Bändi: Timo Tolkki's Avalon
Albumi: Angels of the Apocalypse
Julkaisuaika: 16. toukokuuta 2014
Genre: Sinfoninen power metal
Toista iltaa luokkaretkellä Roomassa. Hengaan jengin kanssa hotellihuoneessa ja jostain kumpuaa hullu idea kuunnella porukalla muuan levy, joka on juuri aikaisemmin päivällä ilmaantunut netin ihmeelliseen maailmaan. Järkytyn ideasta, sillä se kuulostaa lähes yhtä traumatisoivalta kuin sydämenohitusleikkaukseen joutuminen hereillä ilman kunnollista puudutusta. Mutta enemmistö voittaa. Levy kuunnellaan. Kansa haluaa viihdettä.
Ja viihdettä se toden totta saa. Kyseessä on mikäs muukaan kuin ex-Stratovarius -nokkamiehen viime vuonna lanseerattu Avantasia-plagiaatti Timo Tolkki's Avalon. Tämän suuruudenhullun "metallioopperan" (huomioi Godzillan kokoiset lainausmerkit) debyyttialbumi The Land of New Hope oli niin uskomaton tapaus, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ja tarkoitan tätä nyt hieman eri mielessä kuin tavallisesti. Kyseinen debyytti oli niin uskomattoman onneton tapaus, että se ylitti täysin käsityskyvyn; miten ennen niin mahtavaa poweria säveltänyt Timo Tolkki saattoi saada aikaiseksi jotain niin kömpelöä ja amatöörimäistä? Kyseisen albumin arvostelu löytyykin tästä blogista myös ja nimesin sen silloin vuosikymmenen huonoimmaksi metallialbumiksi.
No, nyt käsissä on sitten tapauksen jatko-osa, vai pitäisikö sanoa esiosa, kun Tolkkihan sanoi aikaisemmin, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Joka tapauksessa Angels of the Apocalypse on teoksen nimi ja se kuvaakin albumia aika hyvin. Enkeleitä ei ehkä hirveästi näy, mutta maailmanloppua sitäkin enemmän. Voiko tämä sitten oikeasti alittaa The Land of New Hopen asettaman riman?
Kyllä se voi. Ja se tekee sen. Ja pirun komeasti tekeekin. Ai saakeli kun on melkoinen tapaus.
Yksi positiivinen asia on kyllä mainittava heti aluksi: Angels of the Apocalypsen biisit jäävät paljon paremmin mieleen jo ensikuuntelulla kuin debyytillä, jossa ne ovat yhtä suurta massaa, josta on täysin mahdotonta erottaa erillisiä kappaleita. Harmi vain, että biisit eivät tällä kertaa jää mieleen siksi, että ne sisältäisivät mahtavia, koukuttavia melodioita tai upeita laulusuorituksia tai edes eeppisiä kitarasooloja. Ne jäävät mieleen yksinomaan siksi, koska ne ovat niin huonoja, että heikottaa.
Mutta sitten negatiivisiin asioihin, niitä kun on pitempi lista kuin Yhdysvalloilla al-Qaidan terroristeja. Heti ensimmäisenä tulee huomattua, että albumin miksaus on... jär-kyt-tä-vää. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on huonoiten miksattu albumi jonka olen ikinä elämässäni kuullut. The Land of New Hopella ongelma ei ollut niin näkyvissä, se oli tuotannollisesti ihan okei kiekko, mutta biisimateriaali vain oli perseestä. Angels of the Apocalypsella kaikki soittimet tuntuvat toisistaan irrallisilta, kuoro-osuudet jäävät lähes kokonaan kaiken muun alle ja kuulostavat autotallissa äänitetyiltä, laulajat kuulostavat heikoilta ja koko paketti yhdessä kuulostaa pelkältä sekavalta, muoviselta mössöltä. Ja Tolkki itse on miksannut albumin, ei kukaan ulkopuolinen kuten yleensä, joten hän on ainoa henkilö, jota tästä korvien pahimmasta painajaisesta voi syyttää.
Joskus huonommallakin miksauksella varustettu albumi voi olla hyvä, mikäli biisit vain ovat hyviä. Sääli, ettei niin tällä(kään) kertaa ole, Angels of the Apocalypse kun ei sovi samaan lauseeseen hyvien biisien kanssa. Mielellään ei samaan kappaleeseenkaan. Jätetään saman tien pois samasta tekstistäkin.
Kun turhanpäiväisestä Song for Eden -hoilausintrosta on päästy eroon ensimmäiseen varsinaiseen biisiin, tulee tismalleen sama tunne kuin debyyttialbumia aloitellessa: häviävän pienen hetken ajan se kuulostaa hyvältä ja sitten, vain muutaman sekunnin kuluttua innostus romahtaa kuin Empire State Buildingin katolta alas pudoten. Jerusalem is Falling on juuri samanlainen kuin debyytin avaus: se yrittää olla ihan helvetin bombastinen ja eeppinen aloitus, mutta sortuu siihen The Land of New Hopelta tuttuun saman, saman ja saman jatkuvaan toistamiseen säkeistöissä, kömpelöihin orkestraatioihin ja Fabio Lionen järkyttävään laulusuoritukseen, joka ei kyllä ansaitse edes säälipisteitä. Sen verran olen kuuluisaa Rhapsody of Firea kuunnellut, että tiedän miehen osaavan oikeasti laulaa, mutta tämä suoritus on vain yksinkertaisesti pohjanoteeraus.
Singlenä julkaistu Design the Century on kuitenkin vielä kehnompi tapaus. Se alkaa ihan semihyvältä kuulostavalla kitaraintrolla, joka - ikävä kyllä - on melodiansa puolesta täydellisesti ryöstetty jostain toisesta biisistä, en vain vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut päähäni, mistä, eivätkä arvosteluapunani toimivat luokkatoverinikaan onnistuneet pulmaa ratkaisemaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaan pointti oli se, että melodia on ryöstetty, eikä Tolkki siis kyennyt omaa keksimään. Sitten mukaan liittyy koko julmetun universumin huikein naislaulaja, Nightwishin ja ReVampin riveistä tuttu Floor Jansen, joka räväyttää uransa heikoimman laulusuorituksen vain, koska Tolkin homehtunutta lattiamattoakin latteampi ja laahaavampi biisi - etenkin sen kertosäe - ei anna hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia näyttää edes murto-osaa kyvyistään, vaan koko homma menee lähinnä lämmittelyn ja lauantai-illan karaokelaulannan puolelle.
Sitten tulee kaikkien aikojen pommi, jolle Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit kalpenevat mennen, tullen ja vielä palatessakin. Rise of the 4th Reich. Enkä liioittele yhtään sanoessani, että väki täällä lähestulkoon tukehtui nauruun kun biisi soi ensimmäistä kertaa. Tein niin itsekin. Tässä kohtaa eivät enää edes sanat riitä kuvailemaan tätä tapausta, sillä se alittaa kaikki mahdolliset ruohonkorsitason rimatkin monella metrillä. En tiedä mitä David DeFeis tässä oikein tekee. Laulamista se ei ole, se on selvä. Örinääkään se ei ole. Eikä screamoa. Se on jotain noiden kaikkien välimaastosta. Älämölöä? Kännisekoilua? Jenkkiläisten ö-luokan kauhuleffojen kirkumista? Oli mitä oli, sen kuunteleminen pokkana ei voi onnistua edes karskeimmalta tosikolta. Yhdistettynä jo valmiiksi onnettomaan biisimateriaaliin, kammottavaan miksaukseen ja itse George Bushin aikanaan lausumaan puheosuuteen, Rise of the 4th Reich saattaa hyvinkin olla naurettavin metallibiisi, joka on milloinkaan tehty. Tai ainakaan en löydä haastajaa tälle. On täysin absurdia kuvitella, että lukuisia Stratovarius-klassikoita säveltänyt mies on tämän takana.
Pikkuriikkisen valoa tunnelin päässä näkyy kun Stargate Atlantis pyörähtää käyntiin, sillä sen kertosäkeessä on ihan oikeasti siedettävä melodia, jota ei ole edes varastettu mistään, ainakaan tietääkseni. Tosin biisi itsessään ei ole mistään kotoisin, joten pieni semihyvä melodia ei paljon pelasta.
Floor Jansen pääsee jälleen ääneen biiseissä The Paradise Lost ja You'll Bleed Forever (Ghost Love Score, eh?) joista ensimmäisenä mainittu kuuluu siihen kategoriaan, joka kaikesta huolimatta unohtuu universumin massaan saman tien ja jälkimmäinen on umpitylsä balladi. Floor laulaa näissä, etenkin jälkimmäisessä, kyllä selkeästi paremmin kuin singlellä, mutta ei hyvä laulaja voi pelastaa tuhoon tuomittua biisiä, eihän Tony Kakkokaan saisi Avril Lavignen Hello Kittyä kuulostamaan musiikilta. Neon Sirens (wtf, neonseireenejä?) yrittää kovasti olla hard rockia, mutta järjetön yliyrittäminen saa sen kuulostamaan lähinnä siltä kuin Nickelback olisi yrittänyt soittaa metallia.
Lopussa seisoo tietysti 9-minuuttinen nimikappale, joka on - yllättävää kyllä - parempi kuin debyytin vastaava, mutta äärettömän tylsä ja ennen kaikkea puuduttava, jos mikä, siitä huolimatta. Floor on jälleen päästetty vauhtiin ja Tolkki on pistänyt naisen vetämään vähän korkeita, kiljaisuja muistuttavia nuotteja. Ja olipa päälle pakko heittää myös outrobiisi, joka luojan kiitos on täysin instrumentaalinen, eikä sisällä enää yhtään painajaismaisia laulusuorituksia tai muutakaan traumatisoivaa materiaalia.
Kun tämä paketti laitetaan kokoon, pitäisi syntyä jälleen uusi osa huimassa metallioopperassa. Mutta kun Tolkki ei tunnu vieläkään käsittäneen, mikä se metalliooppera oikeasti on. Metalliooppera on juonellinen kokonaisuus, jossa jokainen mukana olevista laulajista laulaa tietyn "hahmon" roolin, kuten Avantasiassa tehdään. The Land of New Hopella Elize Ryd ja Rob Rock lauloivat lähes kaiken duettona ja nyt Angels of the Apocalypsella jokainen biisi on omistettu yhdelle ainoalle laulajalle ja osa laulajista, kuten juuri Floor Jansen, on saanut useammankin biisin, joten roolijaosta ei taaskaan ole tietoakaan.
Mitä tässä nyt yhteenvetona enää voisi sanoa. Jos tulee tylsä ilta vailla mitään tekemistä, tämä on poikkeuksellisen oivaa viihdettä. Päihittää hauskuudessaan monet huonot komedialeffat. Ikävä kyllä Angels of the Apocalypse varastaa edeltäjänsä tittelin vuosikymmenen heikoimpana metallialbumina. Jos uskoisin Jumalaan, rukoilisin tällä hetkellä polvillani kirkon alttarin edessä luojalta, ettei trilogian kolmas osa milloinkaan ilmesty piinaamaan meitä.
Arvosana: 1½/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti