Bändi: We Are the In Crowd Albumi: Weird Kids Genre: Pop punk Julkaisuaika: 17. helmikuuta 2014
Sen jälkeen kun Paramore teki metamorfoosin naurettavaksi purkkapopparijengiksi, on joka kulman takaa ilmaantunut naisvetoisia punk rock/pop punk/emo pop/etc, etc. -bändejä, jotka ovat tavoitelleet Hayleyn ja poikien jättämän aukon täyttämistä. Australialainen Tonight Alive on jo pitkään ollut hyvässä asemassa tässä taistelussa, mutta on sillä kilpailijoitakin. We Are the In Crowd ei vain kuulu niiden vakuuttavimpien vastustajien joukkoon.
Jenkkiläinen poppoo julkaisee toisen studioalbuminsa Weird Kids, joka tuntuu olevan kuin kokoelma Tonight Aliven jämäbiisejä, jotka jäivät pois albumeilta oikeasti hyvien biisien tieltä. Bändi on selvästi yrittänyt kehittää itselleen uniikin ja tunnistettavan soundin, mutta samankaltaisuutta Tonight Aliven kanssa ei vain voi olla huomaamatta. Se, mikä kuitenkin kaikista selvimmin erottaa We Are the In Crowdin Tonight Alivesta on se, että ensimmäisenä mainitun biiseistä puuttuu energia ja mielenkiinto.
Kappaleet ovat yhdellä sanalla kuvaten tylsiä. Weird Kids on kuin albumi täynnä puoliballadeja, joissa on samaan aikaan yritetty tunnelmoida ja olla rock, mutta joissa kumpikaan ei ole onnistunut maininnan arvoisesti. Varsinaiset balladit, kuten Windows in Heaven, ovat latteita kuin leikkimökin vanha lattiamatto ja ne asteen verran rockimmat biisit kuten Long Live the Kids ja Remember (to Forget You) ovat vain yksinkertaisesti täysin mielikuvituksettomia, energiavajeisia ja umpitylsiä. Ei tällaista jaksaisi kuunnella edes kesäfestareilla.
Ainoat biisit, joista keksin jotain positiivista sanottavaa, ovat Attention ja Reflections. Niissä on sentään vähän enemmän voimaa ja ne ovat genren hyville biiseille tunnusomaisesti nopeasti mieleenjääviä, mutta kun kaksi hyvää biisiä kymmenen joukossa ei tee hyvää albumia.
Eihän Weird Kids missään tapauksessa ole niin heikko kuin Paramoren viimeisin tekele, tässä on kuitenkin sentään yritystä ja tavoitetta olla jonkin asteen rockbändi siinä missä Paramore on käytännössä täysin luopunut tästä ja päättänyt soittaa poppia. Mutta en silti sanoisi, että suosittelisin tätä albumia kenellekään - tai no, ehkä hyvin kevyestä ja latteasta pop punkista jos sattuu tykkäilemään, niin voisi tämän tsekata, mutta ainakin Tonight Aliven faneille tämä voi olla melko kuraa, koska kaikessa samankaltaisuudessaan We Are the In Crowd on korkeintaan c-luokan kopio siitä.
Bändi: Whispered Albumi: Shogunate Macabre Genre: Melodinen death metal / folk metal Julkaisuaika: 7. helmikuuta 2014
Metallimusiikki on nykypäivänä niin laaja käsite, että sen kaikkien alalajien luetteleminen veisi paljon muutakin kuin vain iän ja terveyden. Folk metal erityisesti sisältää runsaasti alalajeja: on viikinkimetallia, merirosvometallia, peikkometallia, kelttiläistä metallia, egyptimetallia, suometallia... mitä vain. No, saanen esitellä tämän ryhmän uusimman tulokkaan: samuraimetalli.
Huolimatta siitä, että kappaleet liittyvät olennaisesti japanilaiseen mytologiaan ja bändin jäsenet pukeutuvat keikkalavoilla muinaisten samuraiden tavoin, ei kyseessä ole japanilainen bändi, vaan ihan suomalainen. Whispered julkaisee nyt toisen studioalbuminsa nimeltä Shogunate Macabre ja lähtee viemään suomalaista samuraimetallin ilosanomaa maailmalle.
Whispered soittaa pääasiassa melodista death metalia, mutta yhdistää siihen huiman määrän vaikutteita japanilaisesta kansanmusiikista. Japanilaista koto-soitinta kuullaan levyn jokaisessa kahdeksassa biisissä luomassa tunnelmaa ja hienoja melodioita, joita ei tavallisilla soittimilla saa aikaiseksi. Tämän lisäksi pakettiin on lisätty mahtipontisia orkestraatioita ja kuoro-osuuksia ja lopputuloksena osa biiseistä on niin massiivisia järkäleitä, että niiden komponenttien määrästä tulee väkisinkin mieleen Wintersun tai Shade Empire. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole huono asia, päinvastoin. Whispered tekee kerrankin sen, mistä monet bändit vain haaveilevat: valtavan suuren levyn, jonka äärimmäinen komponenttien valtameri on oikeasti harmoniassa musiikin kanssa. Siis toisin sanoen massiivinen levy, joka ei kaadu omaan mahdottomuuteensa tai yliyrittämiseen.
Levyn avausraita Jikininki näyttää heti taivaan merkit, närhen munat ja ties mitä. Tämä on esimerkki siitä, millainen on täydellinen avauskappale albumille. Jikininki on killeri, se on heti introsta lähtien silkkaa tappoa ja sisältää hävyttömän dramaattisen kertosäkeen, jonka kohdalla ei voi välttyä talviaurinkoviboilta. Sitä seuraava kappale Hold the Sword on puolestaan ihan takuuvarmaa Ensiferumia, voisi aivan hyvin olla heidän parin vuoden takaiselta From Afar -albumilta, ainakin kertosäkeen perusteella.
Lisää dramaattisia kuorosovituksia kuullaan kappaleissa Fallen Amaterasu ja Unrestrained, joista jälkimmäinen sisältää myös selvästi levyn muita kappaleita enemmän power metal -vaikutteita. Kappa -biisi tarjoilee vaikutteita meille suomalaisille tutusta humpasta ja c-osa voisi ihan hyvin olla silkkaa jazzia. Löytyypä joukosta myös 10-minuuttinen eepos Upon My Honor, jota ei ainakaan voi liian yksinkertaiseksi sanoa.
Kaikesta dramatiikasta ja eepoksista huolimatta levyn kiistattomin helmi on kuitenkin seitsemän minuutin pituutta lähestyvä Lady of the Wind. Kyseessä on kappale, jota kehtaa ihan rehellisesti kutsua mestariteokseksi. Melodiat ensinnäkin ovat ihan huippuluokkaa. Kappaleen rakenne on miellyttävä, tarina hienosti kirjoitettu ja kertosäe yksi musiikkihistorian parhaimmista örinävokaaleilla lauletuista kertosäkeistä ikinä. Tässä on kaikki niin kohdallaan kuin toivoa saattaa. Voisin ihan hyvin sanoa, että tämä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista melodeath-biiseistä ja myös melko varmasti yksi tämän vuoden parhaista biiseistä.
Shogunate Macabre tuli itselleni ihan puskista enkä ollut ensikuuntelua aikaisemmin kuullutkaan bändistä nimeltä Whispered. Sääli, sillä kyseessä on jotain sellaista, jonka olemassaolosta olisin mielelläni tiennyt jo vuosia sitten. Tämä on ihan kuin Battle Beast viime vuonna: täysin tuntematon bändi pamauttaa pöytään albumin, joka päätyy olemaan vuoden yksi parhaimmista albumeista. No, ottaen huomioon millainen kasa megabändien levyjä tänä vuonna on tulossa, tämä tuskin pääsee siinä kamppailussa aivan kärkikahinoihin, mutta ei kyllä tippaakaan harmita, että onnistuin tämän löytämään. Ja aion varmasti seurata bändin meininkiä myös tulevaisuudessa.
Bändi: Within Temptation Albumi: Hydra Julkaisuaika: 31. tammikuuta 2014 Genre: Sinfoninen metalli / melodinen metalli / alternative metal
Hollantilainen sinfonisen metallin yksi kirkkaimmista kiintotähdistä, Within Temptation, julkaisee viimein piinallisen pitkän odottelun jälkeen kuudennen studioalbuminsa, joka kantaa yksinkertaista, mutta albumia hyvin kuvaavaa nimeä Hydra. Albumista on saatu etukäteen jo runsaasti esimakua kahden huikean singlen sekä kolmen demon verran, joten puolet biiseistä on ensikuuntelun alkaessa jo ennestään tuttuja, tosin kolme niistä on nyt saatu lopullisiin versioihinsa, joten jännitystä riittää lähes jokaisen kymmenen kappaleen kohdalla.
Within Temptation siirtyi edellisellä albumillaan, The Unforgiving (2011), lähes täysin uusiin äänimaailmoihin. Albumilla ei ollut juuri tietoakaan sinfonisesta metallista, vaan se oli huomattavasti aiempia levyjä kevyempi, rockimpi, minimaalisempi ja mainstreamimpi. Osa kappaleista oli lähes popahtavia. Tämän perusteella olin viime kesänä albumin ensimmäisiä maistiaisia odottaessani melko skeptinen Hydran suhteen - jos bändi kerran oli valinnut uuden suunnan, se luultavasti jatkaisi sillä ja uusi albumi olisi vielä edellistäkin enemmän väkisin kaupalliseksi väännettyä tavaraa.
Mutta kuten jo syksyllä arvostelemastani maistiais-EP:stä huomataan, tämä oletus oli silkkaa puppua. Hydra ei ehkä tee paluuta perinteiseen sinfoniseen metalliin, mutta ei se kyllä ainakaan kevyemmäksi muutu, päinvastoin - kyseessä on hyvinkin mahtipontinen, energinen ja selvästi edeltäjäänsä raskaampi albumi.
Jo nimenä Hydra (joka antiikin mytologiassa on monipäinen lohikäärme, joka kasvattaa aina kaksi uutta päätä yhden katketessa) kuvaa albumia loistavasti: siinä on enemmän ulottuvuuksia kuin missään Within Temptationin aikaisemmassa albumissa. Kappalemateriaali on erittäin monipuolista ja biisit kuulostavat hyvin erilaisilta, toisin kuin The Unforgivingillä, jonka jokainen biisi oli väännetty samoista soundeista. Sinfonisia elementtejä on selvästi vähemmän kuin aikaisemmin, mutta vastapainona kitaroita kuullaan selvästi enemmän kuin bändin aikaisemmilla albumeilla ja mukana on monia hienoja sooloja, jotka nekin ovat aiemmin bändin musiikissa pysytelleet vähän piilossa.
Kun kappalemateriaalia aletaan tarkemmin analysoida, on hyvä aloittaa sen kahdesta virallisesta singlestä. Viime syyskuussa julkaistu Paradise (What About Us?) on eeppinen, dramaattinen ja erittäin koukuttava biisi ja levyn ainoa joka ihan päivänselvästi edustaa sinfonista metallia. Kappaleessa vierailee Nightwishin entinen solisti Tarja Turunen, jonka ääni sopii paremmin kuin hyvin yhteen Sharon den Adelin kanssa. Puolestaan Killswitch Engage -nimisen metalcorebändin entinen laulaja Howard Jones vieraili toisella singlellä Dangerous, joka huikean riffinsä ja fantastisen kertosäkeensä ansiosta oli yksi koko viime vuoden kovimmista biiseistä ja takuuvarma korvamato sen kuulijoille.
Syksyllä julkaistuista demoista on nyt todellakin kehittynyt lopulliset biisinsä. Levyn avauskappaleena toimiva Let Us Burn on melko lähellä demoa, ainoastaan miksaus on nyt tehty paremmaksi ja äänenlaatu selkeämmäksi. Ehkä sitä demon raakuutta tässä jään hieman kaipaamaan, mutta muuten kyseessä on ihan huikea aloitus albumille. Silver Moonlight on saanut demon energian kymmenkertaistettua ja kuulostaa ihan silkalta täydellisyydeltä. Demossa suuressa osassa olleet örinävokaalit on ikävä kyllä jätetty vähän taka-alalle ja c-osan örinät on kokonaan poistettu ja korvattu kitarasoololla, mutta kieltämättä nuo lopullisen version kertosäkeen petomaiset taustamurinat ovat aika hiton nastan kuuloisia. Dog Days ei demonakaan iskenyt mitenkään erityisesti, eikä albumiversiokaan muutosta tee. Ei se siis missään tapauksessa huono ole, on Within Temptationilla paljon huonompiakin biisejä, mutta Hydran biiseistä se on kaikista heikoin ja vaatii aika monta kuuntelukertaa ennen kuin se mahdollisesti avautuu paremmin.
