Bändi: Alestorm Albumi: Sunset on the Golden Age Julkaisuaika: 1. elokuuta 2014 Genre: Folk metal / power metal
Skottilainen eeppisen merirosvometallin suurlähettiläs Alestorm on kolmen vuoden odottelun jälkeen saanut viimein valmiiksi odotetun neljännen studioalbuminsa nimeltä Sunset on the Golden Age. Bändi tunnetaan lyriikoistaan, jotka poikkeuksetta käsittelevät merirosvoja, laulajastaan Christopher Bowesista, joka poikkeuksetta kuulostaa merirosvolta ja romminhuuruisista ja seikkailuntäyteisistä biiseistään jotka poikkeuksetta suorastaan kirkuvat "merirosvoja!!11". Tähän mennessä näiltä jätkiltä ei ole huonoa levyä nähtykään, eikä todellakaan nähdä tälläkään kertaa.
Sunset on the Golden Agelta löytyy tasaisesti kaikkea, mitä Alestorm parhaiten tekee: hyvin perinteikkäitä merirosvoveisuja kuten avausbiisi Watch the Plank ja kolmantena vuoronsa saava Magnetic North, kuten myös huumorimielessä tehtyjä hulvattomia ralleja kuten singlenä julkaistu Drink, hyvin mielenkiintoisella nimellä varustettu Mead from Hell ja täysin pähkähullu Wooden Leg!. Soppaan on heitetty myös huikea cover Taio Cruzin Hangover -biisistä, joka laittaa alkuperäisen paskan renkutuksen kävelemään lankkua pitkin (kuvittele mielessäsi kuinka Hector Barbossa räppää rommipullo kädessään), sekä tolkuttoman eeppinen 1741 (The Battle of Cartagena), joka eeppisyytensä lisäksi seilailee vähän uusillakin vesillä - tällä kertaa laulutyyleistä kokeilussa on deathcore, kun viime albumilla Back Through Time (2011) kokeiltiin black metalia viimeisessä biisissä. Viimeisenä on vielä bändin historian ylivoimaisesti pisin biisi, kun nimikkoveisu kestää peräti 11,5 minuuttia ja sen outro on suorastaan aavemaisen upea päätös albumille.
Kaikki kappaleet ovat äärimmäisen tarttuvia ja nopeasti mieleenjääviä korvamatoja, kuten tällaisessa musiikissa kuuluukin olla. Mahtavia skottilaisia piraattimelodioita, satavarmasti ainakin osissain päissään kirjoitettuja pähkähulluja lyriikoita, toinen toistaan parempia kertosäkeitä, merirosvomeininkiä kuin Mustan Helmen kannella konsanaan. Mitä muuta voisi enää toivoa? Tämä on musiikillistä viihdykettä parhaimmillaan. Se on lisäksi myös sävellyksiltään todella onnistunut levy ja siihen on selvästi panostettu täysillä, vaikka vähintään puolet biiseistä ovatkin täysin kieli poskella tehtyjä huumoriveisuja.
Jokaiselle huumorintajuiselle merirosvoista ja eeppisestä metallista pitävälle ihmisotukselle täysin must listen -tavaraa ja tämän supertasokkaan musiikkivuodenkin tasolla erittäin kova albumi.
Bändi: Rise Against Albumi: The Black Market Julkaisuaika: 15. heinäkuuta 2014 Genre: Punk rock
Ei ole kyse ihan mistään pikkujutusta kun tulee hetki, jolloin on aika kuunnella Rise Againstin uusi albumi, niitä kun ei ihan joka vuosi ilmestykään, edellisestäkin on kulunut jo yli kolme vuotta. Hardcore punk -yhtyneenä aloittanut ja sittemmin tyyliään punk rockiksi keventänyt jenkkiläisbändi julkaisee jo seitsemännen albuminsa, The Black Market, jolle luonnollisesti on asetettu melko korkeat odotukset.
Pystyykö bändi sitten täyttämään nämä odotukset uutukaisellaan? Kuta kuinkin. Ensimmäinen single I Don't Want to Be Here Anymore antoi selvän viestin, joka kertoi tulevan albumin olevan tyyliltään hyvin lähellä bändin edellistä albumia, Endgamea (2011). Albumin kuunneltuani en ole kuitenkaan lainkaan samaa mieltä, vaan tämä viesti on selvästi tulkittu väärin. Toki mukana on muutama muukin biisi, jotka voisivat hyvin olla Endgamella, mutta yleisellä tasolla albumin soundi on mielestäni selvästi lähempänä vuoden 2006 The Sufferer & the Witness -albumia.
The Black Market on monella tapaa mielenkiintoisempi albumi kuin Endgame. Siinä on mukana joitain pieniä elementtejä, joita Rise Against ei aikaisemmin ole käyttänyt ja sen lyriikallinen anti on monipuolista. Jos jotain kritiikkiä on annettava, niin se sama tuttu ongelma, joka on ollut osa tätä bändiä jo vuosikaudet, on edelleen olemassa: nopeilta ja energisiltä vaikuttavia biisejä lässäytetään hitailla ja laiskoilla kertosäkeillä. Myös The Black Marketilla käy näin parille biisille. Totuus nimittäin on, että Rise Againstin kaltaisen bändin musiikki on parhaimmillaan ja toimivimmillaan nopeissa biiseissä, eivätkä hitaina toimi muut kuin balladit. Tästä syystä albumilta löytyy jälleen kerran muutamia biisejä, jotka useista kuuntelukerroista huolimatta vaipuvat unholaan tasapaksuutensa vuoksi.
Mutta hätä ei missään tapauksessa ole tämän näköinen. The Black Market on erinomainen levy parista tasapaksusta tapauksesta huolimatta. Neljä biisiä iskeytyi tajuntaan ensimmäisellä kuuntelukerralla kuin valtava leka ja useamman kuuntelun jälkeen pidän niitä edelleen albumin neljänä parhaana biisinä: bändin vanhaa tyyliä muistuttava aggressiivinen pläjäys The Eco-Terrorist in Me, ihan tolkuttoman tarttuvat ja Rise Againstia parhaimmillaan edustavat Tragedy + Time sekä Bridges ja albumin akustinen balladi People Live Here, jossa on hienosti käyetty myös jousisoittimia, jotka sopivat siihen täydellisesti. Myös useita muita erinomaisia kappaleita löytyy, kuten Methadone ja The Great Die-Off, mutta ne vaativat hieman enemmän kuuntelukertoja, ennen kuin iskevät tosissaan.
Rise Against ei petä, se on tosiasia. Bändi ei ehkä milloinkaan kykene tekemään albumia, joka on täysin vapaa tasapaksuista täytebiiseistä, sillä heidän musiikillinen tyylinsä on loppujen lopuksi melko suppea eikä anna mahdollisuuksia tarpeeksi, mutta kyllä näillä jätkillä vielä tulevaisuutta on, mikäli jokaiselta tulevaltakin albumilta löytyy tämän tasoisia kappaleita.
Bändi: Amberian Dawn Albumi: Magic Forest Julkaisuaika: 27. kesäkuuta 2014 Genre: Sinfoninen metalli
On olemassa kahdenlaisia sinfonisia metallibändejä: niitä jumalaisen täydellisiä, kuten Nightwish ja Epica, sekä niitä, jotka niin kovasti yrittävät olla kuin jompikumpi edellä mainituista ja hyvin harvoin onnistuvat siinä. Suomalainen Amberian Dawn kuuluu jälkimmäisen kategorian sille ikävämmälle puolelle, ainakin uutuusalbuminsa Magic Forest kohdalla.
Amberian Dawn yrittää viedä teatraalisuuden jopa Nightwishia pitemmälle, sillä kuten edellinen albumi Circus Black (2012), myös Magic Forest on lähes kirjaimellisesti kuin musikaalia ja sirkusta samaan aikaan. Mukana on hyviä yksittäisiä melodioita, mikä kertoo siitä, että bändissä ymmärretään kyllä melodisuuden päälle, mutta metallin osuus on vähentynyt albumi albumilta ja tällä menolla kohta voidaankin puhua vain sinfonisesta musiikista metallin sijasta. Kappaleissa ei ole mitään tietoakaan raskaudesta, mielenkiintoisista riffeistä tai kunnon kitarasooloista tai -leadeista, tuntuu kuin bändillä olisi vain rumpali, rytmikitaristi, laulaja ja sirkustirehtööri heiluttamassa tahtipuikkoa.
Orkesteriosuudet, joihin joka ikinen kappale albumilla nojaa aivan liikaa, ovat myös mielikuvituksen ja omaperäisyyden saralla samaa tasoa kuin räppääminen r'n'b -kappaleessa ja ennen kaikkea kuulostavat siltä kuin ne olisi tehty Magix Music Makerin kaltaisella halvalla tietokoneohjelmalla. Ne saavat myös kappaleet ja samalla koko albumin kuulostamaan halvalta demolta, jossa on yritetty apinoida Nightwishia helvetin huonolla lopputuloksella.
Jo valmiiksi pilaantunut soppa räjähtää täysin käsiin kun mukaan otetaan bändin uusi laulaja Capri, joka astui remmiin edellisen, oikeasti huikean taitavan, laulajan Heidi Parviaisen erottua yhtyeestä edellisen albumin julkaisun jälkeen. Siis Caprihan on iskelmälaulaja. En ole ikinä ennen törmännyt tapaukseen, jossa iskelmälaulaja palkataan metallibändin keulille. Ja iskelmätausta valitettavasti kuuluu, sillä vaikka Capri kuinka yrittää laulaa Amberian Dawnille tyypilliseen dramaattiseen ja teatraaliseen tyyliin, se kuulostaa ainoastaan tavallista mahtipontisemmalta iskelmälaulannalta. Varsinkin Son of Rainbow -kappaleen hoilotuksissa iskelmä kuuluu niin selvästi, että tekisi mieli vaihtaa kappaletta saman tien.
Muina epäkohtina mainittakoon lisäksi myös kappaleiden lyhyys (koko albumilla on tasan kaksi yli neljäminuuttista veisua, loput ovat lähes ylilyhyitä pikavirsiä, aivan kuin olisivat Euroviisuihin osallistumassa - ja missä helvetissä on se kuuluisa "eepos", jollainen suunnilleen jokaiselta sinfoniselta metallialbumilta löytyy?), sankaripowerin tasoiset lyriikat ja balladi, jonka nimi on Green-Eyed. Siis kuka hitto nimeää balladin vihreäsilmäiseksi? Alienhan tuosta tulee mieleen. Tai sammakko. Tai jokin muu ruma otus.
Sinfonista metallia lähes ilman metallia. Tietokoneella tuotettua teatraalisuutta. Iskelmää metallissa. Taikametsää, keijuja ja muita satuhahmoja. Amberian Dawn seilaa vesillä, joilta ei ole paluuta.
Bändi: Linkin Park Albumi: The Hunting Party Julkaisuaika: 17. kesäkuuta 2014 Genre: Nu metal
Yksi musiikkimaailman surullisimmista tarinoista on tapaus Linkin Park, jossa aggressiivista, mutta tarttuvaa nu metalia soittanut, maailmanmaineeseen noussut bändi päätti kolmen erinomaisen studioalbumin jälkeen alkaa soittaa elektronista rockia. Hommahan siis lässähti siihen ihan täysin, A Thousand Suns (2010) oli ihan täydellinen katastrofi ja Living Things (2012) jäi kokonaan kuuntelematta koska sen radiosoittoa saaneet singlet olivat kuin painajaisunesta, eikä niiden valossa ollut mitään toivoakaan siitä, että albumilta löytyisi mitään kuuntelemisen arvoista.
Bändin jäsenet ovat sanoneet, että The Hunting Party, heidän kuudes studioalbuminsa, on ns. back to the roots -albumi, joka jatkaa kolmen ensimmäisen levyn aggressiivista nu metal -linjaa ja hylkää kahden edellisen elektronisen linjan. No sehän kuulostaa hiton hyvältä, vai mitä? Mutta kun kyseessä on Linkin Park, on vaikea uskoa, että asia todellisuudessa ihan näin olisi.
No joo. Eihän levy kuulosta läheskään yhtä katastrofilta kuin A Thousand Suns, se on heti myönnettävä. Alkuaikojen tyylin vaikutteet on selvästi kuultavissa ja todellista yritystä palata juurille bändillä on, mutta myös uudemman tuotannon rippeitä löytyy edelleen vähän sieltä sun täältä.
The Hunting Partyn kappaleet voidaan jakaa kolmeen osaan: semihyvät, joissa olisi potentiaalia parempaankin ja paskat, täysin toivottomat tapaukset sekä A Line in the Sand. Albumia ei ole huippubiiseillä pilattu - useassa kappaleista on todellakin sitä potentiaalia, joka paremmin hyödynnettynä olisi voinut tuottaa oikeasti bändin alkuaikojen veroista musiikkia, mutta niistä vain puuttuu se jokin. Esimerkiksi ensimmäisenä singlenä julkaistu Guilty All the Same jää paikoittain jopa päähän soimaan, mikä on hyvä merkki, mutta sitten kun mukaan astuu old school gangstaräppäri Rakim, on homma taputeltu saman tien, koska miehen osuus on aivan puuduttavan pitkä, eikä sellaista vain jaksa kuunnella.
Albumin soundimaailma on myös välillä vähän turhan rämisevä, aivan kuin levystä olisi tarkoituksella yritetty tehdä aavistuksen verran raaka, jotta se olisi enemmän nu metalia ja kuulostaisi rujommalta. Mutta se ei joka kohdassa toimi, vaan tekee joistakin kappaleista kömpelömmän kuuloisia ja vähemmän mieluusti kuunneltavia.
Mukana on tietysti niitä ihan oikeasti huonojakin biisejä, joilla ei ole toivon rippeitäkään. Avausbiisi Keys to the Kingdom on esimerkiksi ihan järkyttävä. Korvat hajottavaa epävireistä kirkumista, räminää, melkein voisi olla jopa autotunea, ettei jopa olisikin. Ei sitä pysty kuuntelemaan. Toinen kappale All for Nothing on myös sitä kuuluisaa paskaa, eri tavalla vain. Until It's Gone on varmaan se albumin slovari, joka kyllä menee siihen kategoriaan, jossa Avril Lavignen Wish You Were Here alkaa kuulostaa loistoballadilta. Wastelands on turhan rap, Drawbar ja The Summoning taas aivan täysin turhia lyhyitä instrumentaaleja.
Positiivisena puolena on todettava, että räppiä albumilla on todella vähän verrattuna aikaisempiin Linkin Park -albumeihin, onkohan peräti vain kolmessa biisissä ja niissäkin vain pienessä määrin. Guilty All the Samen se pilaa, eikä se Wastelandsissakaan hyvä juttu ole, mutta muissa biiseissä sitä hädin tuskin huomaa.
Lisäksi on mainittava, että biisejä kuten War ja Rebellion on jopa ihan nastaa kuunnella. Ja tietysti sokerina pohjalla on A Line in the Sand, joka on albumin ainoa todellinen helmi, paras Linkin Park -biisi seitsemään vuoteen ja takuuvarmasti yksi bändin historian parhaimmista. Siinä on kaikki niin kohdallaan kuin tällaisessa musiikissa vain voi olla. Tämän perusteella on odotettavissa, että mikäli bändi aikoo tulevaisuudessa jatkaa nu metal -linjaa mainstream elektronisen rockin sijasta, voi seuraava albumi olla jo täysosuma.
Päällimmäisinä tunteina levystä jäävät tietynlainen pettymys ja ärsyyntyneisyys. Potentiaalia olisi ihan hemmetisti, mutta sitä ei ole hyödynnetty läheskään parhaalla mahdollisella tavalla. The Hunting Party olisi voinut olla kokonaisuutena loistava albumi. Se olisi voinut olla yksi vuosikymmenen parhaista juurillepaluista. Se olisi voinut olla jopa Linkin Parkin paras albumi koskaan. Mutta se ei ole mitään noista. Ei, koska se potentiaalin hyödyntäminen jäi puolitiehen. Useita sen kappaleita voi kuunnella ilman, että joutuu valtavan inhoreaktion kouriin kuten kahden viime levyn kappaleiden kohdalla käy. Se ei missään tapauksessa ole täydellinen katastrofi. A Line in the Sand pelastaa paljon. Mutta se on kuitenkin pettymys kun ottaa huomioon, mihin oli mahdollisuus.
Bändi: Elvenking Albumi: The Pagan Manifesto Julkaisuaika: 16. toukokuuta 2014 Genre: Power metal / folk metal
Kun Italia ja power metal löytyvät samasta lauseesta, tulee automaattisesti ensimmäisenä mieleen hyperkliseinen Rhapsody of Fire ja Fabio Lionen kimeät kiekumiset smaragdimiekkoineen ja lohikäärmeineen. Tällä kertaa asia on kuitenkin toisin: Elvenking soittaa italialaisesta tyylistä poikkeavaa, selvästi mielenkiintoisempaa ja kypsempää fantasiapoweria. Bändin tyyliä voisi oikeastaan kuvailla jopa hieman rockahtavaksi poweriksi, sillä laulaja Damna kelpaisi äänensä ja laulutyylinsä perusteella vaikka hard rock -bändin keulille. Mies osaa vetää kovaa ja korkealtakin, mutta ei harrasta turhaa kiljumista, vaan kuulostaa oikeasti hyvältä.
Bändin kahdeksas studioalbumi The Pagan Manifesto on kriitikkojen ja hardcore-fanien ylistämä, sitä pidetään yleisesti jopa bändin parhaana. Pari aikaisempaa albumia olivat omasta mielestänikin - kuten myös aika lailla kaikkien fanien mielestä - melko mitäänsanomattomia ja tylsiä, minkä takia hädin tuskin muistin koko bändin olemassaoloa, ennen kuin nyt. The Pagan Manifesto kuitenkin muuttaa kaiken. Elvenking on palannut.
Intron jälkeen ensimmäinen varsinainen kappale on bändin historian pisin, peräti 13-minuuttinen järkäle King of the Elves, joka aluksi tuntuu hieman liian pitkältä, mutta pituuteen tottuu ajan kanssa ja kappale muuttuu paremmaksi joka kuuntelukerralla. Alku kuulostaa hieman kömpelöltä, mutta viimeistään kolmen minuutin kohdalla räjähtää kun kappaleesta kuoriutuu esille koko levyn paras kertosäe.
Folk-elementtejä käytetään albumilla runsaasti ja kappaleet ovat muutenkin hieman tavanomaisesta power metalista poikkeavia ja siksi erityisen miellyttäviä - nyt ei edes yritetä mahtua tiettyyn muottiin tai noudattaa tiettyjä standardeja, vaan Elvenking tekee rohkeasti ihan omaa juttuaan. Tämän voi huomata esimerkiksi kappaleessa The Druid Ritual of Oak sekä levyn rauhallisimmassa kappaleessa Towards the Shores, joka on täysin akustinen folk-balladi, jollaisia harvoin metallialbumeilla kuulee. Levyn päätöskappaleessa Witches Gather kuullaan myös hieman örinävokaaleja, joita ei myöskään power metalissa tavallisesti käytetä.
Levyn kaikki kappaleet ovat loistavia ja usean kuuntelun arvoisia, mutta erään viisikon pystyy kuitenkin nostamaan kaiken muun yläpuolelle. Tähän viisikkoon kuuluvat äärimmäisen tarttuvat Moonbeam Stone Circle ja Grandier's Funeral Pyre, mahtava single Elvenlegions, sekä koko levyn parhaat kappaleet Twilight of Magic ja Black Roses for the Wicked One. Jokaista näistä kappaleista jaksaa kuunnella vaikka repeatilla hyvin pitkään ja se kertoo siitä, että kyseeessä on joukko todella kovaa musiikkia.
Elvenking todellakin on palannut. The Pagan Manifesto on kiehtova, eeppinen, äärimmäisen melodinen ja tappavan tarttuva seikkailu haltioiden ja muiden luonnonuskontojen otusten maailmassa. Kun tarkastelen tämän vuoden arvostelutilastojani, se on myös tähän mennessä koko vuoden viidenneksi paras albumi ja se on kova suoritus näin tasokkaana musiikkivuonna.
Bändi: Equilibrium Albumi: Erdentempel Julkaisuaika: 6. kesäkuuta 2014 Genre: Folk metal / sinfoninen black metal
Saksalainen Equilibrium on jokaisen black metal -puristin pahin painajainen. En edes tiedä, onko bändiä kovin sopivaa kutsua minkäänlaiseksi black metaliksi, vai olisiko parempi puhua pelkästään folk metalista, mutta lauluosuudet muistuttavat kuitenkin niin paljon black metalia, että määrittelen sen itse folk metalin ja sinfonisen black metalin risteytykseksi. Tr00 blak metal kvltistit eivät kuitenkaan ole ehkä ihan samaa mieltä.
Bändin neljäs albumi, Erdentempel, jatkaa sitä tuttua linjaa: black metalia, joka on täytetty mahtipontisten syntikkaorkestraatioiden lisäksi niin iloisilla melodioilla, että jopa power metalissa tällainen on harvinaista. Siis iloista black metalia, joka sisältää muun muassa saksalaisia juomalauluja, voiko tällaista ollakaan? Kyllä voi ja onkin.
Edellinen albumi Rekreatur (2010) ei ollut niin hirvittävän vahva tapaus, etenkään koska bändin uusi laulaja Robert "Robse" Dahn veti paljon matalammalta kuin edeltäjänsä ja muutti bändin soundia jokseenkin raaemmaksi, eivätkä matalat murinat aina sopineet biiseihin kuten aiemmat korkeat. Samaa on havaittavissa tietyssä määrin edelleen, mutta Robsen vokaalit ovat kehittyneet merkittävästi neljän vuoden tauon aikana ja lauluosuudet istuvat nyt biiseihin paljon paremmin kuin ennen.
Equilibriumin parasta antia ovat silti uskomattomat instrumentaaliosuudet, sillä tämä bändi todellakin tietää, miten koukuttavia melodioita luodaan. Jo intron jälkeinen avausbiisi Was Lange Währt starttaa sellaisella melodisuuden riemuvoitolla, että kuuntelija tietää tulossa olevan melkoinen albumi.
Hyvin mieleenjääviä kappaleita on sekä nopeatempoisissa rallatuksissa, että hitaammissakin kipaleissa. Nopeammista esimerkiksi Stein Meiner Ahnen ja Equilibrium goes Oktoberfest aka Wirtshaus Gaudi ovat ihan ensiluokkaisia ja hitaista taas bändin ensimmäinen englanninkielinen veisu The Unknown Episode ja Apokalypse ovat mahtavia.
Koko kiekon kolmen kärkeä ei ole kuitenkaan vaikeaa nimetä. Ehdottomasti ykkösenä on hillitön ralli Uns'rer Flöten Klang jossa on hilpein melodia, jonka olen ikinä kuullut ja joka siten kenties jopa vie Blut Im Augen aseman kaikkien aikojen hilpeimpänä metallibiisinä. Sen kuuntelemista on vaikea lopettaa. Wellengang puolestaan on tavattoman kaunis kappale ja tuo mieleen Taru Sormusten Herrasta -elokuvien maisemat ja musiikin. Levyn päättävä 11-minuuttinen instrumentaalijärkäle Aufbruch on takuuvarmasti vuoden instrumentaalibiisi, ei mitään epäilystäkään. Se esittelee valtavan kokoelman uskomattomia melodioita ja toimii ikään kuin koko albumin kulminaatiopisteenä ja yhteenvetona.
Equilibrium ei petä. Taaskaan. Rekreatur oli mitä oli, mutta nyt ollaan asian ytimessä. En ehkä ihan sanoisi tämän yltävän bändin kakkosalbumin, Sagas (2008), tasolle, mutta lähellä ollaan. Näitä hilpeitä ralleja on todella ilo kuunnella. Black metal -puristit hiiteen kuuntelemaan norjaisia kirkonpolttodemojanne, tämä on nykyaikaa.
Bändi: Timo Tolkki's Avalon Albumi: Angels of the Apocalypse Julkaisuaika: 16. toukokuuta 2014 Genre: Sinfoninen power metal
Toista iltaa luokkaretkellä Roomassa. Hengaan jengin kanssa hotellihuoneessa ja jostain kumpuaa hullu idea kuunnella porukalla muuan levy, joka on juuri aikaisemmin päivällä ilmaantunut netin ihmeelliseen maailmaan. Järkytyn ideasta, sillä se kuulostaa lähes yhtä traumatisoivalta kuin sydämenohitusleikkaukseen joutuminen hereillä ilman kunnollista puudutusta. Mutta enemmistö voittaa. Levy kuunnellaan. Kansa haluaa viihdettä.
Ja viihdettä se toden totta saa. Kyseessä on mikäs muukaan kuin ex-Stratovarius -nokkamiehen viime vuonna lanseerattu Avantasia-plagiaatti Timo Tolkki's Avalon. Tämän suuruudenhullun "metallioopperan" (huomioi Godzillan kokoiset lainausmerkit) debyyttialbumi The Land of New Hope oli niin uskomaton tapaus, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ja tarkoitan tätä nyt hieman eri mielessä kuin tavallisesti. Kyseinen debyytti oli niin uskomattoman onneton tapaus, että se ylitti täysin käsityskyvyn; miten ennen niin mahtavaa poweria säveltänyt Timo Tolkki saattoi saada aikaiseksi jotain niin kömpelöä ja amatöörimäistä? Kyseisen albumin arvostelu löytyykin tästä blogista myös ja nimesin sen silloin vuosikymmenen huonoimmaksi metallialbumiksi.
No, nyt käsissä on sitten tapauksen jatko-osa, vai pitäisikö sanoa esiosa, kun Tolkkihan sanoi aikaisemmin, että The Land of New Hope on trilogian viimeinen osa. Joka tapauksessa Angels of the Apocalypse on teoksen nimi ja se kuvaakin albumia aika hyvin. Enkeleitä ei ehkä hirveästi näy, mutta maailmanloppua sitäkin enemmän. Voiko tämä sitten oikeasti alittaa The Land of New Hopen asettaman riman?
Kyllä se voi. Ja se tekee sen. Ja pirun komeasti tekeekin. Ai saakeli kun on melkoinen tapaus.
