Bändi: Linkin Park
Albumi: The Hunting Party
Julkaisuaika: 17. kesäkuuta 2014
Genre: Nu metal
Yksi musiikkimaailman surullisimmista tarinoista on tapaus Linkin Park, jossa aggressiivista, mutta tarttuvaa nu metalia soittanut, maailmanmaineeseen noussut bändi päätti kolmen erinomaisen studioalbumin jälkeen alkaa soittaa elektronista rockia. Hommahan siis lässähti siihen ihan täysin, A Thousand Suns (2010) oli ihan täydellinen katastrofi ja Living Things (2012) jäi kokonaan kuuntelematta koska sen radiosoittoa saaneet singlet olivat kuin painajaisunesta, eikä niiden valossa ollut mitään toivoakaan siitä, että albumilta löytyisi mitään kuuntelemisen arvoista.
Bändin jäsenet ovat sanoneet, että The Hunting Party, heidän kuudes studioalbuminsa, on ns. back to the roots -albumi, joka jatkaa kolmen ensimmäisen levyn aggressiivista nu metal -linjaa ja hylkää kahden edellisen elektronisen linjan. No sehän kuulostaa hiton hyvältä, vai mitä? Mutta kun kyseessä on Linkin Park, on vaikea uskoa, että asia todellisuudessa ihan näin olisi.
No joo. Eihän levy kuulosta läheskään yhtä katastrofilta kuin A Thousand Suns, se on heti myönnettävä. Alkuaikojen tyylin vaikutteet on selvästi kuultavissa ja todellista yritystä palata juurille bändillä on, mutta myös uudemman tuotannon rippeitä löytyy edelleen vähän sieltä sun täältä.
The Hunting Partyn kappaleet voidaan jakaa kolmeen osaan: semihyvät, joissa olisi potentiaalia parempaankin ja paskat, täysin toivottomat tapaukset sekä A Line in the Sand. Albumia ei ole huippubiiseillä pilattu - useassa kappaleista on todellakin sitä potentiaalia, joka paremmin hyödynnettynä olisi voinut tuottaa oikeasti bändin alkuaikojen veroista musiikkia, mutta niistä vain puuttuu se jokin. Esimerkiksi ensimmäisenä singlenä julkaistu Guilty All the Same jää paikoittain jopa päähän soimaan, mikä on hyvä merkki, mutta sitten kun mukaan astuu old school gangstaräppäri Rakim, on homma taputeltu saman tien, koska miehen osuus on aivan puuduttavan pitkä, eikä sellaista vain jaksa kuunnella.
Albumin soundimaailma on myös välillä vähän turhan rämisevä, aivan kuin levystä olisi tarkoituksella yritetty tehdä aavistuksen verran raaka, jotta se olisi enemmän nu metalia ja kuulostaisi rujommalta. Mutta se ei joka kohdassa toimi, vaan tekee joistakin kappaleista kömpelömmän kuuloisia ja vähemmän mieluusti kuunneltavia.
Mukana on tietysti niitä ihan oikeasti huonojakin biisejä, joilla ei ole toivon rippeitäkään. Avausbiisi Keys to the Kingdom on esimerkiksi ihan järkyttävä. Korvat hajottavaa epävireistä kirkumista, räminää, melkein voisi olla jopa autotunea, ettei jopa olisikin. Ei sitä pysty kuuntelemaan. Toinen kappale All for Nothing on myös sitä kuuluisaa paskaa, eri tavalla vain. Until It's Gone on varmaan se albumin slovari, joka kyllä menee siihen kategoriaan, jossa Avril Lavignen Wish You Were Here alkaa kuulostaa loistoballadilta. Wastelands on turhan rap, Drawbar ja The Summoning taas aivan täysin turhia lyhyitä instrumentaaleja.
Positiivisena puolena on todettava, että räppiä albumilla on todella vähän verrattuna aikaisempiin Linkin Park -albumeihin, onkohan peräti vain kolmessa biisissä ja niissäkin vain pienessä määrin. Guilty All the Samen se pilaa, eikä se Wastelandsissakaan hyvä juttu ole, mutta muissa biiseissä sitä hädin tuskin huomaa.
Lisäksi on mainittava, että biisejä kuten War ja Rebellion on jopa ihan nastaa kuunnella. Ja tietysti sokerina pohjalla on A Line in the Sand, joka on albumin ainoa todellinen helmi, paras Linkin Park -biisi seitsemään vuoteen ja takuuvarmasti yksi bändin historian parhaimmista. Siinä on kaikki niin kohdallaan kuin tällaisessa musiikissa vain voi olla. Tämän perusteella on odotettavissa, että mikäli bändi aikoo tulevaisuudessa jatkaa nu metal -linjaa mainstream elektronisen rockin sijasta, voi seuraava albumi olla jo täysosuma.
Päällimmäisinä tunteina levystä jäävät tietynlainen pettymys ja ärsyyntyneisyys. Potentiaalia olisi ihan hemmetisti, mutta sitä ei ole hyödynnetty läheskään parhaalla mahdollisella tavalla. The Hunting Party olisi voinut olla kokonaisuutena loistava albumi. Se olisi voinut olla yksi vuosikymmenen parhaista juurillepaluista. Se olisi voinut olla jopa Linkin Parkin paras albumi koskaan. Mutta se ei ole mitään noista. Ei, koska se potentiaalin hyödyntäminen jäi puolitiehen. Useita sen kappaleita voi kuunnella ilman, että joutuu valtavan inhoreaktion kouriin kuten kahden viime levyn kappaleiden kohdalla käy. Se ei missään tapauksessa ole täydellinen katastrofi. A Line in the Sand pelastaa paljon. Mutta se on kuitenkin pettymys kun ottaa huomioon, mihin oli mahdollisuus.
Arvosana: 6½/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti