Within Temptation - Paradise (What About Us?) EP

Bändi: Within Temptation
Albumi: Paradise (What About Us?) EP
Julkaisuaika: 27. syyskuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen sinfonisen metallin meganimi Within Temptation lupaili jo keväällä uutta levyä julkaistavaksi syyskuussa, mutta levytyksen venymisen takia julkaisu siirrettiin ensi vuodelle. Helpottaakseen fanien odotusta bändi kuitenkin julkaisee nyt EP:n, joka sisältää tulevan levyn ensimmäisen singlen, sekä kolme demoversiota tulevan levyn kappaleista.

Ensimmäisenä levyltä löytyy tulevan albumin ensimmäinen single, nimikappale Paradise (What About Us?) jolla vierailee joka ikisen suomalaisen raskaamman musiikin ystävän tuntema ex-Nightwish -vokalisti Tarja Turunen. Kappale on kaikista neljästä selvästi lähimpänä bändin edellistä albumia The Unforgiving (2011) joka mielestäni oli ehdottomasti harha-askel kohti turhan kevyttä ja mainstream-tyylistä musiikkia, mutta tämä singlepä hakkaa yksin jokaisen kyseisen levyn kappaleen kaikesta huolimatta. Sinfonisia elementtejä on käytetty hyvin niin intron kuin Tarjan dramaattisen äänenkin muodossa, lauluosuudet on hyvin jaettu Sharon den Adelin ja Tarjan kesken ja ennen kaikkea kertosäe on ihan äärimmäisen tarttuva positiivisessa mielessä. Tämä on ihan kiistatta Within Temptationin historian paras single, joka tulee radiosoittoon pääsemään.

Demot ovat ihan selvästi demoja, sen huomaa hiukan normaalia raaemmasta äänimaailmasta. Sinfonisia elementtejä ei ole tässä vaiheessa vielä edes lisätty, joten ne puuttuvat kokonaan ja miksausta ei ole juurikaan tehty, joten nämä todella ovat demoja, mutta erittäin hyviä sellaisia. Let Us Burn ja Dog Days ovat kumpikin kappaleita, jotka tuovat elävästi mieleen hyvin vanhan Within Temptationin. Kun näihin kuvittelee päälle orkesterisoittimia, niin nyt aletaan ihan oikeasti kuunostaa perinteisemmältä sinfoniselta metallilta toisin kuin edellisellä albumilla. Ehkä jopa vähän gootahtavaa meininkiä näissä on. Sharonin laulu on parempaa kuin pitkään aikaan - nyt hän oikeasti käyttää mahtavaa ääntään eikä tyydy popittelemaan kuten The Unforgivingilla. Voisin sanoa hänen kuulostavan paikoitellen jopa samalta kuin bändin toisella albumilla Mother Earth (2001) mikä on todella iso plussa. Nämä ovat demoja, joita ihan tosissaan jaksaa kuunnella kuin mitä tahansa muitakin biisejä.

Silver Moonlight on ihan oma kategoriansa. Sen tyylin voisi sanoa olevan yhdistelmä bändin mielestäni parasta albumia The Heart of Everything (2007) ja ihan ensimmäistä albumia Enter (1997) joka oli tyyliltään ihan rehellistä rankkaa goottimetallia. Kappaleen pääriffi on gootahtava ja hyvin koukuttava ja erityisesti tätä tapausta piristävät kitaristi Robert Westerholtin örinävokaalit, joita kappaleen aikana kuullaan varsin paljon. Tämä on ensimmäinen kerta debyyttialbumin jälkeen kun Within Temptation käyttää örinävokaaleja levyllä ja toivon todella tämän myötä, että tämä ei jää uuden albumin ainoaksi kappaleeksi jossa näin tehdään.

Kerta kaikkiaan mahtava pikkulätty. Ei yhtään heikkoa hetkeä, pelkkää juhlaa. Erityisesti demoista sanoisin, että ne tulevat albumiversioina kuulostamaan ihan huikeilta ja näiden perusteella odotan todella, todella kovatasoista albumia. Ja on tämä varmasti ensimmäinen kerta kun oikeasti löytyy demoja, joita pystyy kuuntelemaan kuin mitä tahansa biisejä, sen verran laadukkaita ne ovat.

Arvosana: 9+/10

Dream Theater - Dream Theater

Bändi: Dream Theater
Albumi: Dream Theater
Julkaisuaika: 24. syyskuuta 2013
Genre: Progressiivinen metalli

Amerikkalaisen progejätin julkaisutahti on melkoisen mielenkiintoinen. Progressiivisen metallin kuvittelisi olevan genre, jonka kappaleisiin täytyy todella käyttää aikaa, sillä ne ovat hyvin monimutkaisia ja usein varsin pitkiäkin, mutta Dream Theater vähät välittää mistään vuosien valmistelusta ja jatkaa jo vuonna 2003 alkanutta "uusi levy joka toinen vuosi" -tyyliään. Tässä vaiheessa jo ennen levyn kuuntelemista voidaan sen laatu tämän perusteella kyseenalaistaa: voiko bändi, jota sanotaan progressiivisen metallin tärkeimmäksi tekijäksi, tehdä laadukkaan levyn täynnä ylipitkiä mestariteoksia joka toinen vuosi? Kuulostaa epätodennäköiseltä, miettikää nyt jos Metallica julkaisisi levyn joka toinen vuosi. Siinä olisi vuosikymmenen aikana jo aika monta kertaa kierrätetty Master of Puppets ja muut klassikot ja koko homma alkaisi käydä tylsäksi.

