Delain - The Human Contradiction

Bändi: Delain
Albumi: The Human Contradiction
Julkaisuaika: 4. huhtikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli / goottimetalli

Vielä viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla Delain kuului siihen kuuluisaan hollantilaisen sinfonisen metallin kermaan, jota edustivat myös bändit kuten Within Temptation, Epica ja After Forever. Etenkin heidän toinen studioalbuminsa April Rain (2009) osoitti bändillä olevan oma soundi, joka ei yrittänyt apinoida muita genren edustajia mutta kuulosti silti yhtä lailla loisteliaalta.

Delain oli jo niihin aikoihin ollut hieman pop-vaikutteinen, kuten Within Temptation nykyään, mutta kolmannella albumillaan We Are the Others (2012) bändi tuntui hylänneen metallin täysin ja ryhtyneen soittamaan jotain hämmentävän tylsää pop rockia. Albumin biisit olivat täysin energiattomia rallatuksia, joista jokainen olisi kelvannut vaikka suomalaisten radiokanavien soittoon. Siinä vaiheessa vaikutti, että Delain olisi menetetty tapaus.

Mutta ei se ole. Hollantilaispoppoon neljäs albumi The Human Contradiction sen nimittäin todistaa. Allekirjoittaneella meni puoli vuotta tajuta levyn erinomaisuus, sillä ensimmäisen kuuntelun jälkeen viime huhtikuussa käteen ei tuntunut jäävän mitään muuta kuin yksi tai kaksi semihyvää biisiä ja loput sitä samaa kuin edellisellä levyllä. Mutta nyt kun se on useamman kerran uudelleen pyörinyt läpi, on todettava, että albumi kykenee helposti haastamaan April Rainin, vaikkei ihan samaa tyyliä enää edustakaan. Bändin nykyisen genren voisikin määritellä moderniksi sinfoniseksi metalliksi ja samaan aikaan myös kevyemmäksi goottimetalliksi, jossa on myös Within Temptationin tavoin hieman pop-vaikutteita.

Biisit eivät ole läheskään niin selkeää sinfonista metallia kuin April Rainilla, osa niistä on jopa hämmentävän popahtavia. Siitä huolimatta esimerkiksi Stardust ja My Masquerade tuovat erehdyttävästi mieleen Amaranthen tuoreen Massive Addictive -albumin nimikkobiisin, joka on muihin verrattuna aika energiaton, mutta silti ihan hävyttömän koukuttava.

Albumilta löytyy myös erilaisempia biisejä kuin April Rainilta, joka oli aika pitkälti samasta - mutta kuitenkin hyvästä - muotista valettu koko levyn osalta. Esimerkiksi avausraita Here Come the Vultures ja levyn keskivaiheilta löytyvä Army of Dolls ovat erinomaisia esimerkkejä hieman erilaisemmista huippubiiseistä.

Kolme biisiä on ehdottomasti nostettava ylitse kaikkien muiden. Ensinnäkin jostain ihan järjettömästä syystä bonuskappaleeksi jätetty balladi Scarlet, joka on ensinnäkin Delainin hienoin balladi koskaan ja samalla luultavasti allekirjoittaneen kirjoissa vuoden balladi. Sitten tulevatkin levyn ja luultavasti Delainin koko uran kaksi parasta biisiä.

Ensinnäkin Sing to Me, joka on erittäin mahtipontinen ja raskas biisi ja selvästi levyn sinfonisin kappale myös. Kappaleessa laulaja Charlotte Wesselsin kanssa duetoi Nightwishin kakkosvokalisti Marco Hietala, joka sopii siihen paremmin kuin erinomaisesti.

Toisena huikaiseva The Tragedy of the Commons. Sen kertosäe on hyvin yksinkertainen, mutta eeppinen kuoroineen päivineen ja muistuttaa jossain määrin Nightwishin Ghost Love Scorea. Biisin c-osassa Arch Enemyn nykyinen vokalisti Alissa White-Gluz räjäyttää potin sellaisella tavalla, että oksat pois. Tuolta muijalta lähtee ääntä, perkele vieköön, sietäisi saada jonkin kansainvälisen palkinnon taidoistaan.

The Human Contradiction on Delainin ehdottomasti monipuolisin albumi tähän mennessä. Se ei ole niin sinfoninen tai edes metallinen kuin April Rain, mutta kykenee silti kaikilla osa-alueilla haastamaan tämän ylistetyn levyn. Tässä vaiheessa on vielä mahdotonta sanoa, onko kyseessä bändin paras albumi, mutta toiseksi paras nyt vähintäänkin. Albumia voi helposti suositella jokaiselle raskaan mutta melodisen ja sinfonisvaikutteisen metallin ystävälle, joka ei kavahda lieviä pop-vaikutteita siellä täällä. Ja uskaltaisin myös sanoa, että jos "pop metallista" puhutaan, on tämä albumi parempi kuin alkuvuodesta julkaistu Within Temptationin Hydra.

Kannatti antaa levyn kypsyä sen puoli vuotta - tosin olisi ollut paljon mukavampaa päästä nauttimaan tästä huippukiekosta jo ajat sitten.

