Sonata Arctica - Pariah's Child

Bändi: Sonata Arctica
Albumi: Pariah's Child
Julkaisuaika: 26. maaliskuuta 2014
Genre: Power metal / progressiivinen metalli

Suomalaisen, astetta pirteämmän metallin suurin ylpeys, Sonata Arctica ilmoitti viime syksynä alkaneensa työstämään kahdeksatta studioalbumiaan, jonka luvattiin olevan selvästi enemmän metallia kuin sen edeltäjä Stones Grow Her Name (2012), joka oli hyvin pitkälti hard rock -levytys lievillä progevaikutteilla. Tämäkös se vasta herättikin mielenkiintoni jo puoli vuotta ennen levyn ilmestymistä. Kun sitten tammikuun alussa paljastettiin kansikuva vanhalla logolla varustettuna ja sanottiin, että uusi albumi Pariah's Child tulee olemaan niin sanottu back-to-the-roots -albumi "old school Sonatan" tyyliin. Toisin sanoen power metalin ja tuplabasarien comeback, huolimatta siitä, että laulaja-säveltäjä-sanoittaja Tony Kakko oli aiemmin moneen kertaan todennut, että niihin aikoihin Sonata Arctica ei enää milloinkaan palaa.

No, sääli kaikkien Ecliptica-Silence-WHG-RN -akselin Sonata-fanien puolesta, sillä Pariah's Child ei todellakaan ole old school tr00 100% pure fuckin' power metal -albumi. Mitä vielä, jos vanhemmista levyistä puhutaan, kuulen tässä kaikista eniten Uniaa (2007), joka on Sonatan ylivoimaisesti progressiivisin albumi ja jokaisen old school -fanin syvin inhon kohde. Power metal on kuitenkin läsnä Pariah's Childilla enemmän kuin kolmella edellisellä albumilla yhteensä, joten missään tapauksessa progelevykään tämä ei ole. Voisin oikeastaan sanoa, että Pariah's Child on tietyllä tavalla kuin Unian power metalisempi versio. Se sisältää täydellisessä harmoniassa kaikkea, mitä Sonata Arctica on uransa aikana tehnyt - power metalia, progea, hard rockia, koomisuutta ja sinfonista eeppisyyttä.

Albumin kappaleet on hyvin helppo jakaa muutamaan selkeästi toisistaan tyylillisesti eroavaan ryhmään. Ensimmäiseen, power metal -ryhmään voidaan lukea levyn kaksi singleä, The Wolves Die Young sekä Cloud Factory kuten myös levyn kakkosbiisi Running Lights, joka on sellaista melodisuuden riemujuhlaa, että tekisi mieli hyppiä kattoon. Minkä itse asiassa lähestulkoon teinkin levyä ensimmäisen kerran kuunnellessani keskellä yötä. Toivottavasti kukaan ei herännyt sen takia. Näissä kolmessa biisissä on albumin selvin power metal -viba kuultavissa, vaikka ne ovatkin monella tapaa erilaisia kuin esimerkiksi Ecliptican power metal. Pariah's Childin power on kuitenkin tietyllä tavalla kypsemmän ja mielenkiintoisemman kuuloista kuin moni ikivanhoista biiseistä, sillä ne eivät luota yksinomaan hillittömään nopeuteen ja yliluonnollisiin tilutussooloihin, vaan upeisiin ja tarttuviin melodioihin.

Toiseen ryhmään voidaan koota levyn progressiivisempi anti, johon lukisin mukaan kappaleet Take One Breath, Blood ja What Did You Do in the War, Dad?. Nämä kaikki kappaleet voisivat hyvin olla Unialla, tai ainakin niissä on hyvin paljon samaa - tavallista monimutkaisemmat kappalerakenteet, raskaita progetyylisiä riffejä etc. Niistä kuitenkin löytyy enemmän sitä kuuluisaa melodisuutta, tarttuvuutta ja jopa power metal -vaikutteita kuin Unian materiaalista, joten tässä mielessä Pariah's Childin progempi tavara ei ole täysin verrattavissa Uniaan. Mutta paljon samaa silti on, ei sitä voi kiistää. Ja se on tässä tapauksessa vain hyvä asia, sillä luen Unian Sonatan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaksi.

Kolmannesta ryhmästä löytyvät ns. outolinnut, eli biisit, jotka eivät sovi powet saati sitten progekategoriaan, vaan ovat jotain ihan muuta. Pakollinen balladi Love on selvästi albumin heikoin biisi hävyttömän kliseisine lyriikoine ja imeline melodioineen, eikä pärjää Sonatan vanhemmille balladeille, mutta ainakin se on sata kertaa parempi kuin edellisen albumin suorastaan järkyttävä Don't Be Mean. Tämän kohdalla ei ainakaan tule pakottavaa tarvetta painaa skip-nappia ensimmäisten tahtien alkaessa soida. Half a Marathon Man edustaa metallin sijasta ehdottomasti hard rockia ja on sen genren saralla varmasti parasta, mitä Sonata on milloinkaan tehnyt. Tosin biisin ylipitkät introt ja outrot voisi mielestäni jättää kokonaan pois, koska ne vievät lähes puolet koko biisistä ja tylsistyttävät kuolemaan asti. X Marks the Spot taas on takuuvarmasti Sonatan historian kummallisin, mielenvikaisin ja jätjettömin biisi koskaan ja kaiken tuon sanon ihan positiivisessa mielessä. En yksinkertaisesti voinut olla nauramatta, kun ensimmäisen kerran tämän kuulin. Biisi on niin hävyttömän koominen ja nerokas, ettei kukaan muu kuin Tony Kakko voisi tällaista tehdä. Ei tätä voi selittää, se on pakko kuulla itse. Voin luvata, että yksikään Sonata-fani ei voi dissata tätä ellei ole täysin huumorintajuton tosikko.

Viimeisen ryhmänsä ihan yksinään muodostaa levyn 10-minuuttinen päätöseepos Larger Than Life, joka menee kaikessa sinfonisuudessaan jo osaksi Nightwishin tontille. Tonyn äänenkäyttö biisissä on aivan uskomatonta, melodiat ovat kauniita, orkesteri ja kuoro tekevät yksinkertaisesta hyvin mahtipontista ja biisin tarina on henkeäsalpaavan hienosti kerrottu musiikin kautta. Edellisen kerran kun Sonatan pojat heittivät pöytään jotain näin komeaa, oli kyseessä White Pearl, Black Oceans. Larger Than Life ei ole yhtä nopeatempoinen kuin tuo kymmenen vuotta sitten julkaistu eepos, vaan tempo on varsinkin loppupuolella biisiä selvästi hitaampi, mutta sehän ei haittaa tippaakaan. Se on Mestariteos isolla M:llä.

Pariah's Childilta todella löytyy kaikkea mahdollista. Se tyydyttää jokaista Sonata-fania ainakin joidenkin biisien osalta. Old school -fanit pitävät varmasti noista muutamasta power metal -biisistä, uudemman tyylin fanit ihastuvat takuuvarmasti progempaan tavaraan ja kukapa nyt ei pitäisi vähän oudommastakin tavarasta kun sen on luonut Tony Kakko. Ja eepoksiahan jokainen Sonata-fani luonnollisesti rakastaa, siksipä Larger Than Life sopii kaikille, oli suosikkialbumi sitten Ecliptica (1999), Unia, The Days of Grays (2009) tai sitten vaikka jopa Stones Grow Her Name. Tonyn äänenkäyttökin on levyllä ihan eri sfääreissä kuin millään aiemmalla levyllä, koko helkkarin valtava skaala tulee esille komeasti.

Sonata Arctica on viimeinkin tehnyt sen. Olin jo parin viime levyn jälkeen vakuuttunut siitä, ettei Reckoning Nightin (2004) ja Unian rinnalle voi enää milloinkaan nostaa uutta Sonata-levyä, mutta Pariah's Childin nostan sille hyllylle enemmän kuin mielelläni. Kyllä tämän kiekon kehtaa sanoa olevan bändin parhaiden albumien kolmen kärjessä ja ellei jotain totaalista ihmettä tapahdu (lue: Time II julkaistaan ihan oikeasti), myös vuoden paras albumi.

Arvosana: 9½/10