Bändi: August Burns Red Albumi: Found in Far Away Places Julkaisuaika: 30. kesäkuuta 2015 Genre: Metalcore
Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Rescue & Restore (2013) oli kaikin puolin erinomainen albumi metalcoren genressä. Se oli samaan aikaan äärimmäisen brutaali ja raskas sisältäen vain minimaalisen määrän puhdasta laulua, jolla monet muut nykypäivän "metalcore-yhtyeet" ovat täyttäneet todellisuudessa lähempänä pop punkia olevan musiikkinsa, mutta myös teknisesti hyvin ansiokas ja mielenkiintoinen albumi. Sillä oli useita hyvin mieleenjääviä kappaleita ja levyn yleinen tunnelma oli täydellisesti yhteensopiva musiikin kanssa.
Nyt kun käsissä on amerikkalaisen August Burns Redin uusin levy Found in Far Away Places, tilanne ei ole enää ihan sellainen kuin kaksi vuotta sitten. Musiikki on kyllä ennallaan, pop punkiksi ei bändi ole missään tapauksessa muuttunut, materiaali on edelleen yhtä lailla hyvin raskasta ja teknistä turpiinvetoa, mutta sepä tässä juuri onkin se ongelma: bändin kehityksessä ei ole tapahtunut mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään.
Found in Far Away Places on tyylillisesti käytännössä sama albumi kuin Rescue & Restore - ja aika pitkälti pari aikaisempaakin tuotosta. Siinä missä Rescue & Restore tarjosi kuitenkin hyvää biisimateriaalia ja mieleenjääviä koukkuja, Found in Far Away Places on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka yhtä ja samaa harmaata massaa, josta on hyvin haastavaa erottaa yksitoista erillistä biisiä kun edes kertosäkeet eivät jää millään tapaa mieleen vaikka niitä kuinka kuuntelee. Biisit kuulostavat niin paljon toisiltaan ja bändin vanhemmilta biiseiltä, että täytyy olla lähes jumaloinnin tasolle menevää fanityttöilyä veressä jos kykenee kertomaan onko satunnaisesta kohdasta 20 sekunnin ajan soitettava biisi The Wake vai Identity vaiko kenties Broken Promises.
Häiritsevin asia albumilla on sen hyvin väkinäiseltä tuntuva avant-gardemaisuus etenkin useiden biisien c-osissa, joihin on kaiken aggressiivisen mätön keskelle tungettu hyvin rauhallisia ja paikoitellen todella erikoisia tunnelmointikohtia, jotka sisältävät vaikutteita muun muassa itämaisesta musiikista. Ei siinä mitään, jos ne tukisivat biisien kokonaisuuksia, mutta kun ne eivät edes sovi niihin vaan tuntuvat täysin pakolla sinne ängetyiltä, jotta biisit eroaisivat jollain tavalla valtavirran metalcoresta ja olisivat "omaperäisempiä".
Hyvänä esimerkkinä toimii Separating the Seas, joka on bändin tavanomaiseen tapaan silkkaa murhaavaa tykitystä aina siihen asti kunnes yhtäkkiä keskellä biisillä bändi hiljenee ja siirrytään jonnekin Lähi-Idän tienoille peräti minuutin ajaksi ja sitten taas paahdetaan täydellä teholla loppuun saakka aivan kuin kokonaan uusi biisi olisi jo alkanut. Voisi tietysti luulla, että nämä erikoiset väliosat juuri tekisivät biiseistä helposti erottuvia ja mieleenjääviä - mutta kun niitä on niin paljon, että se siitä erottuvuudesta. Kokeilullisuus on hieno asia, mutta sitä ei pidä tehdä vain kokeilullisuuden vuoksi.
Musiikki itsessään kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin ennenkin ja plussaa siitä, ettei August Burns Red ole lähtenyt mukaan tähän metalcore goes pop punk -ilmiöön vaan pysyy uskollisena genrelleen, mutta ei tästä Rescue & Restoreen verrattuna paljon jää käteen.
Bändi: Kamelot Albumi: Haven Julkaisuaika: 5. toukokuuta 2015 Genre: Progressiivinen/sinfoninen power metal
Kamelot on bändi, jota on todella vaikea uskoa amerikkalaiseksi. Lätäkön toisella puolella tunnutaan keskittyvän metallimusiikin saralla pääasiassa siihen raskaimpaan ja äärimmäisimpään päähän (erityisesti death metaliin ja sen johdannaisiin) eikä Kamelotin kaltainen eeppistä, teatraalista ja mahtipontista melodisen metallin riemujuhlaa levittävä porukka tunnu sopivan lainkaan samaan joukkoon. Ehkä juuri se on yksi bändin valtavan menestyksen avaimista - koko mantereelta ei tasan tarkkaan löydy toista bändiä, joka kuulostaisi Kamelotilta. Toisaalta, ei kyllä pahemmin muualtakaan.