Arvosana: 9-/10

Black Veil Brides - Black Veil Brides IV

Bändi: Black Veil Brides
Albumi: Black Veil Brides IV
Julkaisuaika: 27. lokakuuta 2014
Genre: Glam rock / hard rock

Amerikkalainen Black Veil Brides on muutaman viime vuoden aikana ollut paljon tapetilla, sitä kun sekä palvotaan, että vihataan runsaasti ympäri maailman. Metalcore ja post-hardcorea ensimmäisellä albumillaan soittanut bändi vaihtoi nopeasti tyyliään perinteisemmäksi glam/hard rockiksi ja jätti musiikistaa lähes kokonaan pois screamot. Tummanpuhuva yleisilme ja lievät goottivivahteet musiikissa ovat kuitenkin säilyneet tähän päivään saakka.

Bändin levynjulkaisutahti on melkoinen: debyyttialbumi julkaistiin kesällä 2010 ja nyt syksyllä 2014 vuorossa on jo heidän neljäs studioalbuminsa, äärimmäisen mielikuvituksettomasti nimetty Black Veil Brides IV. Bändin jäsenet lupasivat haastatteluissa ennen levyn julkaisua, että tulossa olisi synkempää ja raskaampaa kamaa kuin edellisellä Wretched and Divine: The Story of the Wild Ones (2013) -albumilla, sillä he tuntevat, että sellaista heidän musiikkinsa kuuluukin olla.

12-vuotiaat pakkomielteiset fanitytöt, jotka sanovat, että Black Veil Brides pelasti heidän elämänsä, luonnollisesti palvovat maasta taivaisiin jokaisen sekunnin musiikkia, jonka tämä levy pitää sisällään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun levyä tarkastellaan vain musiikillisesta näkökulmasta, eikä ajatella bändin jäsenten ulkonäköä tai muita vastaavia seikkoja, jotka varmasti ovat tuoneet bändille enemmän faneja kuin se itse musiikki, on allekirjoittaneen mielestä melko hämmentävää, jos joku kykenee löytämään levyltä jotain keskivertoa parempaa.

Viimeistään tässä vaiheessa totuus tulee väkisinkin esiin: Black Veil Brides toistaa itseään. Bändi ei ole kaikista puheistaan huolimatta keksinyt levylle kerta kaikkiaan mitään uutta. Onhan se toki hieman erilainen kuin edellinen albumi, mutta kun verrataan kakkosalbumiin Set the World on Fire (2011), eron voi havaita ainoastaan siinä, että jälkimmäisenä mainitulla on paljon parempia biisejä. Samalta ne kuitenki kuulostavat tällä uudellakin, sävellykset vain ovat valovuoden jäljessä.

Biisit ovat täynnä mielikuvituksettomia kitarariffejä, jotka on käytetty muiden bändien toimesta loppuun jo niin monta kertaa, että tuntuu kuin tässä olisi vain yritetty mennä siitä missä aitaa ei ole lainkaan. Sooloja yrittää olla muutamissa biiseissä, mutta nekin ovat vain päätöntä tilutusta vailla luovuuden pisaraakin. Kertosäkeet kuulostavat toisilta biiseiltä, pääasiassa heidän omilta vanhoiltaan ja melodiat ovat kaikki niin tuttuja, että välillä on vaikeaa tunnistaa, mitä albumia tai mitä biisiä bändiltä kuuntelee. Vaikutteita on myös hyvin selkeästi - kuten aiemmilla albumeillakin - otettu Avenged Sevenfoldilta mutta käytännössä levyn materiaali kuulostaa sellaiselta, jollaista A7X:n jätkät saattaisivat soittaa iältään kuudenkympin paremmalla puolella kaiken luovuutensa menettäneinä. Tosin silloinkin Synyster Gates soittaisi parempia sooloja vaikka umpipäissään.

Heikoin lenkki on kuitenkin ehdottomasti laulaja Andy Biersack, joka kuulostaa joka ikisessä biisissä ihan samalta. Ja on kuulostanut bändin alusta alkaen. Miehen äänenkäytössä tai laulutyylissä ei ole viiden vuoden aikana tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Sama käsittämätön monotonisuus kuuluu ihan jokaisessa veisussa, oli kyseessä sitten menevämpi ralli tai herkkä balladi. Mieleen tulee epäilyttävästi Nickelbackin vokalisti Chad Kroeger, joka on suurin syy siihen, miksi Nickelback on maailman mielikuvituksettomin rockbändi. Biersack yrittää kyllä olla monipuolinen vetämällä kunnon deathcore-örinät Stolen Omen -biisissä, mutta se kuulostaa niin koomiselta, ettei allekirjoittanut voinut ottaa koko biisiä lainkaan vakavissaan, vaan lisäsi sen huonojen vitsien kategoriaan.

Jos Black Veil Brides jatkaa samaan tahtiin ja julkaisee jatkossakin keskimäärin albumin vuodessa, lienee suurempaa musiikillista kehitystä turhaa odotella. Bändin soittajilla saattaisi olla kykyjä laadukkaampaankin tavaraan, mutta näin mielikuvituksettomissa sävellyksissä nämä kyvyt eivät milloinkaan pääse loistamaan. Ja ilman Biersackin heivaamista metsään ei bändillä ole tulevaisuutta muualla kuin niiden 12-vuotiaiden fanityttöjen päiväunissa.

Arvosana: 5/10

Sonata Arctica - Ecliptica Revisited

Bändi: Sonata Arctica
Albumi: Ecliptica Revisited
Julkaisuaika: 24. lokakuuta 2014
Genre: Power metal

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Sonata Arctica on ollut yksi monipuolisimmista yhtyeistä, jonka tiedän. Jokainen heidän senaikainen albuminsa on kuulostanut ihan erilaiselta toisiinsa verrattuna, mutta silti kaikki ovat olleet ehtaa Sonataa. Tyylilaji on vaihdellut progressiivisesta metallista hard rockiin ja lähes sinfoniseenkin metalliin saakka, mutta ominaissoundi on pysynyt läpi vuosien samana.

Bändin kolme ensimmäistä albumia ovat kuitenkin ihan oma kategoriansa, ne kaikki kun voi turvallisesti lokeroida power metal -kategoriaan ja vaikka niistä löytyykin selvästi havaittavia nyanssieroja, ne kuulostavat kaikki melko samasta puusta veistetyiltä. Näitä kolmea ensimmäistä albumia suorastaan palvotaan tietyn tyyppisten fanien keskuudessa ja se olikin monelle melkoinen pommi kun laulaja Tony Kakko ilmoitti keväällä, että heidän 15 vuotta täyttävästä debyyttialbumistaan tehdään täysin uudelleen äänitetty juhlaversio. Bändi oli saanut hieman painostusta japanilaiselta levy-yhtiöltään ja halunnut itsekin muokata vanhoja biisejä sellaisiksi, että ne olisi helpompi vetää livenä nykypäivänä ja näin sai alkunsa Ecliptica Revisited.

Tonyn keväiset puheet siitä, millainen tämä uusintaversio tulisi olemaan saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan levystä toden teolla, sillä erittäin onnistuneen Pariah's Child -albumin jälkeen samoilla soundeilla toteutettu Ecliptica kuulosti yksinkertaisesti kiehtovalta idealta. Valitettavasti muutamaa viikkoa ennen albumin ilmestymistä rakas levy-yhtiömme Nuclear Blast päätti julkaista levyn biiseistä sampleja, jotka kuulostivat.... no, ihan kammottavilta. Yhden viisitoistaminuuttisen sampletuokion jälkeen vaikutti siltä, että uusintaversiosta on tulossa koko vuoden suurin musiikillinen katastrofi ja bändin historian suurin häpeäpilkku.

No, Nuclear Blast voi puolestani haistaa paskat. Näin käsittämättömään albumin markkinointiin en ole kuunaan törmännyt. Kun albumin on ensimmäisen kerran kuunnellut läpi, huomaa puolikuurokin, että samplet hädin tuskin ovat samalta kiekolta. Näiden samplejen laatua on siis ihan tietoisesti heikennetty merkittävästi levy-yhtiön päässä ja niissä tuodaan osuvasti esiin levyn huonoimmat puolet ja varmistetaan, ettei kukaan varmastikaan osta sitä. Loistavaa toimintaa. Menetin jo uskoni tähän uusintaan Nuclear Blastin pelleilyn takia. Onko musiikkivideoiden ja lyriikkavideoidenkin laatu puolet levylaadusta? Pitää kai alkaa boikotoimaan yhtiön YouTube-kanavaa.

Yllä olevan kappaleen tarkoitus on siis kertoa, että samplet eivät kerro Ecliptica Revisitedin tasosta MITÄÄN. Samplejen perusteella se on totaalisen energiaton, laiska, hidas, paskasti miksattu ja Tony on lakannut käyttämästä ääntään kunnolla. Mikään noista ei pidä paikkaansa.

Ecliptica Revisited kuulostaa hyvin paljon Pariah's Childilta, tyyli on hyvin samankaltainen kuin tällä keväällä julkaistulla kultakimpaleella. Eikä se basisti Pasi Kauppisen miksaus oikeasti ole läheskään niin huono kuin samplet antoivat ymmärtää. Ei se Pariah's Childilla häirinnyt, eikä häiritse nytkään muuta kuin muutamissa yksittäisissä yksityiskohdissa. Kaikki soittimet kuuluvat hyvin, samoin laulu. Sitä paitsi alkuperäisellä Eclipticalla jotkin kohdat olivat paikoin jopa hieman sekavan kuuloisia miksauksen osalta, nyt kaikki nämä kohdat on korjattu erinomaisiksi.

Jos samplet antoivat sen kuvan, että Tonyn laulanta albumilla on tylsää, eikä hän käytä ääntään samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariah's Childilla, on sekin luulo täyttä puppua. Kaikki korkeimmat kiljumiset eivät toki enää viidentoista vuoden jälkeen luonnistu ja se on ihan ymmärrettävääkin kun ikää tulee mittariin enemmän, mutta lauluosuudet ovat huomattavasti monipuolisempia kuin alkuperäisellä Eclipticalla, mikä tuo uusia ulottuvuuksia biiseihin. Ja kyllähän niitä korkeitakin nuotteja edelleen kuulee, ne vain eivät päässeet onnettomille sampleille asti.

Kaikki biisit kuulostavat tutuilta, kuten kuuluukin, liian dramaattisia muutoksia ei ole tehty. Joitakin kohtia on kuitenkin muutettu hieman (esimerkiksi lyriikoiden kielioppia korjattu) ja pieniä nyanssieroja biiseistä löytyy uusina versioina, mutta levy on täydellisesti tunnistettavissa Eclipticaksi. Legendaariset rallit kuten Blank File, 8th Commandment ja Picturing the Past toimivat helvetin hyvin ja joillakin kohtaa jopa lähes alkuperäisiä paremmin. Unopenedin kertosäe on hieman muuttunut melodialtaan - mutta parempaan suuntaan. Aiemmin levyn selvästi huonoimpana biisinä pitämäni Replica nousee aivan uuteen valoon uusintaversiona ja Letter to Danan lauluosuudet ovat jälleen yksi osoitus Tonyn huikeasta äänestä, joka on kehittynyt 15 vuoden aikana ihan mielettömästi. Mainittakoon vielä bonuskappaleena tuleva I Can't Dance joka tietääkseni on aiemmin äänitetty coveri en-muista-minkä-bändin legendaarisesta kappaleesta ja on jälleen yksi mahtava lainaveisu Sonatan pojilta.

Jos jotain kritiikkiä täytyy antaa, niin legendojen legenda Fullmoon ei koe yhtä positiivista uudistusta kuin muut levyn biisit. Pianointro kuulostaa aiempaa paremmalta, mutta biisistä puuttuu alkuperäisen energia ja se kuulostaa kokonaisuutena tylsältä ja riisutulta versiolta alkuperäisestä. Myös allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikkikappale Eclipticalla, Destruction Preventer, on jäänyt selvästi alkuperäisen varjoon, mutta siinä positiivisena asiana voitaneen todeta, että Tonyn eeppinen kiekaisu ennen viimeistä kertosäettä on säästetty, mitä en olisi uskonut tapahtuvan ja se pääsee jopa melkein alkuperäisen korkeudelle.

Ecliptica Revisited on juuri sitä, mitä Sonata Arctica meille lupasi. Se on tuoreen ja nykyaikaisen kuuloinen versiointi bändin debyyttialbumista, jossa on mukana joitain uudistettuja kohtia, mutta jossa biisit on kuitenkin pidetty rakenteeltaan niin paljon alkuperäisten kaltaisina kuin mahdollista. Alkuperäistä Eclipticaa se ei voita, sillä siihen on muodostunut jo vuosien varrella niin vahva tunneside, ettei minkäänlaista uusioversiota siitä voi koskaan nostaa sen yläpuolelle, mutta uudet fanit saattavat hyvinkin pitää tästä uudesta versiosta enemmän. Joka tapauksessa kyseessä on kaiken kaikkiaan loistelias juhlajulkaisu ja jokaisen Sonata-fanin ehdoton pakko-ostos.

(Ps. Alla oleva videopätkä on siinä vain muodon vuoksi, se kuitenkin on Nuclear Blastin raiskaama, joten suosittelen kuuntelemaan biisit suoraan levyltä tuon sijasta.)

Arvosana: 8½/10

Amaranthe - Massive Addictive

Bändi: Amaranthe
Albumi: Massive Addictive
Julkaisuaika: 15. lokakuuta 2014
Genre: Power metal / moderni melodinen death metal

Ruotsalaiset tulevat jälleen. Maailman addiktoivin metallibändi Amaranthe on suhteellisen lyhyellä urallaan tullut jo siihen pisteeseen, että on aika julkaista kolmas studioalbumi. Bändi on erittäin kunnianhimoisesti antanut kolmannelle lapselleen nimeksi Massive Addictive, mikä jo itsessään nostaa odotukset todella korkealle - tyypithän lupaavat massiivisen addiktoivaa albumia, mutta pystyvätkö he pitämään lupauksensa?

Amaranthen ura on tähän mennessä ollut silkkaa nousukiitoa avaruusraketin tavoin. Ensin tuli debyyttialbumi Amaranthe (2011), joka on yhä kolmisen vuotta myöhemmin yksi kaikkien aikojen kovimmista debyyteistä. Sitten viime vuoden keväällä potti räjähti täysin käsistä kun kakkosalbumi The Nexus (2013) singahti komeetan tavoin vuoden parhaaksi albumiksi ja ylitti kaikki mahdolliset odotukset ja rimat.

Bändin soundi on kahdella ensimmäisellä albumilla pysynyt varsin samankaltaisena: tanssibiiteillä ja elektronisilla syntikoilla varustettua menevää power metalia sekä mies- että naislaulajalla ja päälle örinävokaaleja. Jo The Nexusilla esitin polttavan kysymyksen: voiko bändi pysyä mielenkiintoisena muuttamatta ominaissoundiaan, joka tekee siitä Amaranthen? Silloin vastaus oli kyllä. Mutta nyt on jo kolmannen albumin vuoro, eikä yksikään bändi voi ikuisesti kuulostaa samalta ja kerätä silti ylistäviä arvioita ja tyydyttä faneja. Se ei vain onnistu. Joten miten on Massive Addictiven laita?

Jo ensimmäisenä singlenä julkaistu Drop Dead Cynical näytti, että muutosta on tapahtunut kuluneen puolentoista vuoden aikana. Se kuulostaa edelleen täysin Amaranthelta ja kaikki sille ominaiset piirteet ovat tallella, mutta silti se kuulostaa myös hyvin uudelta ja tuoreelta. Yltiömelodisten koskettimien sijasta biisiä hallitsevat raskaat ja groovaavat kitarariffit, jotka tekevät biisistä todella vaarallisen korvamadon, johon jää helposti hyvin pitkäksi ajaksi koukkuun.

Toisena singlenä julkaistu Trinity puolestaan näyttää, että "vanha Amaranthe", jos sellaisesta nyt tässä vaiheessa voidaan vielä edes puhua, on edelleen olemassa ja hengissä. Kappale on kuitenkin ehkä hieman outolintu uudemman materiaalin sealla ja olisi kokonaisuuden kannalta sopinut paremmin The Nexusille, mutta en valita - loistava biisi kun joka tapauksessa on.

Bändin fanien on joka tapauksessa syytä valmistautua muutokseen, sillä sitä on luvassa. Massive Addictive esittelee totaalisen uudistuneen Amaranthen: se kuulostaa edelleen 100% Amaranthelta, mutta on samalla paikoitellen hyvinkin erilainen kahteen edelliseen albumiin nähden. Enemmän kitaroita ja raskaita riffejä, enemmän örinävokaaleja, enemmän erilaisia melodioita, enemmän koukkuja... kaikkea on enemmän kuin aiemmassa tuotannossa. Myös bändin jäsenet ovat muuttuneet, etenkin laulajat, nimittäin parempaan suuntaan: Elize Ryd ei ole milloinkaan kuulostanut näin jumalattoman hyvältä ja puhtaista miesvokaaleista vastaava Jake E pistää myös parastaan ja on enemmän esillä kuin The Nexusilla. Uusi örinävokalisti Henrik Englund on monin verroin edeltäjäänsä parempi vetäen samalla sekä brutaalimmin, että myös kuitenkin selkeämmin kuin Andreas Solveström aikoinaan.

Massive Addictive sisältää toinen toistaan erilaisempia mutta myös mahtavampia veisuja, jotka ovat lyhyitä mutta erittäin ytimekkäitä - levyn pisin biisi kun on vain 3 minuuttia ja 44 sekuntia pitkä. Albumi avataan Amaranthen tyylisesti räjähtävästi kun yhdistelmä Drop Dead Cynicalia ja The Nexusin materiaalia pamahtaa käyntiin nimellä Dynamite. Perään tulevat singlet ja sitten vuoron saa nimikappale Massive Addictive, joka ensikuuntelulla kuulosti korvaani suorastaan tylsältä, sillä se ei ole erityisen energinen biisi, mutta joka sittemmin on kasvanut etenkin kertosäkeen osalta - se ihan oikeasti JÄÄ soimaan päähän.

Albumilta löytyy kaksi slovaria, kaunis Over and Done sekä hieman raskaampi True, jonka voisin melko helposti julistaa Amaranthen parhaaksi slovariksi. Aggressiivisempaa puolta esitellään kappaleessa An Ordinary Abnormality jonka säkeistöt menevät jo melodeathin tontille - ja jonka Henrik Englund hoitaa täydellisesti.

Kuten The Nexusilla, myös Massive Addictivella on pari biisiä, jotka ovat aivan omissa sfääreissään kaikkien muiden yläpuolella. Skylinen intro ja samaa melodiaa seuraava kertosäe onnistuivat muutaman kuuntelun jälkeen aiheuttamaan allekirjoittaneelle jopa kylmiä väreitä fantastisuudellaan. Puolestaan Digital World on kuin Razorblade 2.0 eli paranneltu versio The Nexusin parhaasta ja addiktoivimmasta biisistä, jonka valitsin myös koko vuoden parhaaksi biisiksi viime vuonna. Digital Worldissa on ihan kaikkea mitä Amaranthen biisiltä voi ikinä kuvitella toivovansa: menevä biitti, aggressiiviset örinävokaalit ja uskomaton kertosäe, joka aiheuttaa pakonomaista tarvetta hyppiä kattoon ja jää soimaan päähän vähintään ensi juhannukseen saakka heti ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Jo muutaman kuuntelun jälkeen tulin vakuuttuneeksi siitä, että Digital World on Amaranthen kaikkien aikojen paras biisi.

On se vaan uskomatonta. Mikään tuntemani bändi ei ole ikinä aiemmin kyennyt tekemään kahta näin järisyttävän huikeaa albumia puolentoista vuoden sisään. Se on erilainen, mutta se on Amaranthe. Vaikka Massive Addictive ei kokonaisuutena aivan The Nexusin tasolle nousekaan, bändin taso on silti päätähuimaava. Mikäli tämänkaltainen meininki jatkuu, jokin tulevaisuuden albumeista tulee vielä rikkomaan sen kuuluisan arvosteluasteikon.

Arvosana: 9+/10

Galneryus - Vetelgyus

Bändi: Galneryus
Albumi: Vetelgyus
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2014
Genre: Neoklassinen power metal

Pitkään luulin, ettei Japanissa tehdä kovin paljon muunlaista musiikkia kuin äärimmäisen luotaantyöntävää kawaii-poppia ja j-rockia, jota soittavat miehet, jotka pukeutuvat jostain käsittämättömästä syystä ihan naisten näköisiksi. Bändit eivät kuulemma itse pidä siitä kovin paljon, mutta levy-yhtiöt painostavat heitä siihen koska fanit rakastavat sitä ja rahan tuloa ei voi estää. Tiesin kyllä, että Japanissa kuunnellaan paljon etenkin suomalaista metallia, mutten koskaan uskonut, että sieltä löytyisi paikallista metallibändiä, jonka tuntisi useampi ihminen kuin jäsenten kaverien kaverit.

Ja sitten tuli Galneryus ja kaikki Wall Streetin pankit räjähtivät kertaheitolla. Ensimmäinen japanilainen metallibändi, josta olen milloinkaan kuullut ja joka vaikuttaa olevan suhteellisen tunnettu jopa kotimaansa ulkopuolella.

Se, mikä bändissä kiinnitti välittömästi huomioni ensikuuntelulla, oli sen soundi, joka on ihan täysin uniikki. Yksikään eurooppalainen tai amerikkalainen power metal -bändi ei kuulosta lähellekään tältä. Galneryusin musiikki on ylitsevuotavan melodista, siinä hyödynnetään runsaasti neoklassisia elementtejä kuten orkesteria ja jazz-tyylisiä urkusoundeja ja sen paikoitellen jopa usean minuutin mittaiset melodiset kitara-syntikka-soolot ovat ovat ihan mielettömiä. Bändin kitaristi Syu ja kosketinsoittaja Yuhki ovatkin omien instrumenttiensa todellisia virtuooseja ja välillä on todella vaikea uskoa, että tavallisen kuolevaisen ihmisen sormet voivat liikkua niin nopeasti. Ei sovi myöskään unohtaa bändin laulajaa, Masatoshi "Sho" Onoa, joka 47 vuoden iästään huolimatta kykenee sellaisiin kovaa ja korkealta -laulusuorituksiin, että oksat pois.

Noin kuukauden ahkeran kuuntelemisen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että Galneryus on maailman paras power metal -bändi. Sille ei vain löydy ylittäjää ja suurin osa yrittäjistä ainoastaan nolaavat itsensä näiden herrojen rinnalla. Mutta nyt on sitten tullut aika bändin julkaista jo heidän yhdeksäs studioalbuminsa, Vetelgyus, joka on jälleen yksi askel eteenpäin bändin mittavassa evoluutiossa.

Vetelgyus on hyvin monipuolinen albumi. Siinä missä Galneryusin aiemmilla albumeilla on aina ollut oma ominaissoundinsa, josta on helposti tunnistanut, miltä albumilta mikäkin biisi on peräisin, Vetelgyus on kuin kokoelma uutta ja vanhaa, tuttua ja kokeilullista. Levy alkaa perinteisesti introlla, jonka jälkeen ensimmäinen varsinainen biisi, Endless Story, kuulostaa hyvin pitkälti siltä, millaisena bändinä fanit Galneryusin ovat jo pitkään tunteneet - kyseessä siis on mahtipontinen power metal -ralli, jossa on myös tällä kertaa poikkeuksellisen orkestraalinen tausta, mikä sopii siihen erinomaisesti.

Sen jälkeen seilataankin jo uusilla vesillä: singlenä julkaistu, hieman hämmentävältäkin aluksi kuulostava There's No Escape ei kuulosta lainkaan perinteiseltä Galneryusilta. Se on jopa hieman rockahtava, mutta useamman kuuntelun jälkeen alkaa sopia paremmin kokonaisuuteen, vaikka hieman outolintu onkin ja ihan selvästi huono valinta singleksi. Myös Attitude to Life ja todennäköisesti maailman kliseisimmillä lyriikoilla varustettu Secret Love (onneksi japanin kielen taitoni eivät vielä riitä kääntämään biisiä ymmärrettäväksi) ovat hieman omituisia, eivätkä missään tapauksessa kuulu bändin parhaimmistoon.

Levyn selvä kliimaksi on sen keskikohdassa, kun vuorossa on putkeen kolme yli 7-minuuttista biisiä. Niistä ensimmäinen, Enemy to Injustice on hyvin folk-vaikutteinen, mikä on Galneryusin musiikissa ihan uutta, mutta kuulostaa mahtavalta ja on levyn kolmen parhaan biisin joukossa. Sitten tulee dramaattinen uusintaversio bändin vanhasta The Judgement Day -veisusta ja kolmantena nimikkobiisi, joka on levyn instrumentaali, jossa etenkin kosketinsoittaja Yuhkin taidot pääsevät kunnolla esille.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Galneryus tunnetaan erityisesti pitkistä, melodisista ja hyvin nopeista kitara- ja syntikkasooloistaan, joita aiemmin on viljelty lähes jokaisessa biisissä. Tästä syystä Vetelgyus saattaa joillekin faneille olla hieman pettymys, sillä se on selvästi bändin vähiten sooloja sisältävä albumi. Joissakin vanhoissa biiseissä soolot ovat suorastaan varastaneet huomion biisin muilta osilta, joten ehkä bändi nyt halusi enemmän biisikeskeisen albumin ja siksi he selvästi ovat panostaneet erilaisiin biiseihin pelkkien eeppisten power metal -rallien sijasta ja vähentäneet sooloilua. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sooloja albumilta löytyisi, sillä kyllä niitä on, etenkin syntikkasooloja, joita on luultavasti enemmän kuin millään aiemmalla albumilla. Kitarasoolojen määrää on vähennetty selvästi. Soolojen jäädessä vähemmälle Vetelgyus on hyvin orkestraalinen albumi ja useissa biiseissä on käytetty orkestraalisia taustoja hyvin voimakkaasti ja ehkä se on se juttu, joka muodostaa näinkin monipuoliselle albumille tietynlaisen ominaissoundin.