Yksi positiivinen asia on kyllä mainittava heti aluksi: Angels of the Apocalypsen biisit jäävät paljon paremmin mieleen jo ensikuuntelulla kuin debyytillä, jossa ne ovat yhtä suurta massaa, josta on täysin mahdotonta erottaa erillisiä kappaleita. Harmi vain, että biisit eivät tällä kertaa jää mieleen siksi, että ne sisältäisivät mahtavia, koukuttavia melodioita tai upeita laulusuorituksia tai edes eeppisiä kitarasooloja. Ne jäävät mieleen yksinomaan siksi, koska ne ovat niin huonoja, että heikottaa.
Mutta sitten negatiivisiin asioihin, niitä kun on pitempi lista kuin Yhdysvalloilla al-Qaidan terroristeja. Heti ensimmäisenä tulee huomattua, että albumin miksaus on... jär-kyt-tä-vää. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on huonoiten miksattu albumi jonka olen ikinä elämässäni kuullut. The Land of New Hopella ongelma ei ollut niin näkyvissä, se oli tuotannollisesti ihan okei kiekko, mutta biisimateriaali vain oli perseestä. Angels of the Apocalypsella kaikki soittimet tuntuvat toisistaan irrallisilta, kuoro-osuudet jäävät lähes kokonaan kaiken muun alle ja kuulostavat autotallissa äänitetyiltä, laulajat kuulostavat heikoilta ja koko paketti yhdessä kuulostaa pelkältä sekavalta, muoviselta mössöltä. Ja Tolkki itse on miksannut albumin, ei kukaan ulkopuolinen kuten yleensä, joten hän on ainoa henkilö, jota tästä korvien pahimmasta painajaisesta voi syyttää.
Joskus huonommallakin miksauksella varustettu albumi voi olla hyvä, mikäli biisit vain ovat hyviä. Sääli, ettei niin tällä(kään) kertaa ole, Angels of the Apocalypse kun ei sovi samaan lauseeseen hyvien biisien kanssa. Mielellään ei samaan kappaleeseenkaan. Jätetään saman tien pois samasta tekstistäkin.
Kun turhanpäiväisestä Song for Eden -hoilausintrosta on päästy eroon ensimmäiseen varsinaiseen biisiin, tulee tismalleen sama tunne kuin debyyttialbumia aloitellessa: häviävän pienen hetken ajan se kuulostaa hyvältä ja sitten, vain muutaman sekunnin kuluttua innostus romahtaa kuin Empire State Buildingin katolta alas pudoten. Jerusalem is Falling on juuri samanlainen kuin debyytin avaus: se yrittää olla ihan helvetin bombastinen ja eeppinen aloitus, mutta sortuu siihen The Land of New Hopelta tuttuun saman, saman ja saman jatkuvaan toistamiseen säkeistöissä, kömpelöihin orkestraatioihin ja Fabio Lionen järkyttävään laulusuoritukseen, joka ei kyllä ansaitse edes säälipisteitä. Sen verran olen kuuluisaa Rhapsody of Firea kuunnellut, että tiedän miehen osaavan oikeasti laulaa, mutta tämä suoritus on vain yksinkertaisesti pohjanoteeraus.
Singlenä julkaistu Design the Century on kuitenkin vielä kehnompi tapaus. Se alkaa ihan semihyvältä kuulostavalla kitaraintrolla, joka - ikävä kyllä - on melodiansa puolesta täydellisesti ryöstetty jostain toisesta biisistä, en vain vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut päähäni, mistä, eivätkä arvosteluapunani toimivat luokkatoverinikaan onnistuneet pulmaa ratkaisemaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaan pointti oli se, että melodia on ryöstetty, eikä Tolkki siis kyennyt omaa keksimään. Sitten mukaan liittyy koko julmetun universumin huikein naislaulaja, Nightwishin ja ReVampin riveistä tuttu Floor Jansen, joka räväyttää uransa heikoimman laulusuorituksen vain, koska Tolkin homehtunutta lattiamattoakin latteampi ja laahaavampi biisi - etenkin sen kertosäe - ei anna hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia näyttää edes murto-osaa kyvyistään, vaan koko homma menee lähinnä lämmittelyn ja lauantai-illan karaokelaulannan puolelle.