Menestyksestä kertoo myös se, että arvostelussa oleva Haven on jo bändin yhdestoista albumi. Minkään sortin vasta-alkajista ei siis todellakaan voida puhua, vaan bändi on täynnä pitkän uran tehneitä, erittäin kokeneita muusikoita, jotka yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen kykenevät kehittymään ja tuomaan musiikistaan esille uusia ulottuvuuksia pysyen kuitenkin samalla uskollisena genrelleen. Tällaiset bändit ovat harvassa nykyään.
Lievästi sanottuna hämmentävän Poetry for the Poisoned (2010) -albumin jälkeen itse kukin varmasti mietti, mihin ihmeeseen Kamelot on ajautunut. Bändi kuitenkin alkoi tosissaan herättää kiinnostusta allekirjoittaneessa heidän julkaistessa edellisen levynsä, Silverthorn (2012). Se ensinnäkin esitteli uuden laulajan, ruotsalaisen Tommy Karevikin, ja sen lisäksi oli myös selkeä paluu siihen perinteisempään Kamelotiin, jossa voimakkaat ja tarttuvat kertosäkeet jylläävät niin suoraviivaisemmissa power metal -ralleissa kuin progemmissakin teoksissa. Silverthorn asettikin melkoisen korkean riman seuraavalle albumille, joka näin toukokuun alussa, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin näkee päivänvalon.
Haven edustaa kuta kuinkin kaikkea, mitä Kamelotilta saattaa toivoa. Majesteettista ja äärimmäisen tarttuvaa power metalia, josta on jätetty pois kaikki europowerin miljoona kertaa kulutetut kliseet, jolloin bändille on muodostunut täysin omanlaisensa uniikki soundi, jota voisi nimittää selvästi "kypsemmäksi" kuin eurooppalaisten kumppanien. Levyn avauskappale Fallen Star, singlenä julkaistu Veil of Elysium ja Ecclesia -interludea seuraava End of Innocence ovat juurikin tällaisia kappaleita: kertosäkeet jäävät hyvin nopeasti mieleen, mutta ne ovat kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista, mitä eurooppalaiset genreveljet suoltavat päivä toisensa jälkeen.
Mukana on myös huomattavasti synkempää ja progempaa materiaalia, kuten yksi albumin ehdottomista kohokohdista, Citizen Zero, joka jatkaa tarttuvalla linjalla, mutta on soundeiltaan huomattavasti edellä mainittuja biisejä synkempi. Maininnan ansaitsevat myös c-osan upeat kuorot, kerrankin löytyy asiallista kuoronkäyttöä, yleensä kun sitä halutaan tunkea vähän joka paikkaan ja saada aikaiseksi dramaattisuutta vain dramaattisuuden vuoksi. Tähän dystopiasävyiseen kategoriaan voidaan heittää myös esimerkiksi My Therapy ja Beautiful Apocalypse. Kokonaan oma juttunsa on sitten päätöskappale Revolution, jota voi kutsua jo lähes brutaaliksi, sillä örinävokaalien kiistaton kuningatar Alissa White-Gluz on mukana näyttämässä todellisen kaapin paikan.
Kamelot on yleensä toimittanut kuunneltavaksemme toinen toistaan upeampia balladeja, eivätkä Havenin tuotokset eroa tästä perinteestä muuta kuin siten, että ne ovat kenties vielä aiempia parempia. Under Grey Skies on intensiivinen ja loppua kohti hyvin voimakastunteiseksi kasvava balladi, jossa vierailevat Delainin laulaja Charlotte Wessels, sekä Nightwishin oma pillipiipari Troy Donockley. Levyn lopusta löytyvä Here's to the Fall puolestaan on kuin suoraan Broadway-musikaalista ja viimeistään sen kuulemisen jälkeen on selvää, että Tommy Karevik on yksi kiistatta parhaimmista miesvokalisteista metallimusiikissa ja enemmän kuin täydellinen keulakuva Kamelotille.