Vetelgyus ei missään tapauksessa ole Galneryusin paras albumi. Se ei peittoa edeltäjäänsä Angel of Salvationia (2012) eikä todellakaan bändin parasta ja kenties kaikkien aikojen parasta power metal -albumia Resurrectionia (2010), mutta se ei ole myöskään heidän heikoimpansa. Se on kaikessa erilaisuudessaan erinomainen albumi ja osoittaa bändin kyvyn jatkuvaan evoluutioon. On kuitenkin sanottava, että ensikertalaiselle Vetelgyus ei ole se albumi, josta Galneryusin musiikkiin kannattaa alkaa tutustua, sillä se on sen verran selkeästi muista eroava, ettei tuo kovin hyvin esille sitä, millainen bändi on ollut viimeiset kymmenen vuotta ennen tätä syksyä.

Arvosana: 8½/10

Arion - Last of Us

Bändi: Arion
Albumi: Last of Us
Julkaisuaika: 23. heinäkuuta 2014
Genre: Sinfoninen power metal

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva, Helsingin Sibelius-lukiossa perustettu Arion on ensimmäinen bändi, jonka taivalta olen seurannut aivan ensimmäisestä biisistä lähtien. Tämä vajaa parikymppisten miehenalkujen poppoo osallistui viime vuonna Uuden Musiikin Kilpailuun tavoittelemaan paikkaa Suomen edustajana Eurovision laulukilpailussa ja pääsi finaaliin asti. Edustuspaikkaa ei lopulta herunut - sen tietää siitä, että Suomen tilillä on edelleen vain yksi euroviisuvoitto - mutta levytyssopimus syntyi ja sen lopputulos on nyt ulkona bändin debyyttialbumin, Last of Us, muodossa. Ja mikä hulluinta, levy julkaistiin ensimmäisenä Japanissa, siis jopa ennen Suomea. Melkoisen pitkälle ollaan siis menty jo debyyttialbumilla.

UMK-biisiksi päätynyt bändin esiteos Lost, joka myös tältä albumilta löytyy, räjäytti jo kilpailuvetona tajuntani ihan täysin ja vaikka edustuspaikkaa ei tippunut, tiesin jo silloin, että jotain tavanomaista suurempaa on tulossa. Nyt tästä huikeasta biisistä on levylle tehty vielä pidempi versio, johon on lisätty muun muassa lisää orkestraatioita ja pianosoolo ja se ei siltikään ole edes levyn paras veisu.

Arion kuulostaa monelta osin samalta kuin mikä tahansa sinfonista power metalia soittava bändi: on mieslaulaja, joka vetää kovaa ja korkealta, tarttuvia ja melodisia kertosäkeitä vaikka muille jakaa ja mahtipontisia orkestraatioita, jotka kuulostavat poikkeuksellisen aidoilta, kun vertaa esimerkiksi Nightwishin synapohjaisiin alkuaikojen orkestraatioihin. Eikä toki ihme, onhan albumilla todella mukana oikea orkesteri. Siis kuinka moni bändi saa debyyttialbumilleen oikean orkesterin? Niin, ei yksikään. Paitsi siis Arion.

Mutta Arion ei missään tapauksessa ole kuin mikä tahansa sinfonista power metalia soittava bändi, ei todellakaan. Tekninen bändi se ei missään tapauksessa ole vaan sen musiikki perustuu - kuten tässä genressä kuuluukin perustua - melodisuuteen ja upeisiin sävellyksiin, jotka tosin ovat kymmenennessä potenssissa kun verrataan "siihen tavanomaiseen". Orkestraatiot ovat keinotekoisuudestaan huolimatta massiiviset ja mahtipontiset ja joka ikisen biisin kertosäe jää hyvin herkästi mieleen niiden tarttuvuuden ja melodisuuden riemujuhlan tähden. Näillä jätkillä on ennen kaikkea aivan uskomaton ymmärrys melodisuuden päälle, mikä tekee Last of Usista aivan hämmästyttävän komean debyytin.

