Amorphis - Under the Red Cloud

Bändi: Amorphis
Albumi: Under the Red Cloud
Julkaisuaika: 4. syyskuuta 2015
Genre: Progressiivinen metalli / folk metal

Pitkän linjan suomalainen Kalevalan ja muiden kansantarujen sanansaattaja Amorphis on edennyt urallaan jo kahdenteentoista albumiinsa, joka kantaa nimeä Under the Red Cloud. Albumi on bändin toinen, jonka lyriikat eivät suoraan liity Kalevalaan, mutta pysyttelevät silti bändin tyylille uskollisissa teemoissa.

Bändin edellinen tuotos Circle (2013) oli merkittävästi erilainen kuin useat aikaisemmat, huomattavasti raskaampi ja vähemmän folk, enemmän melodisen death metalin puolelle kallistuva. Albumi oli ehdottomasti hyvä omalla tavallaan, mutta se ei kuulostanut niin paljon siltä tutulta Amorphikselta, mikä tekee siitä ainakin omissa kirjoissani hieman outolinnun bändin diskografiassa. Under the Red Cloud kuitenkin muuttaa tämän täysin ja palaa jälleen "siihen tuttuun ja turvalliseen Amorphikseen".

Levyltä ensimaistiaisina kuultiin singlet Death of a King sekä Sacrifice. Näistä ensimmäisenä mainittu edustaa levyn synkempää puolta ja sisältää mielenkiintoisia itämaisia vaikutteita. Aluksi hieman erikoiselta kuulostava biisi alkaa avautua kohtuullisen pian ja osoittautuu varsin mallikkaaksi, vaikkei mikään paras esimerkki levyn tyylisuunnasta olekaan. Sacrifice puolestaan on vähän sama juttu kuin Élan Nightwishille, kevyt ja lähes radioystävällinen ralli, joka ei ole läheskään levyn paras, mutta melodisuutensa ansiosta tuo Death of a Kingiä paremmin esiin sen, mistä tällä albumilla on kyse.

Itse albumin avaajana toimii nimibiisi Under the Red Cloud, joka alkaa bändille tyypillisellä pitkällä pianointrolla ja kasvaa sitten melodiseksi ja miellyttäväksi aloitukseksi, joka on 100% taattua Amorphista ilman mitään turhia ylimääräisiä elementtejä. Homma vain paranee toisessa biisissä The Four Wise Ones, joka on albumin ainoa kokonaan örinävokaaleilla laulettu biisi ja allekirjoittaneen mielestä todennäköisesti - ehkä hieman yllättäenkin - levyn paras biisi huikean loistavan kertosäkeensä ansiosta. Muita ehdottomia helmiä ovat Dark Path, joka olisi singlenä toiminut ehkä kaikista parhaana näytteenä levyn tyylistä, hyvin folkahtava ja hieman Ensiferumilta ja Eluveitieltä haiskahtava Tree of Ages ja ikävästi bonuskappaleeksi jätetty Come the Spring.

Levyn progempaan antiin - jota edustavat muun muassa biisit The Skull ja White Night - totutellessa menee hieman aikaa ja nämä biisit eivät varmasti aukea vielä ensikuuntelemalla, mutta tarpeeksi luukuttamalla niistäkin alkaa vähitellen löytyä enemmän ja enemmän mieleenjääviä ja miellyttäviä kohtia.

Amorphis kuulostaa albumilla paremmalta kuin maailman aikoihin. Oikeastaan parhaimmalta sitten vuonna 2009 julkaistun Skyforger -albumin aikojen. Levy on täynnä loistavaa biisimateriaalia, huikeita melodioita ja koukkuja, jotka pakottavat kuuntelemaan biisejä uudelleen ja uudelleen. Tämä taitaakin olla itselleni yksi eniten kuunnelluimmista uusista albumeista koko vuoden aikana jo tämän arvostelun kirjoittamishetkellä. Vokalisti Tomi Joutsen loistaa erityisen kovasti: miehen örinät tuntuvat muuttuneen entistä murhaavammiksi ja puhtaat vokaalit ovat tavalliseen tapaan ihan majesteettisia, tällä miehellä on aika hurja äänirekisteri kun kaiken tämän kykenee vaivatta laulamaan niin levyllä kuin livenäkin.

Under the Red Cloud on äärimmäisen positiivinen yllätys ja todiste siitä, että jopa levymäärän noustua kaksinumeroiseen lukuun voi kovinkin bändi edelleen tuottaa ensiluokkaista musiikkia. Amorphis ei korkeasta iästään huolimatta näytä minkäänlaisia väsymisen merkkejä.

Arvosana: 9+/10

Xandria - Fire & Ashes (EP)

Bändi: Xandria
Albumi: Fire & Ashes (EP)
Julkaisuaika: 31. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Saksalainen Xandria nousi suuremman kansan tietouteen vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Neverworld's End, jossa bändi esitteli uuden laulajansa Manuela Krullerin, joka kuulosti erehdyttävästi Tarja Turuselta. Samalla aikaisempi sinfonisvaikutteinen rock muuttui rehelliseksi sinfoniseksi metalliksi. Kyseinen albumi olikin heittämällä yksi vuoden 2012 aivan parhaista.

Viime vuonna remmiin saatiin jälleen uusi laulaja, Dianne van Giersbergen, joka puolestaan kuulostaa päivä päivältä enemmän ja enemmän Simone Simonsilta - mitä ei varsinaisesti voi pitää kovin huonona asiana. Tuorein albumi Sacrificium (2014) jäi kuitenkin hieman tasapaksuksi ja tylsäksi sisältäen vain muutaman tosissaan hyvän biisin. Se todisti kyllä Diannen olevan täydellinen laulaja bändille, mutta biisimateriaali ei ollut edellisen levyn tasoista.

Nyt käsissä on ennen seuraavaa levyä ikään kuin "välipysäkki", EP nimeltä Fire & Ashes, joka sisältää yhteensä seitsemän biisiä: kolme täysin uutta, kaksi bändin alkuaikojen biisien uudelleenäänitystä ja kaksi coveria.

Uudet biisit tulevat ensimmäisenä ja närhen munat näytetään kyllä heti kättelyssä, sillä avausbiisi Voyage of the Fallen peittoaa heittämällä jokaisen Sacrificiumin biisin. Biisi on juuri sitä, mitä Xandrian kaltaiselta bändiltä parhaimmillaan voi toivoa, eli silkkaa sinfonisen metallin riemujuhlaa Diannen upeasti soivalla, erittäin korkealla sopraanoäänellä ja jylhillä sinfonisuuksillaan. Toisena tuleva Unembraced ei ihan avausbiisin tasolle pääse, mutta olisi silti edellisellä levyllä kuulunut helposti siihen harvaan hyvien biisien joukkoon. Kolmantena vuorossa on balladi In Remembrance, joka kuulostaa todella paljon joltain Epican balladilta, tosin Dianne laulaa sillä tavalla kuin olisin toivonut Simonen laulavan esimerkiksi Epican tuoreimman The Quantum Enigma (2014) -levyn balladeissa. Korvat kiittävät noista kauniista korkeista nuoteista.

Uusintaäänitykset ovat niiltä ajoilta, jolloin Xandrian musiikki oli vielä suoraan sanottuna tylsää, joten en varsinaisesti voi sanoa Ravenheartin tai Now & Foreverin uusintojakaan mitenkään huippuhyviksi, mutta kyllä ne heikommalla laadulla ja heikommalla laulajalla vedetyt alkuperäiset voittavat ihan kirkkaasti, joten se on automaattisesti plussaa. Eivätkä biisit siis huonoja ole, ainoastaan heikompia kuin EP:n muut.

Coverit seilaavat hyvin kiehtovilla vesillä. Ensimmäisenä vuorossa on cover hyvin tunnetun amerikkalaisen rock-laulajan, Meat Loafin biisistä I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That), joka on ehdottomasti erikoisin biisi, jonka bändi on milloinkaan äänittänyt, mutta helkkari soikoon kun on loistava. Huikea suorastaan. Täytyy alkuperäisen esittäjän kyllä olla ylpeä tästä, mikäli veisun milloinkaan kuulee, sillä kyseessä on erittäin xandriamainen versio, joka kuitenkin tekee täysin kunniaa alkuperäiselle. Tämä on esimerkki siitä, miten tehdään hyvä cover, vaikka edustetaan aivan eri genreä kuin alkuperäinen.