Sitten tulee kaikkien aikojen pommi, jolle Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit kalpenevat mennen, tullen ja vielä palatessakin. Rise of the 4th Reich. Enkä liioittele yhtään sanoessani, että väki täällä lähestulkoon tukehtui nauruun kun biisi soi ensimmäistä kertaa. Tein niin itsekin. Tässä kohtaa eivät enää edes sanat riitä kuvailemaan tätä tapausta, sillä se alittaa kaikki mahdolliset ruohonkorsitason rimatkin monella metrillä. En tiedä mitä David DeFeis tässä oikein tekee. Laulamista se ei ole, se on selvä. Örinääkään se ei ole. Eikä screamoa. Se on jotain noiden kaikkien välimaastosta. Älämölöä? Kännisekoilua? Jenkkiläisten ö-luokan kauhuleffojen kirkumista? Oli mitä oli, sen kuunteleminen pokkana ei voi onnistua edes karskeimmalta tosikolta. Yhdistettynä jo valmiiksi onnettomaan biisimateriaaliin, kammottavaan miksaukseen ja itse George Bushin aikanaan lausumaan puheosuuteen, Rise of the 4th Reich saattaa hyvinkin olla naurettavin metallibiisi, joka on milloinkaan tehty. Tai ainakaan en löydä haastajaa tälle. On täysin absurdia kuvitella, että lukuisia Stratovarius-klassikoita säveltänyt mies on tämän takana.
Pikkuriikkisen valoa tunnelin päässä näkyy kun Stargate Atlantis pyörähtää käyntiin, sillä sen kertosäkeessä on ihan oikeasti siedettävä melodia, jota ei ole edes varastettu mistään, ainakaan tietääkseni. Tosin biisi itsessään ei ole mistään kotoisin, joten pieni semihyvä melodia ei paljon pelasta.
Floor Jansen pääsee jälleen ääneen biiseissä The Paradise Lost ja You'll Bleed Forever (Ghost Love Score, eh?) joista ensimmäisenä mainittu kuuluu siihen kategoriaan, joka kaikesta huolimatta unohtuu universumin massaan saman tien ja jälkimmäinen on umpitylsä balladi. Floor laulaa näissä, etenkin jälkimmäisessä, kyllä selkeästi paremmin kuin singlellä, mutta ei hyvä laulaja voi pelastaa tuhoon tuomittua biisiä, eihän Tony Kakkokaan saisi Avril Lavignen Hello Kittyä kuulostamaan musiikilta. Neon Sirens (wtf, neonseireenejä?) yrittää kovasti olla hard rockia, mutta järjetön yliyrittäminen saa sen kuulostamaan lähinnä siltä kuin Nickelback olisi yrittänyt soittaa metallia.
Lopussa seisoo tietysti 9-minuuttinen nimikappale, joka on - yllättävää kyllä - parempi kuin debyytin vastaava, mutta äärettömän tylsä ja ennen kaikkea puuduttava, jos mikä, siitä huolimatta. Floor on jälleen päästetty vauhtiin ja Tolkki on pistänyt naisen vetämään vähän korkeita, kiljaisuja muistuttavia nuotteja. Ja olipa päälle pakko heittää myös outrobiisi, joka luojan kiitos on täysin instrumentaalinen, eikä sisällä enää yhtään painajaismaisia laulusuorituksia tai muutakaan traumatisoivaa materiaalia.
Kun tämä paketti laitetaan kokoon, pitäisi syntyä jälleen uusi osa huimassa metallioopperassa. Mutta kun Tolkki ei tunnu vieläkään käsittäneen, mikä se metalliooppera oikeasti on. Metalliooppera on juonellinen kokonaisuus, jossa jokainen mukana olevista laulajista laulaa tietyn "hahmon" roolin, kuten Avantasiassa tehdään. The Land of New Hopella Elize Ryd ja Rob Rock lauloivat lähes kaiken duettona ja nyt Angels of the Apocalypsella jokainen biisi on omistettu yhdelle ainoalle laulajalle ja osa laulajista, kuten juuri Floor Jansen, on saanut useammankin biisin, joten roolijaosta ei taaskaan ole tietoakaan.
Mitä tässä nyt yhteenvetona enää voisi sanoa. Jos tulee tylsä ilta vailla mitään tekemistä, tämä on poikkeuksellisen oivaa viihdettä. Päihittää hauskuudessaan monet huonot komedialeffat. Ikävä kyllä Angels of the Apocalypse varastaa edeltäjänsä tittelin vuosikymmenen heikoimpana metallialbumina. Jos uskoisin Jumalaan, rukoilisin tällä hetkellä polvillani kirkon alttarin edessä luojalta, ettei trilogian kolmas osa milloinkaan ilmesty piinaamaan meitä.