Yksittäisistä jäsenistä levyn suurin tähti on vasta 19-vuotias laulaja Viljami Holopainen, joka ulkonäöltään on kuin Justin Bieberin kaksoisveli, mutta laulaa komeammin kuin yksikään tuon ikäinen, jonka hoilotusta olen milloinkaan kuullut. Miehen laulu on kuin ammattilaisen suusta, korkeat nuotit sujuvat paremmin kuin suurella osalla genren edustajista muuttumatta kertaakaan ärsyttäväksi kiekumiseksi ja huikean puhtaan äänen lisäksi hieman rosoisampaakin puolta löytyy. Erityisen hyvin Holopaisen laulutaidot tulevat esiin upeassa You're My Melody -balladissa. Tällaista laulajaa ei ihan joka nurkan takaa löydy, joten Arionin perustajajäsenet ovat olleet todella onnekkaita löytäessään tämän miekkosen.

Levyllä ei tunneta sanaa "täytebiisi". Joka ikinen kappale on täyttä asiaa alusta loppuun saakka, eikä missään vaiheessa tule edes hetkeksi tylsää, kun albumia kuuntelee läpi. Singlenä julkaistu Seven on kuin entistä parempi versio huikeasta UMK-biisistä, I Am the Stormin räjähtävä kertosäe iskeytyy hurrikaanin tavoin jokaisen power metal -diggarin tärykalvojen lävitse ja 7-minuuttinen Burn Your Ship edustaa bändin dramaattisempaa puolta, tietysti huikaisevan kertosäkeen kanssa sekin.

Näin hämmästyttävään debyyttialbumiin en ole törmännyt kertaakaan sitten Amaranthen debyytin vuonna 2011. Näillä jätkillä on potentiaalia suunnilleen yhtä paljon kuin Nightwishilla ja Sonata Arcticalla 15 vuotta sitten... ja jokainen tietää kyllä, missä nuo kaksi bändia nyt ovat menossa. Viisi vuotta tästä eteenpäin ja Arion on Suomen kovin musiikillinen vientituote näiden kahden bändin ohessa, sanokaa mitä tahansa, näin se on. Tästä tulee vielä jotain suurta. Tämä joukko ei tule jäämään yhden levyn ihmeeksi.

Arvosana: 9+/10

Alestorm - Sunset on the Golden Age

Bändi: Alestorm
Albumi: Sunset on the Golden Age
Julkaisuaika: 1. elokuuta 2014
Genre: Folk metal / power metal

Skottilainen eeppisen merirosvometallin suurlähettiläs Alestorm on kolmen vuoden odottelun jälkeen saanut viimein valmiiksi odotetun neljännen studioalbuminsa nimeltä Sunset on the Golden Age. Bändi tunnetaan lyriikoistaan, jotka poikkeuksetta käsittelevät merirosvoja, laulajastaan Christopher Bowesista, joka poikkeuksetta kuulostaa merirosvolta ja romminhuuruisista ja seikkailuntäyteisistä biiseistään jotka poikkeuksetta suorastaan kirkuvat "merirosvoja!!11". Tähän mennessä näiltä jätkiltä ei ole huonoa levyä nähtykään, eikä todellakaan nähdä tälläkään kertaa.

Sunset on the Golden Agelta löytyy tasaisesti kaikkea, mitä Alestorm parhaiten tekee: hyvin perinteikkäitä merirosvoveisuja kuten avausbiisi Watch the Plank ja kolmantena vuoronsa saava Magnetic North, kuten myös huumorimielessä tehtyjä hulvattomia ralleja kuten singlenä julkaistu Drink, hyvin mielenkiintoisella nimellä varustettu Mead from Hell ja täysin pähkähullu Wooden Leg!. Soppaan on heitetty myös huikea cover Taio Cruzin Hangover -biisistä, joka laittaa alkuperäisen paskan renkutuksen kävelemään lankkua pitkin (kuvittele mielessäsi kuinka Hector Barbossa räppää rommipullo kädessään), sekä tolkuttoman eeppinen 1741 (The Battle of Cartagena), joka eeppisyytensä lisäksi seilailee vähän uusillakin vesillä - tällä kertaa laulutyyleistä kokeilussa on deathcore, kun viime albumilla Back Through Time (2011) kokeiltiin black metalia viimeisessä biisissä. Viimeisenä on vielä bändin historian ylivoimaisesti pisin biisi, kun nimikkoveisu kestää peräti 11,5 minuuttia ja sen outro on suorastaan aavemaisen upea päätös albumille.

Kaikki kappaleet ovat äärimmäisen tarttuvia ja nopeasti mieleenjääviä korvamatoja, kuten tällaisessa musiikissa kuuluukin olla. Mahtavia skottilaisia piraattimelodioita, satavarmasti ainakin osissain päissään kirjoitettuja pähkähulluja lyriikoita, toinen toistaan parempia kertosäkeitä, merirosvomeininkiä kuin Mustan Helmen kannella konsanaan. Mitä muuta voisi enää toivoa? Tämä on musiikillistä viihdykettä parhaimmillaan. Se on lisäksi myös sävellyksiltään todella onnistunut levy ja siihen on selvästi panostettu täysillä, vaikka vähintään puolet biiseistä ovatkin täysin kieli poskella tehtyjä huumoriveisuja.

Jokaiselle huumorintajuiselle merirosvoista ja eeppisestä metallista pitävälle ihmisotukselle täysin must listen -tavaraa ja tämän supertasokkaan musiikkivuodenkin tasolla erittäin kova albumi.

Arvosana: 8½/10