Levyn ehdoton kliimaksi koetaan kuitenkin kymmenennen kappaleen kohdalla kun vuoronsa saa sen pisin biisi, 6-minuuttinen Liar Liar (Wasteland Monarchy), joka melko varmasti on Kamelotin uran paras biisi - ja se on aika helkkarin kovasti sanottu kun ottaa huomioon, että Haven todella on jo bändin yhdestoista albumi ja biisejä on takana melkoinen määrä. Mutta minkäs sille voi: jokainen pieninkin asia on niin kohdillaan kuin vain suinkin mahdollista ja kertosäe on täysin tajunnanräjäyttävä.
Eikä Haven ole pelkästään kokoelma hyvin sävellettyjä biisejä, vaan niiden musiikillinen toteutuskin on aivan ensiluokkaista. Kuten jo mainittua, Tommy Karevik on äänensä kanssa levyn selkein johtotähti. Sen lisäksi juuri sopivassa määrin ja sopivissa kohdissa käytetty sinfoniaorkestei tuo todella upean mausteen biiseille ja kiehtovia kitara- sekä kosketinsooloja löytyy joka puolelta, selvästi enemmän kuin bändin parilla viime albumilla. Lyriikat sopivat erinomaisesti yhteen levyn dystopisen ja post-apokalyptisen tunnelman kanssa ja vaikka kyseessä ei Silverthornin kaltainen konseptialbumi olekaan,se tuntuu ennen kaikkea yhtenäiseltä paketilta, jossa kaikki biisit ovat osa kokonaisuutta ja tukevat olemassaolollaan toinen toisiaan.
Kamelot onnistui täyttämään kaikki Silverthornin asettamat odotukset ja vielä enemmänkin: Haven menee ainakin omissa kirjoissani edeltäjänsä yläpuolelle ihan selkeästi. Uskaltaisin melko suoralta kädeltä nimetä Havenin Kamelotin uran toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi ja sen perusteella on lupa odottaa, että jatkossakin luvassa on laadukasta materiaalia. Kirkkaasti yksi koko vuoden parhaimmista albumeista jo ennen vuoden puoliväliä.
Bändi: Three Days Grace Albumi: Human Julkaisuaika: 31. maaliskuuta 2015 Genre: Alternative metal/rock
Kanadalaista Three Days Gracea kohtasi melkoinen tragedia pari vuotta sitten, kun bändin ylistetty laulaja Adam Gontier jätti bändin terveydellisistä syistä. Hän kuitenkin halusi muiden jäsenten jatkavan bändiä ilman häntä ja sen he myös tekivät. Uudeksi vokalistiksi pestattiin My Darkest Days -yhtyeestä tuttu Matt Walst.
Valtaosa bändin "faneista" (huomaa lainausmerkit) päätti julistaa automaattisesti bändin kuolleeksi Adamin poistuttua riveistä antamatta uudelle vokalistille lainkaan mahdollisuutta näyttää olevansa pätevä korvaaja. Adamin kaltaista ääntä ei tietenkään täysin voi koskaan korvata, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä Matt suoriutuu korvaajan tehtävästä erinomaisesti, eikä hänen suorituksessaan ole valittamisen sijaa. Singlenä syksyllä julkaistu I Am Machine antoi erittäin hyvän ensivaikutelman levystä. Tai niin ainakin kuvittelin. Paljastuu nimittäin, että kyseessä on ehkä yksi harhaanjohtavimmista ensivaikutelmista koskaan.
Bändin viides albumi Human on lyhyesti ilmaistuna aivan häkellyttävän huono. Syy ei ole laulajanvaihdoksessa, sillä kuten jo todettua, Matt on erinomainen korvaaja. Syy on siinä, että biisimateriaali on niin heikkoa, ettei sitä voi haukkua edes kokoelmaksi B-luokan jämäbiisejä aiemmilta levyiltä, koska sellaisenkin olisin kuunnellut mieluummin kuin tämän. Biisit ovat soundeiltaan todella vaisuja, kuulostavat toinen toisiltaan, unettavan tylsiä, totaalisen mitäänsanomattomia ja mitäköhän vielä. Matt laulaa, muut jätkät soittavat taustalla jotain, yksikään soittajista ei tosin erotu taustamassasta mitenkään.
Sen lisäksi, että biisit ovat harvinaisen huonoja, ne ovat myös erittäin itseään toistavia. Kertosäkeet toistavat samaa asiaa niin monta kertaa, että se alkaa muuttua jo ärsyttäväksi. Toistuvuuden määrä aiheuttaa lähes myötähäpeää, eikä kerro muusta kuin auttamattomasta ideoiden pulasta. Tuntuu kuin biiseistä olisi väkisin yritetty tehdä mahdollisimman tarttuvia ja se on sitten mennyt täysin överiksi. Taisi Adam olla muutakin kuin vain laulaja... nimittäin se, joka teki niitä hyviä biisejä hyvillä ideoilla.
On vielä mainittava myös lyriikat, jotka ovat itsensä toistamisen lisäksi niin naurettavia, etten oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Tässä ollaan kovasti yritetty tehdä albumi, joka käsittelee ihmistä ja ihmisyyttä ymmärtämättä aiheesta yhtään mitään, jolloin tuloksena on kaksitoista yhdentekevää rallatusta, jotka takuuvarmasti saavat Adamin hakkaamaan päätään seinään ja kysymään itseltään "miksi en vain kehottanut poikia lopettamaan bändin?".
Jos tätä kammotusta nyt jotenkin haluaa biisien kautta vielä analysoida, niin I Am Machine on ainoa hyvä biisi, muilla ei ole mitään toivoa. Avausbiisi Human Race yrittää epätoivoisesti olla anthem-tyylinen biisi, joka jää kaikkien mieleen ja jota koko yleisö laulaa kuorossa keikoilla, mutta kun koko biisi on käytännössä saman toistoa, siitä menee mielenkiinto jo ennen puoliväliä. Fallen Angel, Landmine ja So What aiheuttavat fiiliksen, jossa tekisi mieli vain mennä piiloon sängyn alle ja esittää, ettei ole ikinä kuullutkaan bändistä nimeltä Three Days Grace. Car Crash on luultavasti koomisin tapaus, joka on bändin nimen alla koskaan julkaistu, enkä puhu nyt pelkästään biisin hulvattomasta nimestä, vaan sen koko sisällöstä.
Adamin vokaalit onnistuttiin korvaamaan, mutta miehen muut taidot (= biisinkirjoitus) uupuvat yhtyeen jokaiselta nykyjäseneltä auttamatta. Tällainen paketti ei vain pysy kasassa, musiikkia ei tehdä olemalla vain taitava muusikko, sillä ilman hyviä biisejä paraskaan muusikko ei ole yhtään mitään. Humania ei voi edes verrata bändin aikaisempiin albumeihin. Todennäköisesti koko vuoden pahin musiikillinen pettymys ja pohjanoteeraus. Kiitos, mutta ei kiitos.
Bändi: Nightwish Albumi: Endless Forms Most Beautiful Julkaisuaika: 27. maaliskuuta 2015 Genre: Sinfoninen metalli
Nightwish on bändi, jonka jokainen suomalainen tietää, se on fakta. Tämä Kiteellä vuonna 1996 perustettu yhtye on lähes 20-vuotisen uransa aikana noussut maailman suurimmaksi sinfonista metallia soittavaksi bändiksi ja nyt, yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen, on tullut heidän aikansa julkaista järjestyksessään jo kahdeksas studioalbumi, Endless Forms Most Beautiful. Kyseessä on ensimmäinen albumi, jolla ns. pillipiiparin virkaa jo pitkään toimittanut Troy Donockley on bändin virallinen jäsen ja myös ensimmäinen, jolloin laulajana toimii hollantilainen Floor Jansen. Rumpuja albumilla soittaa tuuraajan virassa Wintersunista tuttu Kai Hahto.
Albumin teema poikkeaa kaikesta, mitä Nightwish on aikaisemmin tehnyt. Fantasian ja mielikuvituksen sijasta se käsittelee todellisia asioita, erityisesti elämää, sen syntyä, olemassaoloa ja päättymistä, luonnontieteellisestä näkökulmasta. Mukana muutamassa puheosuudessa onkin kuuluisa evoluutiobiologi Richard Dawkins.
Musiikillisesti kyseessä on ehdottomasti bändialbumi. Siinä missä edellinen albumi Imaginaerum (2011) räjäytti tajunnan majesteettisilla orkestraatioillaan, Endless Forms Most Beautiful päästää bändin jäsenet paljon selkeämmin esille. Kitaristi Emppu Vuorinen esimerkiksi pääsee esille enemmän kuin kertaakaan sitten bändin kolmannen albumin, Wishmaster (2000) ja mukana on jopa muutamia ihan selviä kitarasooloja, jotka ovat tähän mennessä olleet hyvin epätavallisia Nightwishin musiikissa. Myös pääjehu Tuomas Holopaisen piano kuuluu tällä kertaa monessa kohdassa muuallakin kuin vain jossain kaukana taustalla (vrt. Last Ride of the Dayn kertosäe).