EP:n ehdottomasti mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin sen toinen cover ja viimeinen biisi nimeltä Don't Say a Word. Kuulostaako tutulta? Niin arvelinkin. Se on nimittäin juuri SE Don't Say a Word, jonka kuvittelet sen olevan. Se Sonata Arctican tekemä. Sovitus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, sillä suomalaisbändin progehtavasta power metalista pompataan suoraan sinfoniseen metalliin ja laulajaksi vaihtuu sopraanoääninen nainen. Säkeistöt kuulostavat alkuun hieman omituisilta ja jotkin kohdat vähän töksähtäviltä ja epäsopivilta, mutta kertsi sujuu loistavasti ja c-osa on yksinkertaisesti fantastinen. Kokonaisuutena coverointi on erittäin onnistunut ja takuuvarmasti paras täydellä bändillä tehty coveri Sonata Arctican biisistä koskaan.

Kokonaisuutena Fire & Ashes on helkkarin hyvä EP ja jos tämän tasoista materiaalia on luvassa jatkossakin, odotan seuraavaa albumia erittäin suurella mielenkiinnolla ja toivon sen saapuvan mitä pikimmiten. Pientä miinusta tulee siitä, että nuo kaksi uudelleenäänitystä ovat vähän turhia suoraan sanottuna ja ilman niitä arvosana olisi ollut plussan verran korkeampi, mutta eipä tälläkään luvulla paljon häpeilemistä ole.

Arvosana: 9/10

Chaos Magic - Chaos Magic

Bändi: Chaos Magic
Albumi: Chaos Magic
Julkaisuaika: 3. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Luojan kiitos kolmas Timo Tolkki's Avalon -albumi ei saapunut piinaamaan korviamme tänä vuonna, eikä toivon mukaan saavu tulevina vuosinakaan. Timo Tolkki on kuitenkin siitäkin huolimatta edelleen hyvin kiireinen mies ja uutta projektia pukkaa jälleen kerran. Tällä kertaa mies on lyönyt hynttyyt yhteen chileläisen laulajattaren Caterina Nixin kanssa ja tuloksena on syntynyt Chaos Magic - joka siis on sekä duon että sen debyyttialbumin nimi.

Tolkki on tähän mennessä operoinut lähinnä power metalin saralla, mutta laajentaa nyt repertuaariaan sinfonisen metallin puolelle työskennellessään genreen sopivan naislaulajan kanssa. On heti aluksi todettava positiivisena asiana se, että albumin tuotanto on valovuosia edellistä Avalon-katastrofia parempi ja biisit eivät kuulosta enää samanlaisilta keskeneräisiltä omakustanteilta kuin silloin. Caterina Nix on myös hyvä laulaja, sitä ei voi kiistää, mutta mihinkään Floor Jansenin tai Simone Simonsin kaltaisten nimien joukkoon häntä ei missään tapauksessa voi nostaa. Paljon yhtäläisyyksiä on kuitenkin Sharon den Adelin äänen kanssa silloin kun Within Temptation -vokalisti oli nuorempi.

Ikävä kyllä - tässä vaiheessa tulee se Tolkki-levyjen arvosteluista tuttuakin tutumpi fraasi - siihen ne varsinaiset hyvät puolet sitten loppuvatkin. Chaos Magic on varmasti yksi vuosituhannen geneerisimmistä albumeista, biisit ovat täysin mielenkiinnottomia, uskomattoman laiskoja ja tylsiä, eivätkä herätä kuuntelijassa kerta kaikkiaan minkäänlaisia tunteita. Avalon sentään oli kaikessa umpisurkeudessaan suorastaan tragikoominen vitsi, jolle saattoi nauraa, mutta Chaos Magic on vain mitäänsanomaton tekele, eikä mikään asia muuttuisi mitenkään, vaikkei sitä olisi koskaan tehtykään.

Kappaleet laahaavat laiskalla midtempolla, orkestraatiot toistavat samaa ja ovat vähän liiankin vaatimattomia ja Tolkki, joka soittaa kitarat, bassot ja koskettimet tekee soitannollisesti ehkä uransa suurimman pohjanoteerauksen tekemällä instrumenteillaan tuskin yhtään mitään. Avalonissa oli sentään edes jonkinlaisia sooloja ja muuta, mutta Chaos Magicissa mies ei tee mitään muuta kuin pakolliset taustat, jotta Nix ei joutuisi laulamaan ilman taustamusiikkia.

Albumia kuunnellessa käy myös varsin selväksi, että Tolkki on tiedostanut Nixin kuulostavan kovasti Sharon den Adelilta - Chaos Magic on nimittäin kuin Within Temptationin The Unforgiving (2011) -albumin erittäin heikkotasoinen versiointi, jossa on selvästi myös vaikutteita bändin vanhemmasta tuotannosta. Kenties Tolkin Avantasia-huuma on siis laskemaan päin ja nyt leikitään Within Temptationia. Pahimmat tapaukset ovat One Drop of Blood, jossa on hämmentäviä kaikuja Shot in the Darkin suuntaan sekä A Little Too Late, jonka kertosäe kuulostaa niin häiritsevästi A Demon's Fatelta, että sitä on jo vaikea kuunnella.

Yksinkertaisesti sanottuna Chaos Magicilla on hyvä laulaja ja kohtuullisen hyvä tuotanto, mutta biisimateriaali on niin heikkoa, ettei tästä paljon kummemmaksi kuin virtuaaliseksi takansytykkeeksi ole. Ainoa biisi, jolla on edes vähän mahdollisuuksia on Please Don't Tell Me, joka on - Within Temptationin tyylillä tietysti - yllättävän hieno balladi ja jos koko levy olisi tämän tasoista, arvosanaksi voisi hyvillä mielin antaa jopa seiskan tai kasin. Mutta kun näin ei vain ole.

On Chaos Magic silti ehdottomasti parempi kuin molemmat Avalonit yhteensä, koska niissä nyt oli pielessä vielä monet muutkin seikat kuin vain biisimateriaali. Mutta joku voisi kyllä silti kahlita Tolkin pylvääseen pariksi vuodeksi, jotta mies voisi oikeasti rauhoittua ennen kuin syytää seuraavan tusinaprojektinsa ulos - ehkä silloin siinä voisi olla jotain laadukastakin mukana.

Arvosana: 4/10

Unleash the Archers - Time Stands Still

Bändi: Unleash the Archers
Albumi: Time Stands Still
Julkaisuaika: 26. kesäkuuta 2015
Genre: Power metal / heavy metal / melodinen death metal

Kanadalainen Unleash the Archers on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta sen hehkutuksen jälkeen, mitä bändin tuore albumi Time Stands Still on saanut maailmalla osakseen, päätin tsekata, mistä ihmeestä oikein on kyse. Googlettamalla en nimittäin löytänyt ainoatakaan negatiivista arvostelua levystä - pelkästään maasta taivaisiin ylistämistä.

Bändin genre ainakin on erikoinen, sillä musiikissa yhdistyy eeppinen, sankarillinen power metal, kasarihevi ja - vähän hämmentävästi - melodinen death metal. Lyriikoista ei tarvinne puhua, jokainen sankaripowerin ja kasarihevin tuntija tietää, mitä luokkaa ne yleensä ovat, eikä Unleash the Archers tee tähän kaavaan poikkeusta. Antakoon musiikin siis puhua puolestaan.

Melko varhaisessa vaiheessa albumia itse kukin tulee luultavasti siihen lopputulokseen, että laulaja Brittney Slayes on ihan helvetin kova muija. Ääntä löytyy siinä määrin, että heikompia hirvittää ja etenkin korkeat kiekaisut halkovat stratosfääriä niin, että mikäli avaruudessa on elämää, siellä takuuvarmasti tiedetään meistä jo. Sen lisäksi, että korkeat äänet sujuvat, nainen kykenee myös mahtaviin melodisiin laulusuorituksiin, jotka saavat aikaiseksi muun muassa erittäin miellyttäviä ja mieleenjääviä kertosäkeitä.

On päivänselvää, että syy albumin tavattomalle hehkutukselle on nimenomaan Brittney Slayes. Ainoa syy. On nimittäin kylmä totuus, että ilman Brittneytä tätä albumia ei kuuntelisi kuuro kakadukaan.

Lauluosuudet iskevät todella kovaa, mikään muu ei sitten oikein tahdo toimia. Örinät ovat täysin tarpeettomia, en ylipäänsäkään ymmärrä mikä pointti on ollut lisätä niitä mukaan tällaiseen musiikkiin, joka on pääasiassa power metalin ja kasarihevin rajamailla seilailevaa ilottelua. Ja örisijä ei ole edes hyvä hommassaan, sotkee vain biisejä, joilla muuten olisi ehkä jonkin verran potentiaalia.

Musiikki taustalla on muovista, tuotannon vielä entisestään raiskaamaa pullamössöä, josta laulukohdissa ei erota mitään muuta kuin rummut. Soolokohdissa kitaristi pääsee selvemmin ääneen ja mikäli tiluttelusoolot ovat mieleen, niitä täältä löytyy yllin kyllin, mutta riffit ovat täysin mielikuvituksetonta perusjunttausta, joka vaihtelee perinteisemmistä heviriffeistä teennäiseen tuomiopäivän autotallibläkkiin. Basistia ei tunnu olevan olemassakaan yhtä biisiä lukuun ottamatta ja rumpalia voisi helposti luulla koneeksi, sen verran uskollisesti mies noita jo oman syntymänsä aikaan puhki kulutettuja temppujaan soittelee.

Jos biiseistä pitää jotain sanoa, niin avausraita Frozen Steel ei ole miltään kantilta katsottuna hyvä, Test Your Metal kuulostaa W.A.S.P:n tai muun vastaavan klassisen bändin ylijäämältä ja Dreamcrusher on ehkä väkinäisimmin pitkäksi venytetty pitkä biisi, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Parhaimmiksi veisuiksi nousevat singlebiisi Tonight We Ride sekä black metalia leikkivä Crypt, jossa kuitenkin on Brittneyn vokaalien ansiosta todella kova kertosäe.

Time Stands Still on kokonaisuutena hyvin epätasainen paketti. Toisaalta Brittneyn vokaalien ansiosta esimerkiksi Cryptiä jaksaa kuunnella uudelleenkin ja ne ylipäänsä tekevät albumista kelvollisen, mutta musiikki taustalla kaipaisi Saturnuksen kokoista parannusta, jotta se voisi milloinkaan tehdä oikeutta keulakuvan massiiviselle äänelle. Yritystä on paljon, eikä albumi missään tapauksessa sysipaska ole vaan bändillä on ehdottomasti varaa ja mahdollisuuksia kehittyä, mutta jos ollaan ihan rehellisiä, ei tätä instrumentaalina kykenisi edes kuuntelemaan. Brittneystä valtavat plussat, mutta ei tällaisella tuotoksella siltikään ole mitään asiaa paremmille arvosanoille.

Arvosana: 6½/10

August Burns Red - Found in Far Away Places

Bändi: August Burns Red
Albumi: Found in Far Away Places
Julkaisuaika: 30. kesäkuuta 2015
Genre: Metalcore

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Rescue & Restore (2013) oli kaikin puolin erinomainen albumi metalcoren genressä. Se oli samaan aikaan äärimmäisen brutaali ja raskas sisältäen vain minimaalisen määrän puhdasta laulua, jolla monet muut nykypäivän "metalcore-yhtyeet" ovat täyttäneet todellisuudessa lähempänä pop punkia olevan musiikkinsa, mutta myös teknisesti hyvin ansiokas ja mielenkiintoinen albumi. Sillä oli useita hyvin mieleenjääviä kappaleita ja levyn yleinen tunnelma oli täydellisesti yhteensopiva musiikin kanssa.

Nyt kun käsissä on amerikkalaisen August Burns Redin uusin levy Found in Far Away Places, tilanne ei ole enää ihan sellainen kuin kaksi vuotta sitten. Musiikki on kyllä ennallaan, pop punkiksi ei bändi ole missään tapauksessa muuttunut, materiaali on edelleen yhtä lailla hyvin raskasta ja teknistä turpiinvetoa, mutta sepä tässä juuri onkin se ongelma: bändin kehityksessä ei ole tapahtunut mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään.

Found in Far Away Places on tyylillisesti käytännössä sama albumi kuin Rescue & Restore - ja aika pitkälti pari aikaisempaakin tuotosta. Siinä missä Rescue & Restore tarjosi kuitenkin hyvää biisimateriaalia ja mieleenjääviä koukkuja, Found in Far Away Places on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka yhtä ja samaa harmaata massaa, josta on hyvin haastavaa erottaa yksitoista erillistä biisiä kun edes kertosäkeet eivät jää millään tapaa mieleen vaikka niitä kuinka kuuntelee. Biisit kuulostavat niin paljon toisiltaan ja bändin vanhemmilta biiseiltä, että täytyy olla lähes jumaloinnin tasolle menevää fanityttöilyä veressä jos kykenee kertomaan onko satunnaisesta kohdasta 20 sekunnin ajan soitettava biisi The Wake vai Identity vaiko kenties Broken Promises.

Häiritsevin asia albumilla on sen hyvin väkinäiseltä tuntuva avant-gardemaisuus etenkin useiden biisien c-osissa, joihin on kaiken aggressiivisen mätön keskelle tungettu hyvin rauhallisia ja paikoitellen todella erikoisia tunnelmointikohtia, jotka sisältävät vaikutteita muun muassa itämaisesta musiikista. Ei siinä mitään, jos ne tukisivat biisien kokonaisuuksia, mutta kun ne eivät edes sovi niihin vaan tuntuvat täysin pakolla sinne ängetyiltä, jotta biisit eroaisivat jollain tavalla valtavirran metalcoresta ja olisivat "omaperäisempiä".

Hyvänä esimerkkinä toimii Separating the Seas, joka on bändin tavanomaiseen tapaan silkkaa murhaavaa tykitystä aina siihen asti kunnes yhtäkkiä keskellä biisillä bändi hiljenee ja siirrytään jonnekin Lähi-Idän tienoille peräti minuutin ajaksi ja sitten taas paahdetaan täydellä teholla loppuun saakka aivan kuin kokonaan uusi biisi olisi jo alkanut. Voisi tietysti luulla, että nämä erikoiset väliosat juuri tekisivät biiseistä helposti erottuvia ja mieleenjääviä - mutta kun niitä on niin paljon, että se siitä erottuvuudesta. Kokeilullisuus on hieno asia, mutta sitä ei pidä tehdä vain kokeilullisuuden vuoksi.

Musiikki itsessään kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin ennenkin ja plussaa siitä, ettei August Burns Red ole lähtenyt mukaan tähän metalcore goes pop punk -ilmiöön vaan pysyy uskollisena genrelleen, mutta ei tästä Rescue & Restoreen verrattuna paljon jää käteen.

Arvosana: 7+/10

Kamelot - Haven

Bändi: Kamelot
Albumi: Haven
Julkaisuaika: 5. toukokuuta 2015
Genre: Progressiivinen/sinfoninen power metal

Kamelot on bändi, jota on todella vaikea uskoa amerikkalaiseksi. Lätäkön toisella puolella tunnutaan keskittyvän metallimusiikin saralla pääasiassa siihen raskaimpaan ja äärimmäisimpään päähän (erityisesti death metaliin ja sen johdannaisiin) eikä Kamelotin kaltainen eeppistä, teatraalista ja mahtipontista melodisen metallin riemujuhlaa levittävä porukka tunnu sopivan lainkaan samaan joukkoon. Ehkä juuri se on yksi bändin valtavan menestyksen avaimista - koko mantereelta ei tasan tarkkaan löydy toista bändiä, joka kuulostaisi Kamelotilta. Toisaalta, ei kyllä pahemmin muualtakaan.

Menestyksestä kertoo myös se, että arvostelussa oleva Haven on jo bändin yhdestoista albumi. Minkään sortin vasta-alkajista ei siis todellakaan voida puhua, vaan bändi on täynnä pitkän uran tehneitä, erittäin kokeneita muusikoita, jotka yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen kykenevät kehittymään ja tuomaan musiikistaan esille uusia ulottuvuuksia pysyen kuitenkin samalla uskollisena genrelleen. Tällaiset bändit ovat harvassa nykyään.

Lievästi sanottuna hämmentävän Poetry for the Poisoned (2010) -albumin jälkeen itse kukin varmasti mietti, mihin ihmeeseen Kamelot on ajautunut. Bändi kuitenkin alkoi tosissaan herättää kiinnostusta allekirjoittaneessa heidän julkaistessa edellisen levynsä, Silverthorn (2012). Se ensinnäkin esitteli uuden laulajan, ruotsalaisen Tommy Karevikin, ja sen lisäksi oli myös selkeä paluu siihen perinteisempään Kamelotiin, jossa voimakkaat ja tarttuvat kertosäkeet jylläävät niin suoraviivaisemmissa power metal -ralleissa kuin progemmissakin teoksissa. Silverthorn asettikin melkoisen korkean riman seuraavalle albumille, joka näin toukokuun alussa, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin näkee päivänvalon.

Haven edustaa kuta kuinkin kaikkea, mitä Kamelotilta saattaa toivoa. Majesteettista ja äärimmäisen tarttuvaa power metalia, josta on jätetty pois kaikki europowerin miljoona kertaa kulutetut kliseet, jolloin bändille on muodostunut täysin omanlaisensa uniikki soundi, jota voisi nimittää selvästi "kypsemmäksi" kuin eurooppalaisten kumppanien. Levyn avauskappale Fallen Star, singlenä julkaistu Veil of Elysium ja Ecclesia -interludea seuraava End of Innocence ovat juurikin tällaisia kappaleita: kertosäkeet jäävät hyvin nopeasti mieleen, mutta ne ovat kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista, mitä eurooppalaiset genreveljet suoltavat päivä toisensa jälkeen.

