Bändi: Black Veil Brides
Albumi: Black Veil Brides IV
Julkaisuaika: 27. lokakuuta 2014
Genre: Glam rock / hard rock
Amerikkalainen Black Veil Brides on muutaman viime vuoden aikana ollut paljon tapetilla, sitä kun sekä palvotaan, että vihataan runsaasti ympäri maailman. Metalcore ja post-hardcorea ensimmäisellä albumillaan soittanut bändi vaihtoi nopeasti tyyliään perinteisemmäksi glam/hard rockiksi ja jätti musiikistaa lähes kokonaan pois screamot. Tummanpuhuva yleisilme ja lievät goottivivahteet musiikissa ovat kuitenkin säilyneet tähän päivään saakka.
Bändin levynjulkaisutahti on melkoinen: debyyttialbumi julkaistiin kesällä 2010 ja nyt syksyllä 2014 vuorossa on jo heidän neljäs studioalbuminsa, äärimmäisen mielikuvituksettomasti nimetty Black Veil Brides IV. Bändin jäsenet lupasivat haastatteluissa ennen levyn julkaisua, että tulossa olisi synkempää ja raskaampaa kamaa kuin edellisellä Wretched and Divine: The Story of the Wild Ones (2013) -albumilla, sillä he tuntevat, että sellaista heidän musiikkinsa kuuluukin olla.
12-vuotiaat pakkomielteiset fanitytöt, jotka sanovat, että Black Veil Brides pelasti heidän elämänsä, luonnollisesti palvovat maasta taivaisiin jokaisen sekunnin musiikkia, jonka tämä levy pitää sisällään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun levyä tarkastellaan vain musiikillisesta näkökulmasta, eikä ajatella bändin jäsenten ulkonäköä tai muita vastaavia seikkoja, jotka varmasti ovat tuoneet bändille enemmän faneja kuin se itse musiikki, on allekirjoittaneen mielestä melko hämmentävää, jos joku kykenee löytämään levyltä jotain keskivertoa parempaa.
Viimeistään tässä vaiheessa totuus tulee väkisinkin esiin: Black Veil Brides toistaa itseään. Bändi ei ole kaikista puheistaan huolimatta keksinyt levylle kerta kaikkiaan mitään uutta. Onhan se toki hieman erilainen kuin edellinen albumi, mutta kun verrataan kakkosalbumiin Set the World on Fire (2011), eron voi havaita ainoastaan siinä, että jälkimmäisenä mainitulla on paljon parempia biisejä. Samalta ne kuitenki kuulostavat tällä uudellakin, sävellykset vain ovat valovuoden jäljessä.
Biisit ovat täynnä mielikuvituksettomia kitarariffejä, jotka on käytetty muiden bändien toimesta loppuun jo niin monta kertaa, että tuntuu kuin tässä olisi vain yritetty mennä siitä missä aitaa ei ole lainkaan. Sooloja yrittää olla muutamissa biiseissä, mutta nekin ovat vain päätöntä tilutusta vailla luovuuden pisaraakin. Kertosäkeet kuulostavat toisilta biiseiltä, pääasiassa heidän omilta vanhoiltaan ja melodiat ovat kaikki niin tuttuja, että välillä on vaikeaa tunnistaa, mitä albumia tai mitä biisiä bändiltä kuuntelee. Vaikutteita on myös hyvin selkeästi - kuten aiemmilla albumeillakin - otettu Avenged Sevenfoldilta mutta käytännössä levyn materiaali kuulostaa sellaiselta, jollaista A7X:n jätkät saattaisivat soittaa iältään kuudenkympin paremmalla puolella kaiken luovuutensa menettäneinä. Tosin silloinkin Synyster Gates soittaisi parempia sooloja vaikka umpipäissään.
Heikoin lenkki on kuitenkin ehdottomasti laulaja Andy Biersack, joka kuulostaa joka ikisessä biisissä ihan samalta. Ja on kuulostanut bändin alusta alkaen. Miehen äänenkäytössä tai laulutyylissä ei ole viiden vuoden aikana tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Sama käsittämätön monotonisuus kuuluu ihan jokaisessa veisussa, oli kyseessä sitten menevämpi ralli tai herkkä balladi. Mieleen tulee epäilyttävästi Nickelbackin vokalisti Chad Kroeger, joka on suurin syy siihen, miksi Nickelback on maailman mielikuvituksettomin rockbändi. Biersack yrittää kyllä olla monipuolinen vetämällä kunnon deathcore-örinät Stolen Omen -biisissä, mutta se kuulostaa niin koomiselta, ettei allekirjoittanut voinut ottaa koko biisiä lainkaan vakavissaan, vaan lisäsi sen huonojen vitsien kategoriaan.
Jos Black Veil Brides jatkaa samaan tahtiin ja julkaisee jatkossakin keskimäärin albumin vuodessa, lienee suurempaa musiikillista kehitystä turhaa odotella. Bändin soittajilla saattaisi olla kykyjä laadukkaampaankin tavaraan, mutta näin mielikuvituksettomissa sävellyksissä nämä kyvyt eivät milloinkaan pääse loistamaan. Ja ilman Biersackin heivaamista metsään ei bändillä ole tulevaisuutta muualla kuin niiden 12-vuotiaiden fanityttöjen päiväunissa.
Arvosana: 5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti