Epica - The Quantum Enigma

Bändi: Epica
Albumi: The Quantum Enigma
Julkaisuaika: 30. huhtikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen, sinfonisen metallin yksi kirkkaimmista kiintotähdistä, Epica, julkaisee pitkään odotetun seuraajan Requiem for the Indifferent (2012) -albumilleen. En pitänyt kyseistä albumia kovinkaan onnistuneena: mukana oli muutamia huippubiisejä, mutta yli puolet levystä jäi latteaksi ja etenkin pitkiksi eepoksiksi tarkoitetut järkälekappaleet pettivät todella pahasti olemalla suorastaan tylsiä. On kuitenkin myönnettävä, että jo helmikuussa nähtyäni bändin kuudennen studioalbumin, The Quantum Enigman, kansikuvan, olin vakuuttunut sen ylittävän edellisen levyn tason monin verroin. Siis pelkän kansikuvan perusteella. Ja tällä kertaa kansikuva ei todellakaan pettänyt.

Levyltä julkaistiin kaksi singleä: The Essence of Silence ja Unchain Utopia. Kappaleet edustavat täydellisesti Epican kahta puolta: The Essence of Silencen tappavat kitarariffit ja Mark Jansenin brutaalit örinävokaalit yhdistettynä Simone Simonsin jumalaisiin korkeisiin nuotteihin kertosäkeessä tuovat täydellisesti esiin Epican tavaramerkkisoundin kun taas Unchain Utopia esittelee astetta kevyemmän, mutta sitäkin eeppisemmän puolen hämmästyttävine kuoro-osuuksineen. Nämä kaksi ovat kiistatta Epican parhaat singlet ikinä, eivätkä ne yritäkään olla ns. "radioystävällisiä" kuten aikaisemmat renkutukset, vaan ovat täyttä Epicaa todellisimmillaan alusta loppuun saakka.

Kun jo pelkästään singlet olivat räjäyttäneet tajunnan, olivat odotukseni koko albumia kohtaan taivaissa. Ja niinhän siinä kävi, että jo ensimmäisen läpikuuntelun jälkeen olin vakuuttunut, että tässä on kyseessä vuoden 2014 paras albumi. Simonen ääni on ensinnäkin kehittynyt aivan hämmästyttävästi aikaisemmista albumeista - ja pidin häntä jo valmiiksi koko helkkarin maailman parhaana naislaulajana heti Floor Jansenin jälkeen. Parhaimmillaan Simone pääseekin lähelle Floorin tasoa, mutta ihan kuuluisan Tides of Time -balladin käsittämättömän suorituksen tasolle ei ylletä tällä kertaa. Naisen yleinen taso on kuitenkin parantunut räjähdysmäisesti ja lauluosuuksiin on myös tullut paljon entistä enemmän melodisuutta.

The Quantum Enigman kappalemateriaali on paljon dramaattisempaa ja mahtipontisempaa kuin Requiem for the Indifferentin paikoitellen jopa umpitylsät kirkkoveisut. Orkesterin käyttö on monipuolisempaa ja sitä osataan käyttää oikein eikä väärissä kohdissa. Kuoroja on käytetty lähes joka kappaleessa ainakin taustalauluna, mikä sen kun lisää mahtipontisuutta. Rankat kitarat ja paikoitellen brutaaliksi yltyvä voima ja Mark Jansenin örinät yhdistettynä Simonen taivaalliseen ääneen ja kauniisiin melodioihin - joita niitäkin on enemmän kuin aikaisemmilla albumeilla - tekevät The Quantum Enigmasta äärimmäisen nautittavan teoksen. Kitarasoolojakin on aikaisempaa enemmän ja jopa yksi syntikkasoolo löytyy.

Analysoidakseni kappaleita totean heti alkuun, että huonoja kappaleita albumilta ei löydy. Introna toimiva Originem on jatkoa Epican huikeiden orkestraali-introjen sarjalle ja tämä on niistä kiistatta paras. Vielä uskomattomampi orkestraali on interluden virkaa toimittava The Fifth Guardian, jossa on runsaasti vaikutteita aasialaisesta kansanmusiikista.

Varsinaisista kappaleista - niin mahtavia kuin ne kaikki ovatkin - on löydettävissä neljä, jotka selvästi ylittävät kaikki muut ja hätyyttelevät täydellisyyden rajoja. Ensimmäisellä kuuntelukerralla mieleen jäi heti jykevä tykitys Chemical Insomnia, jonka kohdalla en oikein osaa edes selittää mikä tekee siitä niin huikean, se vain on. Omen (The Ghoulish Malady) häkellyttää myös jäätävällä melodisuudellaan. Koko kiekon rankin tykitys on ehdottomasti sen lyhyin kappale, vain 3,5-minuuttinen Victims of Contingency, joka on sanan mukaisesti tappobiisi. Se on äärimmäisen aggressiivinen biisi murhaavilla örinöillä ja niiden kyytipoikana upealla, eeppisellä kertosäkeellä. Mitä muuta tällaiselta bändiltä voisi toivoakaan?

Täydellisyys jatkuu levyn bonuskappaleissa, joita on jo peräti neljä päässyt ilmoille. Banish Your Illusionin kertosäe on soinut päässäni siitä asti kun sen ensimmäisen kerran kuulin ja tämä on perin harvinaista, sillä yleensä Epican kaltaisen bändin kappaleet eivät ole ihan korvamatotyyppiä. Eikä tämäkään sitä varsinaisesti ole, mutta äärimmäisen tarttuvasta kertsistä voidaan puhua, yhdestä koko levyn parhaimmista ehdottomasti. In All Conscience taas iskee pöytään Simonen parhaimman laulusuorituksen sitten Tides of Timen, sillä kertosäkeessä hän kuulostaa paikoitellen lähes Floor Jansenilta. Kun päälle lisätään kuoro-osuudet, jotka peittoavat jopa Unchain Utopian, on kyseessä ihan jäätävä bonuskappale, joka olisi ehdottomasti ansainnut paikan varsinaisella levyllä.

Parasta, mitä The Quantum Enigma tarjoaa, on kuitenkin Natural Corruption. Koko kipale on alusta loppuun saakka sellaista mahtipontisen melodisuuden ryöppyämää, etten mitään vastaavaa kykene löytämään Epican diskografiasta. Kyseessä on todennäköisesti bändin historian paras kappale ja tähän lukuun otan mukaan myös kaikki taannoiset megahitit ja suuret eepokset. Sanat eivät riitä sen kuvailemiseen, sillä muuten koko arvostelu menisi karmivaksi fanityttöhypetykseksi.

On hiukan yllättävää, että kaikista parhaimpien kappaleiden joukosta ei löydy levyn pisintä biisiä, sen todellista eeposta, joka kulkee nimellä The Quantum Enigma (Kingdom of Heaven part II). Se on ihan tajuton järkäle, 12-minuuttinen tykitys, mutta tietyllä tavalla ehkä aavistuksen verran väkisin pitkitetyn tuntuinen. Vähän kuin alkuperäinen Kingdom of Heaven, se on raskas ja sisältää runsaasti pitkiä lauluosuuksia lähes ilman minkäänlaisia instrumentaalisia taukoja, mutta erityisen eeppinen se ei ole. Se ei sisällä massiivisia orkestraatioita kuten Epican parhaana pitämäni eepos, The Divine Conspiracy. Mitä enemmän sitä kuitenkin kuuntelee, sen paremmaksi se muuttuu ja sanoisin sen kuitenkin olevan "edellistä osaansa" parempi.

Pienen pettymyksen tuottaa myös balladi Canvas of Life, joka on kyllä Epican balladien ehdotonta kärkisakkia, mutta kun odotin Simonen kehittyneen äänen johdosta jotain Tides of Timen kaltaista revittelyä, enkä sitä kuitenkaan saanut. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole huono biisi - päinvastoin, ne ovat todella kovaa kamaa, mutta eivät vain yksinkertaisesti kykene haastamaan edellä mainitun biisijoukon suvereenia täydellisyyttä. Canvas of Lifen seuraksi on kuitenkin tällätty toinenkin balladi bonuskappaleeksi. Dreamscape on hieno ja jopa melko eteerinen veisu, mutta Canvas of Lifen tavoin ei kykene nousemaan aivan sinne korkeimpiin sfääreihin.

The Quantum Enigma joka tapauksessa antaa kuulijalleen ihan julmetusti. Sen kykenee kuuntelemaan alusta loppuun asti läpi vaikka kuinka monesti ilman, että tekee mieli skipata yhtäkään kappaletta. Kyseessä on kirkkaasti Epican uran paras albumi, ihan selkeästi yksi kaikkien aikojen parhaimmista sinfonisista metallialbumeista ja hyvin suurella todennäköisyydellä vuoden 2014 paras albumi ja olisiko vielä yksi koko vuosikymmenen parhaimmistakin. Ja tietysti mestariteos. Tämän paremmaksi on vaikea pistää.

Arvosana: 10-/10

Tuomas Holopainen - Music Inspired by The Life and Times of Scrooge

Artisti: Tuomas Holopainen
Albumi: Music Inspired by The Life and Times of Scrooge
Julkaisuaika: 11. huhtikuuta 2014
Genre: Folk / soundtrack

Nightwishin kosketinsoittajana, säveltäjänä ja sanoittajana parhaiten tunnettu Tuomas Holopainen julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa bändinsä ollessa luovalla tauolla. Kyseessä on konseptialbumi nimeltä Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, joka nimellään jo kertoo esikuvansa olevan Don Rosan kuuluisa sarjakuvaeepos Roope Ankan elämä ja teot. Holopainen on kertonut haaveilleensa tämän levyn tekemisestä aina vuodesta 1999 saakka kun Nightwish oli ensimmäisellä ulkomaille ulottuneella kiertueellaan ja nyt haave on vihdoinkin toteutettu.

Kyseessä ei missään tapauksessa ole Nightwishiin verrattavissa oleva metallialbumi. Päinvastoin, tämä on ihan jotain muuta. Kyseessä on pikemminkin soundtrack kuin rock- tai metallialbumi, eikä siinä kuulla perinteisiä bändisoittimia lainkaan lukuun ottamatta yhtä ainoaa sähkökitaralla soitettua sooloa. Albumi on myös isolta osin instrumentaalinen ja lauluosuuksia kuullaan vain muutamassa kappaleessa. Levyllä oikeastaan on kolme täysin laulettua, biisimäistä kappaletta, muutamia pienillä lauluosuuksilla varustettuja kappaleita ja muutamia ihan täysin instrumentaaleja kappaleita. Levyn laulajina toimivat Alan Reid, Johanna Kurkela, Johanna Iivanainen ja Tony Kakko, joka on paremmin tunnettu Sonata Arctican laulajana.

Vaikka metallista ei kyse olekaan, on Holopaisen tyyli täysin tunnistettavissa. Levyä voi helposti kuvailla ilmaisulla "Nightwishia ilman bändisoittimia", sillä se on kaikesta huolimatta samaan aikaan erittäin monipuolinen, mahtipontinen, dramaattinen ja äärimmäisen kaunis teos. Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös Nightwishin musiikkiin, joten on melko luultavaa, että varsinkin Nightwishin uudemmasta, teatraalisemmasta tuotannosta pitävät diggailevat tästäkin yhtä lailla.

Albumi tekee erittäin hienosti kunniaa Don Rosan eepokselle, jota pidän kirkkaasti kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvateoksena. Jo ensimmäisistä sekunneista lähtien musiikista välittyvän tunnelman pystyy täysin yhdistämään Roope Ankan elämä ja teot -kirjan lukujen tapahtumiin. Albumi ei seuraa orjallisesti kirjaa, eli jokaiselle luvulle ei todellakaan ole varattu omaa biisiä, mutta järjestys on looginen ja kronologinen ja se kuvaa Roope Ankan elämän kymmenvuotissyntymäpäivän aatosta kuolinvuoteelle saakka. Erilaisia orkesterisoittimia on käytetty hyvin monipuolisesti, siitä suuri kiitos Nightwishin riveissä nykyään vaikuttavalle Troy Donockleylle. Holopaisen sävellykset käyvät levy levyltä huikeammiksi.

Levyn avaa Roopen tarinan ensiaskelista kertova Glasgow 1877, joka säkkipilleineen ja kauniine lauluosuuksineen on täysin henkeäsalpaava aloitus ja tuo automaattisesti mieleen Skotlannin jylhät ylämaat, jossa Roope lapsuutensa vietti. Tätä seuraa kolme pääasiassa instrumentaalia kappaletta, joista Into the West tuo mieleen teemansa mukaisesti Yhdysvaltan villin lännen, Duel & Cloudscapes yhdistää dramaattisen taistelun ja sirkuskomiikan ja Dreamtime on suorastaan hypnoottinen. Niin hypnoottinen, että jos tuota kuuntelisi tunnin putkeen, vaipuisi luultavasti oikeasti jonkin asteen poppamiestranssiin. Enkä kyllä ole koskaan kuullut minkään soittimen päästävän niin hämmentävää ääntä kuin didgeridoo tekee tässä.

Mitä pitemmälle levy etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Viidentenä vuorossa on albumin kirkkaasti paras biisi, vajaa 7-minuuttinen Cold Heart of the Klondike, jossa myös Tony Kakko pääsee ääneen ja lunastaa paikkansa ainoana oikeana laulajana juuri tälle biisille. Julmetun hienot lyriikat ja Nightwish-tyyliset dramaattiset kuorot täydentävät kokonaisuutta siihen malliin, että voidaan jo puhua yhdestä koko helkkarin vuoden parhaimmista biiseistä. Lauluosuudet jatkuvat naisäänin The Last Sled -kappaleessa, joka ei kauaksi edellisen tasosta jää.

Levyn instrumentaaleista selvästi paras on Goodbye, Papa, joka kuvaa kuolemaa, tässä tapauksessa Roopen isän kuolemaa, niin hienolla tavalla, että jopa samasta aiheesta kertova Nightwish-veisu Rest Calm meinaa jäädä jalkoihin. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, tämän instrumentaalin lopussa kuuluu ihan selvästi vaikutteita juuri Rest Calmista, jos oikein tarkasti kuuntelee. Tätä seuraava To Be Rich on levyn lyhyin ja kenties synkin kappale, jonka lyhyt lauluosuus on aavemainen ja silti niin kaunis, kertoen Roopen tulemisesta maailman rikkaimmaksi ja siitä, kuinka hän rikkauksiensa myötä hylkää perheensä ja läheisensä.

Singlenäkin julkaistu A Lifetime of Adventure on jälleen täysin laulettu biisi, joka mahtuu albumin kolmen parhaan biisin joukkoon ja on varmasti yksi viime aikojen harvoista singleistä, jota jaksan kuunnella jatkuvasti vielä levyn ilmestymisen aikoihinkin - yleensä kun olen siihen mennessä jo puhkikuluttanut singlet, eivätkä ne jaksa enää innostaa samalla tavalla kuin albumin muut biisit. Mutta tämä on poikkeus. Tätä jaksaa kuunnella loputtomiin. Myös albumin päätöskappaleessa kuullaan laulua, tällä kertaa Roopen äänenä toimivan Alan Reidin suusta. Go Slowly Now, Sands of Time on rauhallinen ja täydellinen lopetus tarinalle. Se sijoittuu Roopen viimeisiin elinpäiviin ja siihen, mitä hänellä on aikansa lopussa vielä sanottavaa.

Tätä albumia on vaikea arvostella, sillä arvostelut vaativat usein kritiikkiä, mitä en valitettavasti pysty tälle antamaan. Henkeäsalpaavan kaunis musiikillinen seikkailu, jollaisen vain Tuomas Holopainen on voinut tehdä mahdolliseksi. Kukaan muu ihminen maailmassa ei pysty tällaiseen. Music Inspired by The Life and Times of Scrooge edustaa Imaginaerumin (2011) ohella Holopaisen uran huippua, jolle ei näytä olevan loppua lainkaan. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että tällainen levy on tulossa, en ikinä uskonut tämän tapahtuvan, mutta kyllä tämä pääsee Sonata Arctican Pariah's Childin rinnalle taistelemaan vuoden parhaimman albumin tittelistä.

Arvosana: 9½/10

Sonata Arctica - Pariah's Child

Bändi: Sonata Arctica
Albumi: Pariah's Child
Julkaisuaika: 26. maaliskuuta 2014
Genre: Power metal / progressiivinen metalli

Suomalaisen, astetta pirteämmän metallin suurin ylpeys, Sonata Arctica ilmoitti viime syksynä alkaneensa työstämään kahdeksatta studioalbumiaan, jonka luvattiin olevan selvästi enemmän metallia kuin sen edeltäjä Stones Grow Her Name (2012), joka oli hyvin pitkälti hard rock -levytys lievillä progevaikutteilla. Tämäkös se vasta herättikin mielenkiintoni jo puoli vuotta ennen levyn ilmestymistä. Kun sitten tammikuun alussa paljastettiin kansikuva vanhalla logolla varustettuna ja sanottiin, että uusi albumi Pariah's Child tulee olemaan niin sanottu back-to-the-roots -albumi "old school Sonatan" tyyliin. Toisin sanoen power metalin ja tuplabasarien comeback, huolimatta siitä, että laulaja-säveltäjä-sanoittaja Tony Kakko oli aiemmin moneen kertaan todennut, että niihin aikoihin Sonata Arctica ei enää milloinkaan palaa.

No, sääli kaikkien Ecliptica-Silence-WHG-RN -akselin Sonata-fanien puolesta, sillä Pariah's Child ei todellakaan ole old school tr00 100% pure fuckin' power metal -albumi. Mitä vielä, jos vanhemmista levyistä puhutaan, kuulen tässä kaikista eniten Uniaa (2007), joka on Sonatan ylivoimaisesti progressiivisin albumi ja jokaisen old school -fanin syvin inhon kohde. Power metal on kuitenkin läsnä Pariah's Childilla enemmän kuin kolmella edellisellä albumilla yhteensä, joten missään tapauksessa progelevykään tämä ei ole. Voisin oikeastaan sanoa, että Pariah's Child on tietyllä tavalla kuin Unian power metalisempi versio. Se sisältää täydellisessä harmoniassa kaikkea, mitä Sonata Arctica on uransa aikana tehnyt - power metalia, progea, hard rockia, koomisuutta ja sinfonista eeppisyyttä.

Albumin kappaleet on hyvin helppo jakaa muutamaan selkeästi toisistaan tyylillisesti eroavaan ryhmään. Ensimmäiseen, power metal -ryhmään voidaan lukea levyn kaksi singleä, The Wolves Die Young sekä Cloud Factory kuten myös levyn kakkosbiisi Running Lights, joka on sellaista melodisuuden riemujuhlaa, että tekisi mieli hyppiä kattoon. Minkä itse asiassa lähestulkoon teinkin levyä ensimmäisen kerran kuunnellessani keskellä yötä. Toivottavasti kukaan ei herännyt sen takia. Näissä kolmessa biisissä on albumin selvin power metal -viba kuultavissa, vaikka ne ovatkin monella tapaa erilaisia kuin esimerkiksi Ecliptican power metal. Pariah's Childin power on kuitenkin tietyllä tavalla kypsemmän ja mielenkiintoisemman kuuloista kuin moni ikivanhoista biiseistä, sillä ne eivät luota yksinomaan hillittömään nopeuteen ja yliluonnollisiin tilutussooloihin, vaan upeisiin ja tarttuviin melodioihin.

Toiseen ryhmään voidaan koota levyn progressiivisempi anti, johon lukisin mukaan kappaleet Take One Breath, Blood ja What Did You Do in the War, Dad?. Nämä kaikki kappaleet voisivat hyvin olla Unialla, tai ainakin niissä on hyvin paljon samaa - tavallista monimutkaisemmat kappalerakenteet, raskaita progetyylisiä riffejä etc. Niistä kuitenkin löytyy enemmän sitä kuuluisaa melodisuutta, tarttuvuutta ja jopa power metal -vaikutteita kuin Unian materiaalista, joten tässä mielessä Pariah's Childin progempi tavara ei ole täysin verrattavissa Uniaan. Mutta paljon samaa silti on, ei sitä voi kiistää. Ja se on tässä tapauksessa vain hyvä asia, sillä luen Unian Sonatan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaksi.

Kolmannesta ryhmästä löytyvät ns. outolinnut, eli biisit, jotka eivät sovi powet saati sitten progekategoriaan, vaan ovat jotain ihan muuta. Pakollinen balladi Love on selvästi albumin heikoin biisi hävyttömän kliseisine lyriikoine ja imeline melodioineen, eikä pärjää Sonatan vanhemmille balladeille, mutta ainakin se on sata kertaa parempi kuin edellisen albumin suorastaan järkyttävä Don't Be Mean. Tämän kohdalla ei ainakaan tule pakottavaa tarvetta painaa skip-nappia ensimmäisten tahtien alkaessa soida. Half a Marathon Man edustaa metallin sijasta ehdottomasti hard rockia ja on sen genren saralla varmasti parasta, mitä Sonata on milloinkaan tehnyt. Tosin biisin ylipitkät introt ja outrot voisi mielestäni jättää kokonaan pois, koska ne vievät lähes puolet koko biisistä ja tylsistyttävät kuolemaan asti. X Marks the Spot taas on takuuvarmasti Sonatan historian kummallisin, mielenvikaisin ja jätjettömin biisi koskaan ja kaiken tuon sanon ihan positiivisessa mielessä. En yksinkertaisesti voinut olla nauramatta, kun ensimmäisen kerran tämän kuulin. Biisi on niin hävyttömän koominen ja nerokas, ettei kukaan muu kuin Tony Kakko voisi tällaista tehdä. Ei tätä voi selittää, se on pakko kuulla itse. Voin luvata, että yksikään Sonata-fani ei voi dissata tätä ellei ole täysin huumorintajuton tosikko.

Viimeisen ryhmänsä ihan yksinään muodostaa levyn 10-minuuttinen päätöseepos Larger Than Life, joka menee kaikessa sinfonisuudessaan jo osaksi Nightwishin tontille. Tonyn äänenkäyttö biisissä on aivan uskomatonta, melodiat ovat kauniita, orkesteri ja kuoro tekevät yksinkertaisesta hyvin mahtipontista ja biisin tarina on henkeäsalpaavan hienosti kerrottu musiikin kautta. Edellisen kerran kun Sonatan pojat heittivät pöytään jotain näin komeaa, oli kyseessä White Pearl, Black Oceans. Larger Than Life ei ole yhtä nopeatempoinen kuin tuo kymmenen vuotta sitten julkaistu eepos, vaan tempo on varsinkin loppupuolella biisiä selvästi hitaampi, mutta sehän ei haittaa tippaakaan. Se on Mestariteos isolla M:llä.

Pariah's Childilta todella löytyy kaikkea mahdollista. Se tyydyttää jokaista Sonata-fania ainakin joidenkin biisien osalta. Old school -fanit pitävät varmasti noista muutamasta power metal -biisistä, uudemman tyylin fanit ihastuvat takuuvarmasti progempaan tavaraan ja kukapa nyt ei pitäisi vähän oudommastakin tavarasta kun sen on luonut Tony Kakko. Ja eepoksiahan jokainen Sonata-fani luonnollisesti rakastaa, siksipä Larger Than Life sopii kaikille, oli suosikkialbumi sitten Ecliptica (1999), Unia, The Days of Grays (2009) tai sitten vaikka jopa Stones Grow Her Name. Tonyn äänenkäyttökin on levyllä ihan eri sfääreissä kuin millään aiemmalla levyllä, koko helkkarin valtava skaala tulee esille komeasti.

Sonata Arctica on viimeinkin tehnyt sen. Olin jo parin viime levyn jälkeen vakuuttunut siitä, ettei Reckoning Nightin (2004) ja Unian rinnalle voi enää milloinkaan nostaa uutta Sonata-levyä, mutta Pariah's Childin nostan sille hyllylle enemmän kuin mielelläni. Kyllä tämän kiekon kehtaa sanoa olevan bändin parhaiden albumien kolmen kärjessä ja ellei jotain totaalista ihmettä tapahdu (lue: Time II julkaistaan ihan oikeasti), myös vuoden paras albumi.

Arvosana: 9½/10

Dead by April - Let the World Know

Bändi: Dead by April
Albumi: Let the World Know
Genre: Metalcore / post-hardcore
Julkaisuaika: 12. helmikuuta 2014

Ruotsalaista Dead by Aprilia on aika vaikeata olla tunnistamatta, sen verran uniikki bändin soundi on alusta alken ollut. Tämä rankkoja screamoja elektronisiin syntikkoihin ja hyvin popahtaviin puhtaisiin kertosäkeisiin yhdistävä bändi on edennyt urallaan nyt kolmanteen studioalbumiin, jonka kohdalla tulee kuitenkin kysyä, onko uniikin genren vaaliminen mennyt jo liian pitkälle.

Let the World Know nimittäin kuulostaa ihan samalta kuin debyyttialbumi Dead by April (2009) ja toinen albumi Incomparable (2011). Sehän tässä onkin se suurin ongelma: bändin tyyli junnaa täydellisesti paikoillaan, se ei ole näiden vuosien varrella muuttunut tai kehittynyt mihinkään suuntaan. Kaikki maalaisjärjellä ajattelevat ymmärtävät varmasti, ettei mikään bändi jaksa ilahduttaa suurta yleisöä tekemällä samaa juttua aina ja ikuisesti. Miksi Let the World Know ei sitten kuitenkaan ole täydellinen pohjanoteeraus?

Homman nimi on hyvin yksinkertainen: vaikka albumi kuulostaakin samalta kuin aiemmat ja tyyli on ihan sitä samaa kuin aina ennenkin, sisältää Let the World Know yksinkertaisesti helvetin paljon parempia biisejä kuin kaksi aikaisempaa albumia. Siinä missä ensimmäinen albumi sisälsi muutamia hittejä ja toinen taas oli kuolettavan tylsä ja mitäänsanomaton, on tämä kolmas kiekko suorastaan ääriään myöten pullollaan huippuluokan biisejä. Voisin jopa rehellisesti sanoa, että bändin kaikkien aikojen viisi parasta biisiä on helposti poimittavissa pelkästään tältä levyltä.

Bändin uusi screamovokalisti Christoffer Andersson on ensinnäkin hiton paljon parempi kuin Jimmie Strimmel jonka perään säälittävät pikkuemot edelleen itkevät. Kosketinsoittaja-kitaristi Pontus Hjelm puolestaan on pistänyt kasaan ylivoimaisesti parhaat elektroniset syntikat koko bändin historiassa ja ilman niitä nämä biisit eivät olisi yhtään mitään. Biiseissä on enemmän voimaa ja aggressiivisuutta kuin koskaan aikaisemmin.

Levyn avaava Beautiful Nightmare näyttää heti taivaan merkit ja kertoo sen, että nyt on tulossa kova paketti. Muita kategoriaan "Dead by Aprilin kaikkien aikojen parhaat biisit" -kategoriaan lajiteltavia kipaleita ovat muun muassa Empathy, Same Star, Peace of Mind, My Tomorrow ja Hold On. Albumin selkein balladi, Replace You toimii myös yllättävän hyvin huolimatta karmaisevan järkyttävän kliseisistä lyriikoista ja todella kevyestä ilmaisusta. Ainoa biisi, jonka kohdalla voin sanoa "meh", on Abnormal joka on aivan liian dubstep ollakseen siedettävää kuunneltavaa.

Vaikka kolme levyä on sitä yhtä ja samaa tehty, niin tällä kertaa se on tehty ylivoimaisesti kaikista parhaiten. Let the World Knowilla Dead by April tekee suunnilleen parhaan mahdollisen suorituksen jonka tämän tyylisellä musiikilla voi aikaan saada.

Arvosana: 8/10

We Are the In Crowd - Weird Kids

Bändi: We Are the In Crowd
Albumi: Weird Kids
Genre: Pop punk
Julkaisuaika: 17. helmikuuta 2014

Sen jälkeen kun Paramore teki metamorfoosin naurettavaksi purkkapopparijengiksi, on joka kulman takaa ilmaantunut naisvetoisia punk rock/pop punk/emo pop/etc, etc. -bändejä, jotka ovat tavoitelleet Hayleyn ja poikien jättämän aukon täyttämistä. Australialainen Tonight Alive on jo pitkään ollut hyvässä asemassa tässä taistelussa, mutta on sillä kilpailijoitakin. We Are the In Crowd ei vain kuulu niiden vakuuttavimpien vastustajien joukkoon.

Jenkkiläinen poppoo julkaisee toisen studioalbuminsa Weird Kids, joka tuntuu olevan kuin kokoelma Tonight Aliven jämäbiisejä, jotka jäivät pois albumeilta oikeasti hyvien biisien tieltä. Bändi on selvästi yrittänyt kehittää itselleen uniikin ja tunnistettavan soundin, mutta samankaltaisuutta Tonight Aliven kanssa ei vain voi olla huomaamatta. Se, mikä kuitenkin kaikista selvimmin erottaa We Are the In Crowdin Tonight Alivesta on se, että ensimmäisenä mainitun biiseistä puuttuu energia ja mielenkiinto.

Kappaleet ovat yhdellä sanalla kuvaten tylsiä. Weird Kids on kuin albumi täynnä puoliballadeja, joissa on samaan aikaan yritetty tunnelmoida ja olla rock, mutta joissa kumpikaan ei ole onnistunut maininnan arvoisesti. Varsinaiset balladit, kuten Windows in Heaven, ovat latteita kuin leikkimökin vanha lattiamatto ja ne asteen verran rockimmat biisit kuten Long Live the Kids ja Remember (to Forget You) ovat vain yksinkertaisesti täysin mielikuvituksettomia, energiavajeisia ja umpitylsiä. Ei tällaista jaksaisi kuunnella edes kesäfestareilla.

Ainoat biisit, joista keksin jotain positiivista sanottavaa, ovat Attention ja Reflections. Niissä on sentään vähän enemmän voimaa ja ne ovat genren hyville biiseille tunnusomaisesti nopeasti mieleenjääviä, mutta kun kaksi hyvää biisiä kymmenen joukossa ei tee hyvää albumia.

Eihän Weird Kids missään tapauksessa ole niin heikko kuin Paramoren viimeisin tekele, tässä on kuitenkin sentään yritystä ja tavoitetta olla jonkin asteen rockbändi siinä missä Paramore on käytännössä täysin luopunut tästä ja päättänyt soittaa poppia. Mutta en silti sanoisi, että suosittelisin tätä albumia kenellekään - tai no, ehkä hyvin kevyestä ja latteasta pop punkista jos sattuu tykkäilemään, niin voisi tämän tsekata, mutta ainakin Tonight Aliven faneille tämä voi olla melko kuraa, koska kaikessa samankaltaisuudessaan We Are the In Crowd on korkeintaan c-luokan kopio siitä.

Arvosana: 6+/10

Whispered - Shogunate Macabre

Bändi: Whispered
Albumi: Shogunate Macabre
Genre: Melodinen death metal / folk metal
Julkaisuaika: 7. helmikuuta 2014

Metallimusiikki on nykypäivänä niin laaja käsite, että sen kaikkien alalajien luetteleminen veisi paljon muutakin kuin vain iän ja terveyden. Folk metal erityisesti sisältää runsaasti alalajeja: on viikinkimetallia, merirosvometallia, peikkometallia, kelttiläistä metallia, egyptimetallia, suometallia... mitä vain. No, saanen esitellä tämän ryhmän uusimman tulokkaan: samuraimetalli.

Huolimatta siitä, että kappaleet liittyvät olennaisesti japanilaiseen mytologiaan ja bändin jäsenet pukeutuvat keikkalavoilla muinaisten samuraiden tavoin, ei kyseessä ole japanilainen bändi, vaan ihan suomalainen. Whispered julkaisee nyt toisen studioalbuminsa nimeltä Shogunate Macabre ja lähtee viemään suomalaista samuraimetallin ilosanomaa maailmalle.

Whispered soittaa pääasiassa melodista death metalia, mutta yhdistää siihen huiman määrän vaikutteita japanilaisesta kansanmusiikista. Japanilaista koto-soitinta kuullaan levyn jokaisessa kahdeksassa biisissä luomassa tunnelmaa ja hienoja melodioita, joita ei tavallisilla soittimilla saa aikaiseksi. Tämän lisäksi pakettiin on lisätty mahtipontisia orkestraatioita ja kuoro-osuuksia ja lopputuloksena osa biiseistä on niin massiivisia järkäleitä, että niiden komponenttien määrästä tulee väkisinkin mieleen Wintersun tai Shade Empire. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole huono asia, päinvastoin. Whispered tekee kerrankin sen, mistä monet bändit vain haaveilevat: valtavan suuren levyn, jonka äärimmäinen komponenttien valtameri on oikeasti harmoniassa musiikin kanssa. Siis toisin sanoen massiivinen levy, joka ei kaadu omaan mahdottomuuteensa tai yliyrittämiseen.

Levyn avausraita Jikininki näyttää heti taivaan merkit, närhen munat ja ties mitä. Tämä on esimerkki siitä, millainen on täydellinen avauskappale albumille. Jikininki on killeri, se on heti introsta lähtien silkkaa tappoa ja sisältää hävyttömän dramaattisen kertosäkeen, jonka kohdalla ei voi välttyä talviaurinkoviboilta. Sitä seuraava kappale Hold the Sword on puolestaan ihan takuuvarmaa Ensiferumia, voisi aivan hyvin olla heidän parin vuoden takaiselta From Afar -albumilta, ainakin kertosäkeen perusteella.

Lisää dramaattisia kuorosovituksia kuullaan kappaleissa Fallen Amaterasu ja Unrestrained, joista jälkimmäinen sisältää myös selvästi levyn muita kappaleita enemmän power metal -vaikutteita. Kappa -biisi tarjoilee vaikutteita meille suomalaisille tutusta humpasta ja c-osa voisi ihan hyvin olla silkkaa jazzia. Löytyypä joukosta myös 10-minuuttinen eepos Upon My Honor, jota ei ainakaan voi liian yksinkertaiseksi sanoa.

Kaikesta dramatiikasta ja eepoksista huolimatta levyn kiistattomin helmi on kuitenkin seitsemän minuutin pituutta lähestyvä Lady of the Wind. Kyseessä on kappale, jota kehtaa ihan rehellisesti kutsua mestariteokseksi. Melodiat ensinnäkin ovat ihan huippuluokkaa. Kappaleen rakenne on miellyttävä, tarina hienosti kirjoitettu ja kertosäe yksi musiikkihistorian parhaimmista örinävokaaleilla lauletuista kertosäkeistä ikinä. Tässä on kaikki niin kohdallaan kuin toivoa saattaa. Voisin ihan hyvin sanoa, että tämä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista melodeath-biiseistä ja myös melko varmasti yksi tämän vuoden parhaista biiseistä.

Shogunate Macabre tuli itselleni ihan puskista enkä ollut ensikuuntelua aikaisemmin kuullutkaan bändistä nimeltä Whispered. Sääli, sillä kyseessä on jotain sellaista, jonka olemassaolosta olisin mielelläni tiennyt jo vuosia sitten. Tämä on ihan kuin Battle Beast viime vuonna: täysin tuntematon bändi pamauttaa pöytään albumin, joka päätyy olemaan vuoden yksi parhaimmista albumeista. No, ottaen huomioon millainen kasa megabändien levyjä tänä vuonna on tulossa, tämä tuskin pääsee siinä kamppailussa aivan kärkikahinoihin, mutta ei kyllä tippaakaan harmita, että onnistuin tämän löytämään. Ja aion varmasti seurata bändin meininkiä myös tulevaisuudessa.

Arvosana: 9-/10

Within Temptation - Hydra

Bändi: Within Temptation
Albumi: Hydra
Julkaisuaika: 31. tammikuuta 2014
Genre: Sinfoninen metalli / melodinen metalli / alternative metal

Hollantilainen sinfonisen metallin yksi kirkkaimmista kiintotähdistä, Within Temptation, julkaisee viimein piinallisen pitkän odottelun jälkeen kuudennen studioalbuminsa, joka kantaa yksinkertaista, mutta albumia hyvin kuvaavaa nimeä Hydra. Albumista on saatu etukäteen jo runsaasti esimakua kahden huikean singlen sekä kolmen demon verran, joten puolet biiseistä on ensikuuntelun alkaessa jo ennestään tuttuja, tosin kolme niistä on nyt saatu lopullisiin versioihinsa, joten jännitystä riittää lähes jokaisen kymmenen kappaleen kohdalla.

Within Temptation siirtyi edellisellä albumillaan, The Unforgiving (2011), lähes täysin uusiin äänimaailmoihin. Albumilla ei ollut juuri tietoakaan sinfonisesta metallista, vaan se oli huomattavasti aiempia levyjä kevyempi, rockimpi, minimaalisempi ja mainstreamimpi. Osa kappaleista oli lähes popahtavia. Tämän perusteella olin viime kesänä albumin ensimmäisiä maistiaisia odottaessani melko skeptinen Hydran suhteen - jos bändi kerran oli valinnut uuden suunnan, se luultavasti jatkaisi sillä ja uusi albumi olisi vielä edellistäkin enemmän väkisin kaupalliseksi väännettyä tavaraa.

Mutta kuten jo syksyllä arvostelemastani maistiais-EP:stä huomataan, tämä oletus oli silkkaa puppua. Hydra ei ehkä tee paluuta perinteiseen sinfoniseen metalliin, mutta ei se kyllä ainakaan kevyemmäksi muutu, päinvastoin - kyseessä on hyvinkin mahtipontinen, energinen ja selvästi edeltäjäänsä raskaampi albumi.

Jo nimenä Hydra (joka antiikin mytologiassa on monipäinen lohikäärme, joka kasvattaa aina kaksi uutta päätä yhden katketessa) kuvaa albumia loistavasti: siinä on enemmän ulottuvuuksia kuin missään Within Temptationin aikaisemmassa albumissa. Kappalemateriaali on erittäin monipuolista ja biisit kuulostavat hyvin erilaisilta, toisin kuin The Unforgivingillä, jonka jokainen biisi oli väännetty samoista soundeista. Sinfonisia elementtejä on selvästi vähemmän kuin aikaisemmin, mutta vastapainona kitaroita kuullaan selvästi enemmän kuin bändin aikaisemmilla albumeilla ja mukana on monia hienoja sooloja, jotka nekin ovat aiemmin bändin musiikissa pysytelleet vähän piilossa.

Kun kappalemateriaalia aletaan tarkemmin analysoida, on hyvä aloittaa sen kahdesta virallisesta singlestä. Viime syyskuussa julkaistu Paradise (What About Us?) on eeppinen, dramaattinen ja erittäin koukuttava biisi ja levyn ainoa joka ihan päivänselvästi edustaa sinfonista metallia. Kappaleessa vierailee Nightwishin entinen solisti Tarja Turunen, jonka ääni sopii paremmin kuin hyvin yhteen Sharon den Adelin kanssa. Puolestaan Killswitch Engage -nimisen metalcorebändin entinen laulaja Howard Jones vieraili toisella singlellä Dangerous, joka huikean riffinsä ja fantastisen kertosäkeensä ansiosta oli yksi koko viime vuoden kovimmista biiseistä ja takuuvarma korvamato sen kuulijoille.

Syksyllä julkaistuista demoista on nyt todellakin kehittynyt lopulliset biisinsä. Levyn avauskappaleena toimiva Let Us Burn on melko lähellä demoa, ainoastaan miksaus on nyt tehty paremmaksi ja äänenlaatu selkeämmäksi. Ehkä sitä demon raakuutta tässä jään hieman kaipaamaan, mutta muuten kyseessä on ihan huikea aloitus albumille. Silver Moonlight on saanut demon energian kymmenkertaistettua ja kuulostaa ihan silkalta täydellisyydeltä. Demossa suuressa osassa olleet örinävokaalit on ikävä kyllä jätetty vähän taka-alalle ja c-osan örinät on kokonaan poistettu ja korvattu kitarasoololla, mutta kieltämättä nuo lopullisen version kertosäkeen petomaiset taustamurinat ovat aika hiton nastan kuuloisia. Dog Days ei demonakaan iskenyt mitenkään erityisesti, eikä albumiversiokaan muutosta tee. Ei se siis missään tapauksessa huono ole, on Within Temptationilla paljon huonompiakin biisejä, mutta Hydran biiseistä se on kaikista heikoin ja vaatii aika monta kuuntelukertaa ennen kuin se mahdollisesti avautuu paremmin.

Hydralla nähdään singleinä julkaistujen biisien lisäksi kaksi muutakin kappaletta, joissa on mukana vieraileva artisti. Päätösballadi Whole World is Watching esittelee Soul Asylum -bändin solistin Dave Pirnerin jonka ääni sopii täydellisesti yhteen Sharonin kanssa ja lopputuloksena on minimaalinen ja yksinkertainen, mutta samalla herkkä ja kaunis balladi, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla aiheutti suorastaan kylmiä väreitä. Astetta mielenkiintoisempi kollaboraatio syntyy kappaleessa And We Run, jolla vierailee amerikkalainen pitkän linjan räppäri Xzibit. Ajatus Within Temptationin tyylisen sinfonisen metallin yhdistämisestä räppiin on suorastaan pelottava ja automaattinen ensioletus on, että kyseessä on takuuvarma mainstreamilta kuulostava piece of bullshit. Mutta kun se ei ole. And We Run on ihan uskomaton biisi. Se on niin huikea, että edes se tosiasia, että se sisältää räppiä, ei kykene pilaamaan sitä. Ei sillä ettäkö pitäisin Xzibitistä tai räpistä yleensä, paljon parempihan tämä vielä olisi kokonaan ilman sitä, mutta Sharonin osuudet ja kertosäe ovat vain jotain huikeaa.

Kolmesta jäljelle jäävästä biisistä Edge of the World on kelttiläisillä vaikutteilla varustettu balladi, jossa Sharonin kaunis ääni pääsee hyvin oikeuksiinsa. Aluksi se kuulosti korvaani vähän... omituiselta, mutta mitä enemmän sitä kuuntelee, sen enemmän siitä pitää. Covered by Roses on hyvin tarttuvan kertosäkeensä ansiosta loistava jatkumo Dangerousille ja Paradiselle kun taas kriitikoiden ylistämä Tell Me Why on raskailla ja rockahtavilla riffeillä varustettu tehopakkaus, joka ei jätä kylmäksi.

Kaikesta ylistyksestä huolimatta Hydra ei missään tapauksessa ole Within Temptationin parhaimmistoa. Se on erittäin hyvä albumi ja ehdottomasti parempi kuin The Unforgiving, mutta useat bändin vanhemmat albumit jättävät sen kyllä varjoonsa ihan milloin tahansa. Vaikka homma näinkin näyttää toimivan, olisi silti mukavaa nähdä Within Temptation vielä jonakin päivänä soittamassa ihan sinfonista metalliakin, eikä menevän joka albumillaan enemmän ja enemmän valtavirran poppia kohti.

Arvosana: 8½/10