Mukana on myös huomattavasti synkempää ja progempaa materiaalia, kuten yksi albumin ehdottomista kohokohdista, Citizen Zero, joka jatkaa tarttuvalla linjalla, mutta on soundeiltaan huomattavasti edellä mainittuja biisejä synkempi. Maininnan ansaitsevat myös c-osan upeat kuorot, kerrankin löytyy asiallista kuoronkäyttöä, yleensä kun sitä halutaan tunkea vähän joka paikkaan ja saada aikaiseksi dramaattisuutta vain dramaattisuuden vuoksi. Tähän dystopiasävyiseen kategoriaan voidaan heittää myös esimerkiksi My Therapy ja Beautiful Apocalypse. Kokonaan oma juttunsa on sitten päätöskappale Revolution, jota voi kutsua jo lähes brutaaliksi, sillä örinävokaalien kiistaton kuningatar Alissa White-Gluz on mukana näyttämässä todellisen kaapin paikan.

Kamelot on yleensä toimittanut kuunneltavaksemme toinen toistaan upeampia balladeja, eivätkä Havenin tuotokset eroa tästä perinteestä muuta kuin siten, että ne ovat kenties vielä aiempia parempia. Under Grey Skies on intensiivinen ja loppua kohti hyvin voimakastunteiseksi kasvava balladi, jossa vierailevat Delainin laulaja Charlotte Wessels, sekä Nightwishin oma pillipiipari Troy Donockley. Levyn lopusta löytyvä Here's to the Fall puolestaan on kuin suoraan Broadway-musikaalista ja viimeistään sen kuulemisen jälkeen on selvää, että Tommy Karevik on yksi kiistatta parhaimmista miesvokalisteista metallimusiikissa ja enemmän kuin täydellinen keulakuva Kamelotille.

Levyn ehdoton kliimaksi koetaan kuitenkin kymmenennen kappaleen kohdalla kun vuoronsa saa sen pisin biisi, 6-minuuttinen Liar Liar (Wasteland Monarchy), joka melko varmasti on Kamelotin uran paras biisi - ja se on aika helkkarin kovasti sanottu kun ottaa huomioon, että Haven todella on jo bändin yhdestoista albumi ja biisejä on takana melkoinen määrä. Mutta minkäs sille voi: jokainen pieninkin asia on niin kohdillaan kuin vain suinkin mahdollista ja kertosäe on täysin tajunnanräjäyttävä.

Eikä Haven ole pelkästään kokoelma hyvin sävellettyjä biisejä, vaan niiden musiikillinen toteutuskin on aivan ensiluokkaista. Kuten jo mainittua, Tommy Karevik on äänensä kanssa levyn selkein johtotähti. Sen lisäksi juuri sopivassa määrin ja sopivissa kohdissa käytetty sinfoniaorkestei tuo todella upean mausteen biiseille ja kiehtovia kitara- sekä kosketinsooloja löytyy joka puolelta, selvästi enemmän kuin bändin parilla viime albumilla. Lyriikat sopivat erinomaisesti yhteen levyn dystopisen ja post-apokalyptisen tunnelman kanssa ja vaikka kyseessä ei Silverthornin kaltainen konseptialbumi olekaan,se tuntuu ennen kaikkea yhtenäiseltä paketilta, jossa kaikki biisit ovat osa kokonaisuutta ja tukevat olemassaolollaan toinen toisiaan.

Kamelot onnistui täyttämään kaikki Silverthornin asettamat odotukset ja vielä enemmänkin: Haven menee ainakin omissa kirjoissani edeltäjänsä yläpuolelle ihan selkeästi. Uskaltaisin melko suoralta kädeltä nimetä Havenin Kamelotin uran toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi ja sen perusteella on lupa odottaa, että jatkossakin luvassa on laadukasta materiaalia. Kirkkaasti yksi koko vuoden parhaimmista albumeista jo ennen vuoden puoliväliä.

Arvosana: 9½/10

Three Days Grace - Human

Bändi: Three Days Grace
Albumi: Human
Julkaisuaika: 31. maaliskuuta 2015
Genre: Alternative metal/rock

Kanadalaista Three Days Gracea kohtasi melkoinen tragedia pari vuotta sitten, kun bändin ylistetty laulaja Adam Gontier jätti bändin terveydellisistä syistä. Hän kuitenkin halusi muiden jäsenten jatkavan bändiä ilman häntä ja sen he myös tekivät. Uudeksi vokalistiksi pestattiin My Darkest Days -yhtyeestä tuttu Matt Walst.

Valtaosa bändin "faneista" (huomaa lainausmerkit) päätti julistaa automaattisesti bändin kuolleeksi Adamin poistuttua riveistä antamatta uudelle vokalistille lainkaan mahdollisuutta näyttää olevansa pätevä korvaaja. Adamin kaltaista ääntä ei tietenkään täysin voi koskaan korvata, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä Matt suoriutuu korvaajan tehtävästä erinomaisesti, eikä hänen suorituksessaan ole valittamisen sijaa. Singlenä syksyllä julkaistu I Am Machine antoi erittäin hyvän ensivaikutelman levystä. Tai niin ainakin kuvittelin. Paljastuu nimittäin, että kyseessä on ehkä yksi harhaanjohtavimmista ensivaikutelmista koskaan.

Bändin viides albumi Human on lyhyesti ilmaistuna aivan häkellyttävän huono. Syy ei ole laulajanvaihdoksessa, sillä kuten jo todettua, Matt on erinomainen korvaaja. Syy on siinä, että biisimateriaali on niin heikkoa, ettei sitä voi haukkua edes kokoelmaksi B-luokan jämäbiisejä aiemmilta levyiltä, koska sellaisenkin olisin kuunnellut mieluummin kuin tämän. Biisit ovat soundeiltaan todella vaisuja, kuulostavat toinen toisiltaan, unettavan tylsiä, totaalisen mitäänsanomattomia ja mitäköhän vielä. Matt laulaa, muut jätkät soittavat taustalla jotain, yksikään soittajista ei tosin erotu taustamassasta mitenkään.

Sen lisäksi, että biisit ovat harvinaisen huonoja, ne ovat myös erittäin itseään toistavia. Kertosäkeet toistavat samaa asiaa niin monta kertaa, että se alkaa muuttua jo ärsyttäväksi. Toistuvuuden määrä aiheuttaa lähes myötähäpeää, eikä kerro muusta kuin auttamattomasta ideoiden pulasta. Tuntuu kuin biiseistä olisi väkisin yritetty tehdä mahdollisimman tarttuvia ja se on sitten mennyt täysin överiksi. Taisi Adam olla muutakin kuin vain laulaja... nimittäin se, joka teki niitä hyviä biisejä hyvillä ideoilla.

On vielä mainittava myös lyriikat, jotka ovat itsensä toistamisen lisäksi niin naurettavia, etten oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Tässä ollaan kovasti yritetty tehdä albumi, joka käsittelee ihmistä ja ihmisyyttä ymmärtämättä aiheesta yhtään mitään, jolloin tuloksena on kaksitoista yhdentekevää rallatusta, jotka takuuvarmasti saavat Adamin hakkaamaan päätään seinään ja kysymään itseltään "miksi en vain kehottanut poikia lopettamaan bändin?".

Jos tätä kammotusta nyt jotenkin haluaa biisien kautta vielä analysoida, niin I Am Machine on ainoa hyvä biisi, muilla ei ole mitään toivoa. Avausbiisi Human Race yrittää epätoivoisesti olla anthem-tyylinen biisi, joka jää kaikkien mieleen ja jota koko yleisö laulaa kuorossa keikoilla, mutta kun koko biisi on käytännössä saman toistoa, siitä menee mielenkiinto jo ennen puoliväliä. Fallen Angel, Landmine ja So What aiheuttavat fiiliksen, jossa tekisi mieli vain mennä piiloon sängyn alle ja esittää, ettei ole ikinä kuullutkaan bändistä nimeltä Three Days Grace. Car Crash on luultavasti koomisin tapaus, joka on bändin nimen alla koskaan julkaistu, enkä puhu nyt pelkästään biisin hulvattomasta nimestä, vaan sen koko sisällöstä.

Adamin vokaalit onnistuttiin korvaamaan, mutta miehen muut taidot (= biisinkirjoitus) uupuvat yhtyeen jokaiselta nykyjäseneltä auttamatta. Tällainen paketti ei vain pysy kasassa, musiikkia ei tehdä olemalla vain taitava muusikko, sillä ilman hyviä biisejä paraskaan muusikko ei ole yhtään mitään. Humania ei voi edes verrata bändin aikaisempiin albumeihin. Todennäköisesti koko vuoden pahin musiikillinen pettymys ja pohjanoteeraus. Kiitos, mutta ei kiitos.

Arvosana: 5/10