Hydralla nähdään singleinä julkaistujen biisien lisäksi kaksi muutakin kappaletta, joissa on mukana vieraileva artisti. Päätösballadi Whole World is Watching esittelee Soul Asylum -bändin solistin Dave Pirnerin jonka ääni sopii täydellisesti yhteen Sharonin kanssa ja lopputuloksena on minimaalinen ja yksinkertainen, mutta samalla herkkä ja kaunis balladi, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla aiheutti suorastaan kylmiä väreitä. Astetta mielenkiintoisempi kollaboraatio syntyy kappaleessa And We Run, jolla vierailee amerikkalainen pitkän linjan räppäri Xzibit. Ajatus Within Temptationin tyylisen sinfonisen metallin yhdistämisestä räppiin on suorastaan pelottava ja automaattinen ensioletus on, että kyseessä on takuuvarma mainstreamilta kuulostava piece of bullshit. Mutta kun se ei ole. And We Run on ihan uskomaton biisi. Se on niin huikea, että edes se tosiasia, että se sisältää räppiä, ei kykene pilaamaan sitä. Ei sillä ettäkö pitäisin Xzibitistä tai räpistä yleensä, paljon parempihan tämä vielä olisi kokonaan ilman sitä, mutta Sharonin osuudet ja kertosäe ovat vain jotain huikeaa.
Kolmesta jäljelle jäävästä biisistä Edge of the World on kelttiläisillä vaikutteilla varustettu balladi, jossa Sharonin kaunis ääni pääsee hyvin oikeuksiinsa. Aluksi se kuulosti korvaani vähän... omituiselta, mutta mitä enemmän sitä kuuntelee, sen enemmän siitä pitää. Covered by Roses on hyvin tarttuvan kertosäkeensä ansiosta loistava jatkumo Dangerousille ja Paradiselle kun taas kriitikoiden ylistämä Tell Me Why on raskailla ja rockahtavilla riffeillä varustettu tehopakkaus, joka ei jätä kylmäksi.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta Hydra ei missään tapauksessa ole Within Temptationin parhaimmistoa. Se on erittäin hyvä albumi ja ehdottomasti parempi kuin The Unforgiving, mutta useat bändin vanhemmat albumit jättävät sen kyllä varjoonsa ihan milloin tahansa. Vaikka homma näinkin näyttää toimivan, olisi silti mukavaa nähdä Within Temptation vielä jonakin päivänä soittamassa ihan sinfonista metalliakin, eikä menevän joka albumillaan enemmän ja enemmän valtavirran poppia kohti.
Vuosi on vaihtunut ja on tullut bloginkin puolella aika jakaa pikselipystejä vuoden 2013 parhaille musiikin saralta. Alla näkyy lista kaikista voittajista eri kategorioissa siten, että ensin jaetaan biisikohtaiset palkinnot, sitten levykohtaiset, bändikohtaiset ja lopuksi vielä yksittäisten muusikoiden palkinnot. Sokerina pohjalla ovat tietysti musiikilliset Golden Raspberryt eli vuoden huonoimmat ja vähän pohdiskelua siitä, mitä vuosi 2014 tuo tullessaan musiikin osalta.
Vuoden 2013 parhaat Vuoden biisi: Amaranthe - Razorblade Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Razorblade Vuoden single: Within Temptation - Dangerous (feat. Howard Jones) Vuoden radiosingle: Within Temptation - Paradise (What About Us?) feat. Tarja Turunen Vuoden duettobiisi: Within Temptation - Dangerous (Sharon den Adel & Howard Jones) Vuoden pitkä eepos: Sirenia - Stille Kom Doden Vuoden slovari: Amaranthe - Burn With Me Vuoden kitarasoolo: Avenged Sevenfold - Coming Home Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Sirenia - Seven Widows Weep (pianosoolo) Vuoden intro: Within Temptation - Dangerous (feat. Howard Jones) Vuoden albumi-intro: Dream Theater - False Awakening Suite Vuoden orkestraatio: Dream Theater - Illumination Theory (III: The Embracing Circle) Vuoden albumin avausbiisi: Bring Me the Horizon - Can You Feel My Heart Vuoden lyriikat: Insomnium - Ephemeral Vuoden instrumentaali: Equilibrium - Himmelsrand (Skyrim Theme Cover) Vuoden bonuskappale: Paramore - Escape Route Vuoden örinävokaalit: Amorphis - Nightbird's Song Vuoden musiikkivideo: Heaven Shall Burn - Hunters Will Be Hunted Vuoden suomenkielinen biisi: Eternal Tears of Sorrow - Angelheart, Ravenheart (Act III: Saivon Lapsi), osittain suomenkielinen Vuoden vieraskielinen biisi: Sirenia - Stille Kom Doden (norjankielinen)
Vuoden albumi: Amaranthe - The Nexus Vuoden kuunnelluin albumi: Amaranthe - The Nexus Vuoden positiivisin yllätys: Leaves' Eyes - Symphonies of the Night Vuoden onnistunein suunnanvaihdos: Bring Me the Horizon - Sempiternal Vuoden tekninen albumi: August Burns Red - Rescue & Restore Vuoden debyyttialbumi: Æther Realm - One Chosen by the Gods Vuoden konseptialbumi: Avantasia - The Mystery of Time Vuoden albumikokonaisuus: Ayreon - The Theory of Everything Vuoden EP: Within Temptation - Paradise (What About Us?) Vuoden livealbumi: Nightwish - Showtime, Storytime Vuoden rock / hard rock -albumi: Avenged Sevenfold - Hail to the King Vuoden metalcore/post-hardcore -albumi: Bring Me the Horizon - Sempiternal Vuoden metallialbumi: Sirenia - Perils of the Deep Blue
Vuoden rockbändi: Tonight Alive Vuoden metallibändi: Sirenia Vuoden kuunnelluin bändi: Avantasia Vuoden livebändi: Nightwish Vuoden paras livekonsertti: Nightwish @ Tuska Open Air 2013 Vuoden "uusi löytö": Battle Beast
Vuoden naislaulaja (rock): Noora Louhimo (Battle Beast) Vuoden naislaulaja (metalli): Floor Jansen (Nightwish, ReVamp) Vuoden mieslaulaja (rock): M. Shadows (Avenged Sevenfold) Vuoden mieslaulaja (metalli): Morten Veland (Sirenia)
**
Vuoden 2013 Golden Raspberryt Vuoden huonoin albumi: Falling in Reverse - Fashionably Late Vuoden huonoin sävellystyö: Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope Vuoden huonoin single: Korn - Never Never Vuoden karmivin romahtaja: Paramore Vuoden epäonnistunein tyylinvaihdos: 30 Seconds to Mars
**
Siinä olivat siis vuoden 2013 palkitut. Vuosi 2014 on rock- ja metallimusiikin osalta varsin mielenkiintoinen - etenkin vuoden ensimmäinen kolmannes, jonka aikana peräti kolme itselleni erittäin suurta bändiä julkaisee uuden albumin. Ensimmäisenä tammikuun lopulla Within Temptationin kuudes albumi Hydra jolta on jo saatu runsaasti esimakua ja jonka uskaltaisin välittömästi väittää sijoittuvan vuoden parhaiden albumien kolmen kärkeen. Toinen erittäin odotettu tapaus on maaliskuun lopulla ilmestyva Sonata Arctican uusi albumi, jonka nimeä ei ole vielä julkaistu, mutta joka kaikin puolin vaikuttaa olevan erittäin eeppinen sisältäen 10 minuutin biisin ja olemalla bändin jäsenten sanojen mukaan paljon metallisempi kuin edeltäjänsä. Huhtikuussa ilmoille saapuu puolestaan Epican uusi albumi TQE jonka nimen kirjaimien alta paljastuvia sanoja ei ole vielä tuotu julkisuuteen. On myös tiedossa, että Rise Against ja Shinedown nyt pari mainitakseni ovat mahdollisesti julkaisemassa uutta materiaalia vuoden lopulla. Mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin varmasti Wintersunin kuuluisa Time II jonka julkaisuajaksi kaavaillaan nyt loppuvuotta 2014 - mutta ilmestyykö se silloin, se on aivan eri juttu. Jos ilmestyy, se on lähes varmasti vuoden paras albumi.
Alla on vielä nähtävissä vuoden musiikkivideo, sekä kuunneltavissa vuoden biisi ja vuoden kitarasoolo. Uusia arvosteluja alkaa taas tulla heti kun vuoden ensimmäiset levyt ilmaantuvat.
Bändi: Leaves' Eyes Albumi: Symphonies of the Night Julkaisuaika: 15. marraskuuta 2013 Genre: Sinfoninen metalli
Norjalais-saksalainen Leaves' Eyes on yllättävän tunnettu nimi kun puhutaan sinfonisesta metallista. Toistaiseksi olen kuitenkin pysynyt bändistä mahdollisimman kaukana, sillä taannoin kuunneltuani muutaman kappaleen, totesin koko bändin olevan amatöörimäinen ja örinävokaalit olivat ehkä kehnoimmat ikinä. Ei tehnyt mieli kuunnella enempää.
Nyt bändi julkaisee jo viidennen albuminsa, Symphonies of the Night ja päätin ihan silkan tekemisenpuutteen tähden kuunnella sen läpi ja arvotella - negatiivisten arvostelujen kirjoittamisessa kun on jotain poikkeuksellisen viihdyttävää, vaikka huonojen levyjen kuuntelu ei nastaa olekaan. Ja viihdykettä tulikin - tosin ei albumin huonoudesta, päinvastoin. Jestas sentään, tämähän on helkkarin kovaa tavaraa.
Leaves' Eyes on ehdottomasti tämän vuoden Xandria - bändi, joka on tehnyt yhdellä albumilla niin huikean loikan kehnonpuoleisesta mahtavuuteen. Kappaleiden sävellykset ovat todella mieleenjääviä, eivät ns. "koukuttavia" vaan sellaisia, jotka jäävät mieleen heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen "hei, toi oli se huippubiisi ja toi ja toi!" -tyylillä. Kuoroa on käytetty osuvasti dramaattisuuden tehokeinona ja taustalla soivat orkesterisoittimet täydentävät hyvin melodioita, joita muutamissa kappaleissa luodaan myös taitavasti kitaralla, kuten Nightwishin Wishmaster -albumilla.
Laulaja Liv Kristinen ääni on enkelimäinen ja harmittelin aikaisemmin, kuinka hän tuhlasi upeita laulutaitojaan näin heikossa bändissä, mutta nyt asiat ovat todella toisin - ketään muuta ei tämän bändin riveihin voisi edes kuvitella laulamaan. Tämä neitokainen kykenee laulamaan sekä herkkiä balladeja, että yhdessä kuoron kanssa hyvin korkeita ja dramaattisia nuotteja - puhumattakaan upeista harmonioista, joilla hän luo kappaleisiin entistä enemmän melodioita. Hänen aviomiehensä Alexander Krull, joka aikaisemmilla albumeilla vastasi niistä käsittämättömän kömpelöistä örinävokaaleista on hänkin kehittynyt huimasti - eivät ne rankemmat vokaalit vieläkään huipputasolle pääse, mutta ovat ne sata kertaa parempia kuin niinä aikoina jolloin mies yritti leikkiä viikinkiä.
Sinfoniselle metallille tyypillisiä pitkiä "eepoksia" tältä albumilta ei löydy lainkaan, mutta sille ei oikeastaan ole tarvettakaan, kun kappalemateriaali on joka tapauksessa todella toimivaa jo valmiiksi. Täytebiisejä ei ole, vaan jokainen kappale istuu täydellisesti levyn tyyliin ja kokonaisuuteen. Saint Cecelia on kaunis orkesteriballadi, jossa Liv Kristinen huikea ääni pääsee erinomaisesti oikeuksiinsa. Galswintha puolestaan esittelee hiukan folksävyjä ja Fading Earth taitavaa Wishmaster-tyylistä kitarointia.
Jos pitäisi levyn ehdotonta parhaimmistoa nimetä, niin ainakin singlenä julkaistu Hell to the Heavens ja levyn kovin tykitys, Hymn to the Lone Sands kuuluvat tähän joukkoon. Lienee myös hyvä mainita heti ensimmäisellä kuuntelukerralla todella hyvän vaikutelman antanut Maid of Lorraine ja levyn pisimmän kappaleen titteliä kantava Éléonore de Provence.
Symphonies of the Night on todellakin nautittava albumi. Sinfonisen metallin osalta se on vuoden paras teos ja luultavasti vuoden parhaimpien albumien kymmenen kärjessä. Toivottavasti Liv ja pojat jatkavat samalla linjalla tulevaisuudessakin, sillä silloin ainakin he ovat juuri saaneet yhden uuden fanin.
Bändi: Within Temptation Albumi: Paradise (What About Us?) EP Julkaisuaika: 27. syyskuuta 2013 Genre: Sinfoninen metalli
Hollantilainen sinfonisen metallin meganimi Within Temptation lupaili jo keväällä uutta levyä julkaistavaksi syyskuussa, mutta levytyksen venymisen takia julkaisu siirrettiin ensi vuodelle. Helpottaakseen fanien odotusta bändi kuitenkin julkaisee nyt EP:n, joka sisältää tulevan levyn ensimmäisen singlen, sekä kolme demoversiota tulevan levyn kappaleista.
Ensimmäisenä levyltä löytyy tulevan albumin ensimmäinen single, nimikappale Paradise (What About Us?) jolla vierailee joka ikisen suomalaisen raskaamman musiikin ystävän tuntema ex-Nightwish -vokalisti Tarja Turunen. Kappale on kaikista neljästä selvästi lähimpänä bändin edellistä albumia The Unforgiving (2011) joka mielestäni oli ehdottomasti harha-askel kohti turhan kevyttä ja mainstream-tyylistä musiikkia, mutta tämä singlepä hakkaa yksin jokaisen kyseisen levyn kappaleen kaikesta huolimatta. Sinfonisia elementtejä on käytetty hyvin niin intron kuin Tarjan dramaattisen äänenkin muodossa, lauluosuudet on hyvin jaettu Sharon den Adelin ja Tarjan kesken ja ennen kaikkea kertosäe on ihan äärimmäisen tarttuva positiivisessa mielessä. Tämä on ihan kiistatta Within Temptationin historian paras single, joka tulee radiosoittoon pääsemään.
Demot ovat ihan selvästi demoja, sen huomaa hiukan normaalia raaemmasta äänimaailmasta. Sinfonisia elementtejä ei ole tässä vaiheessa vielä edes lisätty, joten ne puuttuvat kokonaan ja miksausta ei ole juurikaan tehty, joten nämä todella ovat demoja, mutta erittäin hyviä sellaisia. Let Us Burn ja Dog Days ovat kumpikin kappaleita, jotka tuovat elävästi mieleen hyvin vanhan Within Temptationin. Kun näihin kuvittelee päälle orkesterisoittimia, niin nyt aletaan ihan oikeasti kuunostaa perinteisemmältä sinfoniselta metallilta toisin kuin edellisellä albumilla. Ehkä jopa vähän gootahtavaa meininkiä näissä on. Sharonin laulu on parempaa kuin pitkään aikaan - nyt hän oikeasti käyttää mahtavaa ääntään eikä tyydy popittelemaan kuten The Unforgivingilla. Voisin sanoa hänen kuulostavan paikoitellen jopa samalta kuin bändin toisella albumilla Mother Earth (2001) mikä on todella iso plussa. Nämä ovat demoja, joita ihan tosissaan jaksaa kuunnella kuin mitä tahansa muitakin biisejä.
Silver Moonlight on ihan oma kategoriansa. Sen tyylin voisi sanoa olevan yhdistelmä bändin mielestäni parasta albumia The Heart of Everything (2007) ja ihan ensimmäistä albumia Enter (1997) joka oli tyyliltään ihan rehellistä rankkaa goottimetallia. Kappaleen pääriffi on gootahtava ja hyvin koukuttava ja erityisesti tätä tapausta piristävät kitaristi Robert Westerholtin örinävokaalit, joita kappaleen aikana kuullaan varsin paljon. Tämä on ensimmäinen kerta debyyttialbumin jälkeen kun Within Temptation käyttää örinävokaaleja levyllä ja toivon todella tämän myötä, että tämä ei jää uuden albumin ainoaksi kappaleeksi jossa näin tehdään.
Kerta kaikkiaan mahtava pikkulätty. Ei yhtään heikkoa hetkeä, pelkkää juhlaa. Erityisesti demoista sanoisin, että ne tulevat albumiversioina kuulostamaan ihan huikeilta ja näiden perusteella odotan todella, todella kovatasoista albumia. Ja on tämä varmasti ensimmäinen kerta kun oikeasti löytyy demoja, joita pystyy kuuntelemaan kuin mitä tahansa biisejä, sen verran laadukkaita ne ovat.
Bändi: Dream Theater Albumi: Dream Theater Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2013 Genre: Progressiivinen metalli
Amerikkalaisen progejätin julkaisutahti on melkoisen mielenkiintoinen. Progressiivisen metallin kuvittelisi olevan genre, jonka kappaleisiin täytyy todella käyttää aikaa, sillä ne ovat hyvin monimutkaisia ja usein varsin pitkiäkin, mutta Dream Theater vähät välittää mistään vuosien valmistelusta ja jatkaa jo vuonna 2003 alkanutta "uusi levy joka toinen vuosi" -tyyliään. Tässä vaiheessa jo ennen levyn kuuntelemista voidaan sen laatu tämän perusteella kyseenalaistaa: voiko bändi, jota sanotaan progressiivisen metallin tärkeimmäksi tekijäksi, tehdä laadukkaan levyn täynnä ylipitkiä mestariteoksia joka toinen vuosi? Kuulostaa epätodennäköiseltä, miettikää nyt jos Metallica julkaisisi levyn joka toinen vuosi. Siinä olisi vuosikymmenen aikana jo aika monta kertaa kierrätetty Master of Puppets ja muut klassikot ja koko homma alkaisi käydä tylsäksi.
Maininnan arvoista tässä bändin omaa nimeä kantavassa albumissa on se, että kyseessä on takuuvarmasti ensimmäinen Dream Theater -albumi jonka koskaan jaksoin kuunnella alusta loppuun saakka. Aiempia tapauksia olen yrittänyt, mutta useimmiten se on jäänyt yritykseksi jo ensimmäisen tai viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Ei sille vain voi mitään ettei täysin mieleenjäämätöntä taustahälinää jaksa kauan kuunnella.
Aloitetaan nyt vaikka tästä: False Awakening Suite on yksi parhaimmista introista jonka olen ikinä kuullut. Kaikin tavoin hämmästyttävän nerokas, eeppinen ja ties mitä vielä. Hämmästyttävä suorastaan. Lupailee niin hyvää. Kuulaa kalloon sille jonka idea oli rikkoa tämä lupaus heti intron päätyttyä.
Sitten nimittäin alkaa taas se, minkä vuoksi en ole koskaan aikaisemmin saanut yhtään täyttä Dream Theater -albumia kuunnelluksi. Kappaleissa on tällä kertaa kuitenkin huimasti enemmän potentiaalia kuin aikaisemmilla albumeilla joita olen pienessä määrin kuunnellut. Mukana on useita yksittäisiä, erittäin mainioita melodioita, James LaBrien komeita laulusuorituksia ja kasvatusta vailla olevia hyviä kertosäkeitä. Kaikki kuitenkin kaatuu siihen yliprogeiluun, joka on suurin ongelma siinä miksi en monista yksittäisistä hyvistä seikoista huolimatta kykene bändiä aktiivisesti kuuntelemaan. Biisi toisensa jälkeen muuttuu liian monta kertaa kuulluksi "mää soitan paremmin ku sää" -pelleilyksi kun puolet kappaleiden pituuksista kuluu bändin jäsenten instrumenteillaan leikkimiseen. Kuka vetääkään pisimmän ja monimutkaisimman soolon? Kappaleiden rakenteet ovat myös niin liioitellun rönsyileviä, että itse musiikkiin ei pysty samaistumaan millään tavalla, siitä ei jää mitään kokonaisuutta mieleen, siinä ei ole kunnon tarttumapintaa. Kokonaisuuksina näitä kappaleita kykenee ymmärtämään vain tällaista musiikkia vuosia kuunnelleet.
Mutta sitten se lopetus. Jo etukäteen ajatus Dream Theaterin tekemästä 20-minuuttisesta biisistä kuulostaa arveluttavalta, muistan joskus kuunnelleeni 24-minuuttisen Octavariumin ja lähes nukahtaneeni. Mutta nyt on kuulkaa pojat asiat ihan toisin, Illumination Theory on jotain vallan muuta. On myönnettävä, että se on aivan liian pitkä, puolet pituudesta kun olisi karsittu, niin ah. Alkupuoli kappaleesta on melko tylsää, mutta sitten siinä kahdeksan minuutin jälkeen noustaan taivaisiin kun seuraa yksinomaan jousisoittimilla soitettu orkestraalinen osuus joka on ihan silkkaa täydellisyyttä. Ihan kylmät väreet menee sitä kuunnellessa. Sellaista täyden kympin arvoista elokuvamusiikkia se kaksiminuuttinen siinä on. Ei jumalauta oikeasti. Loppubiisi tämän henkeäsalpaavan kauneuden jälkeen onkin sitten jo sen sortin progea että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnellakin. Voitaneen siis sanoa, että bändin materiaalia unettavana pitävän näkökulmasta Illumination Theory on mestariteos ja Dream Theaterin historian paras kappale.
Huikea aloitus ja huikea lopetus eivät kuitenkaan voi paikata sitä tosiasiaa, että niitä seitsemää keskelle jäänyttä biisiä ei meinaa jaksaa kuunnella, eivätkä ne potentiaalistaan huolimatta ole millään muotoa mieleenjääviä kokonaisuuksia. Jos 2/9 kappaletta on hyviä, ei arvosana voi olla kovin kaksinen. Mutta kun 2/9 kappaletta on huikeita, voidaan hyvällä omatunnolla antaa vähän parempikin arvosana ja toivoa että sitten 2015 ilmaantuisi unelmateatterin pojilta lätty Illumination Theorya ja False Awakening Suitea täynnä.