Maininnan arvoista tässä bändin omaa nimeä kantavassa albumissa on se, että kyseessä on takuuvarmasti ensimmäinen Dream Theater -albumi jonka koskaan jaksoin kuunnella alusta loppuun saakka. Aiempia tapauksia olen yrittänyt, mutta useimmiten se on jäänyt yritykseksi jo ensimmäisen tai viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Ei sille vain voi mitään ettei täysin mieleenjäämätöntä taustahälinää jaksa kauan kuunnella.

Aloitetaan nyt vaikka tästä: False Awakening Suite on yksi parhaimmista introista jonka olen ikinä kuullut. Kaikin tavoin hämmästyttävän nerokas, eeppinen ja ties mitä vielä. Hämmästyttävä suorastaan. Lupailee niin hyvää. Kuulaa kalloon sille jonka idea oli rikkoa tämä lupaus heti intron päätyttyä.

Sitten nimittäin alkaa taas se, minkä vuoksi en ole koskaan aikaisemmin saanut yhtään täyttä Dream Theater -albumia kuunnelluksi. Kappaleissa on tällä kertaa kuitenkin huimasti enemmän potentiaalia kuin aikaisemmilla albumeilla joita olen pienessä määrin kuunnellut. Mukana on useita yksittäisiä, erittäin mainioita melodioita, James LaBrien komeita laulusuorituksia ja kasvatusta vailla olevia hyviä kertosäkeitä. Kaikki kuitenkin kaatuu siihen yliprogeiluun, joka on suurin ongelma siinä miksi en monista yksittäisistä hyvistä seikoista huolimatta kykene bändiä aktiivisesti kuuntelemaan. Biisi toisensa jälkeen muuttuu liian monta kertaa kuulluksi "mää soitan paremmin ku sää" -pelleilyksi kun puolet kappaleiden pituuksista kuluu bändin jäsenten instrumenteillaan leikkimiseen. Kuka vetääkään pisimmän ja monimutkaisimman soolon? Kappaleiden rakenteet ovat myös niin liioitellun rönsyileviä, että itse musiikkiin ei pysty samaistumaan millään tavalla, siitä ei jää mitään kokonaisuutta mieleen, siinä ei ole kunnon tarttumapintaa. Kokonaisuuksina näitä kappaleita kykenee ymmärtämään vain tällaista musiikkia vuosia kuunnelleet.

Mutta sitten se lopetus. Jo etukäteen ajatus Dream Theaterin tekemästä 20-minuuttisesta biisistä kuulostaa arveluttavalta, muistan joskus kuunnelleeni 24-minuuttisen Octavariumin ja lähes nukahtaneeni. Mutta nyt on kuulkaa pojat asiat ihan toisin, Illumination Theory on jotain vallan muuta. On myönnettävä, että se on aivan liian pitkä, puolet pituudesta kun olisi karsittu, niin ah. Alkupuoli kappaleesta on melko tylsää, mutta sitten siinä kahdeksan minuutin jälkeen noustaan taivaisiin kun seuraa yksinomaan jousisoittimilla soitettu orkestraalinen osuus joka on ihan silkkaa täydellisyyttä. Ihan kylmät väreet menee sitä kuunnellessa. Sellaista täyden kympin arvoista elokuvamusiikkia se kaksiminuuttinen siinä on. Ei jumalauta oikeasti. Loppubiisi tämän henkeäsalpaavan kauneuden jälkeen onkin sitten jo sen sortin progea että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnellakin. Voitaneen siis sanoa, että bändin materiaalia unettavana pitävän näkökulmasta Illumination Theory on mestariteos ja Dream Theaterin historian paras kappale.

Huikea aloitus ja huikea lopetus eivät kuitenkaan voi paikata sitä tosiasiaa, että niitä seitsemää keskelle jäänyttä biisiä ei meinaa jaksaa kuunnella, eivätkä ne potentiaalistaan huolimatta ole millään muotoa mieleenjääviä kokonaisuuksia. Jos 2/9 kappaletta on hyviä, ei arvosana voi olla kovin kaksinen. Mutta kun 2/9 kappaletta on huikeita, voidaan hyvällä omatunnolla antaa vähän parempikin arvosana ja toivoa että sitten 2015 ilmaantuisi unelmateatterin pojilta lätty Illumination Theorya ja False Awakening Suitea täynnä.

Arvosana: 7/10

Equilibrium - Waldschrein

Bändi: Equilibrium
Albumi: Waldschrein
Julkaisuaika: 9. elokuuta 2013
Genre: Folk metal / sinfoninen black metal

Saksalainen, viisihenkinen folk metal -ryhmittymä Equilibrium julkaisee neljännen studioalbuminsa ensi vuonna ja fanien odotuksen tuskaa lievittääkseen he julkaisevat nyt ensimmäisen EP:nsä, Waldschrein joka on esimakua tulevasta albumista.

