen kaikkea yhtenäiseltä paketilta, jossa kaikki biisit ovat osa kokonaisuutta ja tukevat olemassaolollaan toinen toisiaan.

Kamelot onnistui täyttämään kaikki Silverthornin asettamat odotukset ja vielä enemmänkin: Haven menee ainakin omissa kirjoissani edeltäjänsä yläpuolelle ihan selkeästi. Uskaltaisin melko suoralta kädeltä nimetä Havenin Kamelotin uran toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi ja sen perusteella on lupa odottaa, että jatkossakin luvassa on laadukasta materiaalia. Kirkkaasti yksi koko vuoden parhaimmista albumeista jo ennen vuoden puoliväliä.

Arvosana: 9½/10