Orkesteri on läsnä edelleen erittäin voimakkaasti, mutta tällä kertaa se on miksattu taka-alalle, eikä se ole pääelementti kuten Imaginaerumilla, vaan bändisoitto on ehdottomasti se ykkösjuttu ja orkesteri täydentää sitä taustalla. Tällä tavoin orkesteriosuudet on myös saatu kuulostamaan paremmalta kuin koskaan aikaisemmin
Levy on ehdottomasti raskaampi kuin edeltäjänsä, mutta ei kuitenkaan vie nimiinsä Nightwishin historian raskaimman albumin titteliä, kuten monet arvostelijat povasivat. Mukana on sekä muutamia hyvinkin raskaita biisejä, mutta samalla myös joitakin erittäin kevyitä. Ääripäät tasoittavat mukavasti toisiaan ja albumin biisimateriaali onkin tämän myötä hyvin monipuolista. Tuttuja riffejä ja melodioita aiemmista Nightwish-biiseistä on taitavasti uudelleenkäytetty useissa biiseissä ja niistä on luotu jotain täysin uutta ja upeaa. Tuttujen tapausten osaksi mukana on myös sellaista, mitä ei tältä bändiltä olla milloinkaan kuultu, biisejä, joita ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Kaikki nämä ovat Endless Forms Most Beautifulin ehdottomia vahvuuksia.
Albumi alkaa räjähtävällä tavalla kun Shudder Before the Beautiful pääsee kunnolla vauhtiin Dawkinsin lyhyen alkupuheen jälkeen. Kyseessä on heti biisi, jonka voisi sanoa ikään kuin pyyhkivän lattiaa Imaginaerumilla. Kertosäe tarttuu mieleen heti ensikuulemalla, mukana on erittäin miellyttävä kitara-syntikkasoolo ja kenties bändin historian parhaimmalta kuulostava kuoro-osuus. Tämän kovemmin on albumia vaikea aloittaa.
Samalla meiningillä jatketaan myös toisessa biisissä nimeltä Weak Fantasy, jossa ei tosin musiikillisesta heikkoudesta ainakaan ole tietoakaan. Hyvin erikoinen kappale sekoittaa säkeistöjen akustista kitarointia kertosäkeen raskaaseen runnomiseen ja kertosäe jää jälleen erittäin positiivisella tavalla nopeasti mieleen. Allekirjoittanut pitää myös kovasti biisin uskontokriittisestä teemasta.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu Élan on huomattavasti kahta ensimmäistä biisiä kevyempi ja popahtavampi, mutta sen yksinkertaisesti kauniit melodiat ja upeat lyriikat vievät mennessään auttamatta. Kappale ei ehkä musiikillisesti edusta albumia kovinkaan hyvin, mutta pidän sitä silti erinomaisena ykkössinglenä - se ainakin valmistaa hyvin siihen, mitä kaikkea vielä tätäkin upeampaa itse levyllä on tulossa.
Kevyemmistä maisemista palataan jälleen raskaan mätön puolelle ja vuoroon tulee Yours is an Empty Hope, joka on selvästi yksi bändin aggressiivisimmista biiseistä koskaan. Murjovat riffit ja Floorin astetta rankemmat vokaalit tekevät ehdottomasti tehtävänsä - tätä ei voi muuta kuin tykittää volyymit kaakossa. Kertosäkeen taustalla voi myös selvästi kuulla murhaavia örinävokaaleja, jotka ovat itse asiassa itse neiti Jansenin aikaansaannosta - propsit siitä ehdottomasti hänelle.
Levyn selkeä balladi Our Decades in the Sun ryöstää itselleen kaikkien aikojen parhaimman Nightwish-balladin tittelin melko kirkkaasti. Henkeäsalpaavan kaunis kappale muuttuu vielä entistä paremmaksi upeiden kitaraosuuksien ansiosta, ne ovat kappaleen yksi ehdottomasti kantavimmista voimista ja tekevät siitä tietyllä tavalla todella spesiaalin verrattuna kaikkiin bändin aikaisempiin balladeihin.
Levyn hankalin pureskeltava on ollut ehdottomasti folk-veisu My Walden, joka ei aluksi tuntunut yhtään miltään, lähinnä pliisulta B-luokan Élanilta, mutta mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä paremmaksi se muuttuu. Kertosäe on itse asiassa oikeasti aika tarttuva, folk-melodiat ovat erityisen miellyttäviä ja rakenteen muutos toisen kertosäkeen jälkeen on hyvin kiehtova ratkaisu. Ei hullumpi biisi siis lainkaan - vaikka albumin heikoin onkin, toki.
Nimikappale Endless Forms Most Beautiful on hieman erikoisempi tapaus, sillä se on samaan aikaan varsin raskas, mutta kuitenkin pirteä ja hyväntuulinen. Erityisen maininnan saa kappaleen kertosäe, joka on ehdottomasti yksi koko levyn parhaista ja takuuvarma korvamato sekä livehitti.
Albumin kevyin veisu Edema Ruh kuuluu kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta allekirjoittaneen henkilökohtaisiin suosikkeihin. Se on kuin suoraan Wishmaster -albumilta ja sen melodiat vain yksinkertaisesti vievät mennessään, eivätkä päästä otteestaan. Tämän arvostelun kirjoitushetkellä Edema Ruh onkin ennen levyä julkaistuja biisejä mukaan laskematta eniten kuuntelemani biisi koko albumilla. Yksinkertaisesti sulaa täydellisyyttä alusta loppuun saakka.
Alpenglow on myös ihan tavattoman huikea biisi ja tuo elävästi mieleen Century Child (2002) -albumin ja etenkin sen huikean Ever Dream -biisin. Mitä enemmän tätä kuuntelee, sitä addiktoituneemmaksi siihen täysin huomaamattaan tulee.
Levyn ainoa täysin instrumentaalinen kappale The Eyes of Sharbat Gula on lyhyesti ilmaistuna vangitseva ja hypnoottinen kokemus. Sen kuuntelemista ei voi lopettaa kesken kun sen on aloittanut. Biisi on hyvin itseään toistava kuuden minuutin ajan, mutta nyanssit vaihtelevat jatkuvasti ja se kehittyy koko ajan luoden tunnelmaa, jota ei voi sanoin kuvailla. Tämä on kuin suoraa jatkumoa Tuomas Holopaisen majesteettiselle sooloalbumille The Life and Times of Scrooge (2014).
Ja sitten se loppuhuipennus, josta jo etukäteen niin paljon puhuttiin. Täysin järjettömältä järkäleeltä kuulostava, käsittämättömät 24 minuuttia pitkä The Greatest Show on Earth, joka kertoo koko elämän historian aivan alkuräjähdyksestä ihmiskunnan jälkeiseen aikaan saakka. Kyseessä on niin massiivinen teos, ettei sitä voi kutsua biisiksi ensinkään. Sillä on lähes kuusiminuuttinen hidastempoinen ja koko ajan pitemmälle rakentuva intro, joka teoksen toisessa osassa räjähtää täysiin voimiinsa kun bändi ja vokaalit tulevat mukaan. Mukana on yhteensä kaksi eri kertosäettä, joista molemmat edustavat parasta A-luokkaa. Väliin mahtuu upeita instrumentaalisia osia, orkestraatioita, eläinten ja luonnon ääniä, sekä Richard Dawkinsin henkeäsalpaavan upeita puheosuuksia. Tätä teosta ei voi selittää pelkillä sanoilla, se on pakko kuulla itse, jotta sen täysin ylitsevuotavan upeuden voi käsittää. Ja tämä ei todellakaan aukea yhdellä kerralla - uusia yksityiskohtia löytynee vielä vuoden kuuntelun jälkeenkin. Mitään tällaista ei ole koskaan ennen tehty eikä varmasti tulla koskaan tekemään. Ja olen varma siitä, että WE WERE HERE tulee olemaan livenä seuraava tärykalvot lävistävä floorgasm.
Endless Forms Most Beautiful jättää sanattomaksi. Yleensä olen sanavalmis ihminen, mutta nyt niitä sanoja ei vain tunnu löytyvän. Imaginaerumin piti olla ohittamaton, mutta kyllä totuus vain on, että tässä mennään ohitse aika lailla kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Yli kolmen vuoden piinaava odotus palkitaan albumilla, joka on mahdollisesti Nightwishin historian paras, täysin epäilemättä tämän vuoden paras ja helvetti soikoon, yksi kaikkien aikojen parhaimmista mestariteoksista. Tämän kuuntelemista ei kadu.
Bändi: Serious Black Albumi: As Daylight Breaks Julkaisuaika: 16. tammikuuta 2015 Genre: Power metal
Hyvin hämmentävällä tavalla muuan Harry Potter -hahmon nimeä muistuttavalla nimellä varustettu Serious Black on hyvin tuore bändi, joka on ihan kansainvälinen ryhmittymä eikä siten kotoisin mistään yhdestä valtiosta. Mukana on useita tunnettuja muusikoita muun muassa entisiä Blind Guardianin ja Visions of Atlantiksen jäseniä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen Avantasian tyylinen metalliooppera, vaan ihan tavallinen bändi, jolla vain sattuu olemaan hyvin nimekäs miehistö.
Hyvin helposti voisi kuvitella tämänkin levyn sortuvan kaikkiin kammottavimpiin power metal -kliseisiin ja sisältävän tukun biisejä, jotka on kuultu jo satoja kertoja muiden bändien levyillä, mutta on erityisen positiivista huomata, että kyseessä ei ole sellainen levy. Nyt on käsissä kiekko täynnä äärimmäisen melodista, hyväntuulista, tarttuvaa ja eeppistä power metalia, jota ei kuitenkaan ole pantu ihan överiksi tuhatpäisillä sinfoniaorkestereilla tai muulla vastaavalla - koskettimet hoitavat melodiset taustat niin hyvin, ettei orkesteria tarvita edes.
As Daylight Breaks on alusta alkaen melodisen power metalin riemujuhlaa, josta ei mieleenpainuvia koukkuja puutu. Kaikki soittajat osaavat asiansa ammattilaisten tavoin ja erityisesti laulaja Urban Breed pääsee loistamaan toden teolla, mies on kuin luotu bändin keulille ja ääni sopii musiikkiin kuin porkkana lumiukon nenäksi.
Varsinaisesti heikkoja biisejä albumilta ei löydy, se on ihan selvä juttu. Avausraita I Seek No Other Life tekee hyvin selväksi, mistä tässä on kyse ja siitä ei lipsuta heikompaan missään vaiheessa. Albumi ei varsinaisesti ole konsepti- tai teema-albumi, mutta levyn keskivaiheilla on parikin biisiä, jotka menevät hieman egyptiläisen mytologian puolelle, mikä on vain ja ainoastaan positiivista monipuolisuutta. Nimibiisi osoittautuu väkevän rallin sijasta albumin balladiksi, joka on power metal -balladiksi ihan poikkeuksellisen komea tapaus ja Breedin ääni pääsee todella oikeuksiinsa siinä.
Serious Black aloittaa uransa erinomaisesti. As Daylight Breaks on erittäin komea debyyttialbumiksi vaikka ammattimiehiä kaikki bändin jäsenet ovatkin. Jään innolla odottamaan lisää tulevaisuudessa.
Bändi: Against Myself Albumi: Odyssey to Reflexion Julkaisuaika: 19. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal
Espanja ei ole ihan siitä yleisimmästä päästä kun puhutaan metallibändien kotimaista. Against Myself kuitenkin on sieltä lähtöisin ja kyseessä on allekirjoittaneelle ja aika monelle muullekin täysin uusi tuttavuus, sillä bändi vaikuttaa hyvin, hyvin heikosti tunnetulta, vaikka Odyssey to Reflexion onkin jo heidän toinen studioalbuminsa.
Bändin tyylilaji ei ole ihan siitä tavanomaisimmasta päästä sekään. Selkeästi power metalista on kyse, siitä ei ole epäilystäkään, mutta joukkoon on sekoitettu runsaasti sinfonisia elementtejä sekä myös sellaisia elementtejä, joita ei yleensä power metalissa kuule. Kappaleet ovat selvästi progempia kuin keskiverto power metal -yhtyeen ja vahvimmin progressiivisuus tulee esiin keskelle levyä sijoitetussa, lähes 15-minuuttisessa When Words Kill -kappaleessa.
Erityisen positiivista on huomata, että laulaja Irene Villegas hoitaa hommansa erittäin pätevästi. Tähänastiset kokemukseni espanjalaisista naislaulajista ovat olleet lähinnä huonosti englantia lausuvia neitokaisia, jotka ovat epätoivoisesti yrittäneet olla sopraanoja siinä onnistumatta. Irene Villegas kuitenkin osoittaa kykenevänsä sujuvaan englannin lausumiseen ja omistavansa hyvin voimakkaan ja kantavan power metaliin sopivan äänen, jonka kuunteleminen on hyvin miellyttävää.
Vaikka aivan kaikki levyn biisit eivät räjäytäkään pankkia ihan totaalisesti tai jää saman tien mieleen, on mukana useita todella kovia kappaleita, kuten Through the End of Times, Firebird's Flight ja Glory. Semiballadi Cross Eternity maistuu myös. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin loppupuolelta löytyvä, kenties sen suoraviivaisin power metal -ralli Shadows in My Head, jonka kertosäe on vain yksinkertaisesti huikea ja jää takuuvarmasti päähän heti ensikuulemalta. Ehdotonta klassikkoainesta tämän tyylisessä musiikissa.
En tosiaan ollut aikaisemmin mistään Against Myselfista kuullutkaan, mutta ei kyllä haittaa lainkaan, että satuin kuulemaan. Kyllä tällä bändillä ehdottomasti tulevaisuutta on, kunhan vain ensin saataisi sitä ansaittua julkisuutta vähän enemmän. YouTubesta löytyi hyvin heikonlaisesti bändin biisejä tähän näytteeksi, mutta kerrottakoon, että koko albumi löytyy Spotifysta, joten esimerkiksi mainitun Shadows in My Headin tsekkaaminen onnistuu helposti. Alla kuitenkin singlebiisin musiikkivideo.
Bändi: Blind Guardian Albumi: Beyond the Red Mirror Julkaisuaika: 30. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen power metal
Saksalaista Blind Guardiania voi ihan rehellisesti sanoa power metal -legendaksi, bändi kun on ollut aktiivisena 80-luvulta lähtien. Heidän levytystahtinsa voi kuitenkin sanoa olevan melko verkkainen, sillä Beyond the Red Mirror on "vasta" bändin kymmenes albumi ja sen edeltäjä, At the Edge of Time (2010) julkaistiin peräti viisi vuotta sitten, Yleensä hidas levyjen julkaisutahti on tarkoittanut hyvin suunniteltuja ja viimeisen päälle hiottuja mestariteoksia, mutta onko näin myös tämän albumin kohdalla?
Joudun sanomaan olevani pettynyt. Siinä missä At the Edge of Time oli majesteettinen power metal -eepos massiivisilla, mutta erittäin toimivilla orkestraatioilla, on Beyond the Red Mirror kuin erittäin raaka ja hiomaton alkuversio siitä. Ensinnäkin miksaus ei ole kovin kaksinen ja kun biisit yrittävät olla toinen toistaan suurempia mielettömän kokoisen orkesterin pauhatessa taustalla lähes taukoamatta koko paketti kuulostaa välillä ihan epämääräiseltä mössöltä. Soittimet syövät toinen toisiaan, eivätkä missään vaiheessa kuulu tasapuolisesti ja esimerkiksi rummut kuulostavat paikoitellen hyvin heikoilta.
Asiaa ei auta lainkaan se, että osa kappaleista on niin samasta muotista veistettyjä, että niitä on hyvin vaikeaa erottaa valtavasta massasta, jollaiselta koko albumi tuntuu. Useasta biisistä ei vielä monen kuuntelunkaan jälkeen muista jälkikäteen yhtään mitään, eikä niistä löydy mitään tunnistettavia melodioita tai koukkuja, jotka viimeistään saisivat kuuntelijan ajattelemaan "ai se oli tää biisi!". Kaikista synkin tapaus on levyn avaava 9-minuuttinen The Ninth Wave, joka on luultavasti yksi historian laimeimmista ja tylsimmistä "pitkistä eepoksista" koskaan.
Mutta ei Blind Guardian täydellistä pannukakkua ole kuitenkaan tehnyt, levyllä on hyviäkin hetkiä. Ehdottomasti parhaimmiksi biiseiksi nousevat At the Edge of Time (edellisen levyn nimibiisi, eh..?) ja Grand Parade, jotka ovat hyvinkin miellyttävää kuunneltavaa - tosin nekin toimisivat vielä entistä paremmin, mikäli miksaus olisi hoidettu laadukkaammin. Myös esimerkiksi Twilight of the Gods ja Prophecies ovat melko hyviä veisuja. Ikävää on kuitenkin se, että edellisen albumin taivaallisen Wheel of Timen kaltaisia supernovia levyltä ei löydy ainuttakaan.
Hyviä hetkiä siis on, mutta ei riittävästi, jotta voisin sanoa nauttineeni albumista kokonaisuutena. Miksaus on paha ongelma ja täytyy myös sanoa, että orkesteri on ehkä jopa hieman liian massiivinen - se ehkä toimii Wintersunilla, mutta ei Blind Guardianilla. Vanhat, riisutummat biisit ovat olleet paikoitellen valovuosia näiden edellä ihan vain koska ne eivät ole kuulostaneet pullamössöltä.