Waldschrein sisältää viisi kappaletta: yhden uuden, joka tulee myös sisältymään seuraavalle albumille, kaksi uudelleenäänitettyä versiota bändin ensimmäisen levyn kappaleista, akustisen instrumentaaliversion uudesta kappaleesta, sekä instrumentaalicoverin. EP:llä hallitsevassa osassa ovat Equilibriumille tutut eeppiset sinfoniset taustat, mieleenjäävät ja pirteät melodiat sekä laulaja Robert Dahnin black metal -tyyliset örinämurinahuutoscreamit.

Albumin uusi kappale, nimikappale Waldschrein, on heti parempi kuin yksikään bändin edellisen albumin, Rekreatur (2010) kappaleista. Pitkä intro, mahtava päämelodia ja pirteä meininki, mitä muuta voisi toivoakaan? Kappaleesta tehty pariminuuttinen akustinen instrumentaaliversio on hyvin raikasta kuunneltavaa ja sinfoniset elementit tulevat esiin siinä entistä paremmin.

Uudelleenäänitetyistä kappaleista ensimmäinen, Der Sturm, ei ehkä ole mikään maailman mahtavin tapaus, ehkä vähän turhan paljon raskaaseen riffittelyyn perustuva, eikä se sisällä juurikaan tarttuvia melodioita, mutta huono se ei missään tapauksessa ole, vain vähän erilainen kuin muut. Sen sijaan toinen uudelleenäänityksistä, Zwergenhammer, on ihan silkkaa loistavuutta sisältäen ihan mahtavan kitarariffin jota kuuntelisi mielellään vielä enemmänkin.

Lopuksi on vielä cover, joka tällä kertaa onkin vähän erikoisempi, sillä bändi ei coveroi mitään toista bändiä tai artistia, vaan pelimusiikkia. Himmelsrand -nimellä kulkeva veisu nimittäin on The Elder Scrolls V: Skyrim -pelin tunnussävelmä. En ole alkuperäistä koskaan kuullut, mutta tämä versio ainakin vakuuttaa ihan kympillä. Ihan hemmetin kova instrumentaaliksi.

Equilibrium ei petä. Waldschrein on todella pätevä EP - ei lainkaan täytebiisejä vaan täyttä asiaa alusta loppuun saakka. Jos tämä antaa mitään osviittaa siitä, miltä ensi vuonna ilmestyvä uusi albumi kuulostaa, niin odotan sitä innolla. Ties vaikka sieltä löytyisi jokin legendaarista Blut im Augeakin parempi biisi. Tällä tasolla jos jatketaan, en ihmettelisi lainkaan.

Arvosana: 9-/10

August Burns Red - Rescue & Restore

Bändi: August Burns Red
Albumi: Rescue & Restore
Julkaisuaika: 25. kesäkuuta 2013
Genre: Metalcore

Amerikkalainen, paikallisella tasolla lähes mainstream-maineeseen noussut metalcoremahti August Burns Red on tasaiseen "uusi levy joka toinen vuosi" -tahtiinsa edennyt jo uransa kuudenteen studioalbumiin, joka bändin jäsenten omien sanojen mukaan on heidän parhaansa koskaan. Mutta eivätkö kaikki bändit aina sano tätä uuden levyn kohdalla? Eivätkä kaikki levyt silti ole parhaita.

August Burns Red on aina ollut tunnistettavissa erityisestä, valtavirran metalcore-bändeistä poikkeavasta tyylistään, eikä tämä albumi tee siinä mitään poikkeusta. Kun kuitenkin verrataan tätä bändin edelliseen tekeleeseen Leveler (2011), tulee heti huomattua kuinka hemmetin paljon parempi lätty tämä on.

Rescue & Restore on kaikkea, mitä August Burns Rediltä voi odottaa: se on aggressiivista, melodista ja hyvin teknistä metalcorea progehtavin raskain kitarariffein ja monimutkaisin kappalerakeentein. Kaikki bändin soittajat ovat ihan täysiä virtuooseja soitintensa kanssa, eikä tässä todellakaan voida puhua siitä perinteisestä metalcoremätöstä, jossa laulaja kiljuu mikrofonin hajalle taustalla mahdollisimman brutaalia tavaraa. Tämä on sitä samaa mättöä, mutta oikeasti ilmiömäisen taitavaa sellaista ja kappaleiden sointiin on todella panostettu enemmän kuin "täs on tää angstine kertsi nii tähä tulee vitunmoiset screamot ja sit tos herkäs c-osas puhdast lauluu" -tyylillä.

Ennen kaikkea Rescue & Restore on kuitenkin tunnelmallinen albumi. Aggressiivisen ärjynnän alta löytyy hienoja ja tunnelmallisia melodioita ja esimerkiksi Spirit Breaker -kappaleen tunnelmoiva intro ennen siirtymistä kunnon rähinään on yksi levyn ehdottomia kohokohtia ja muistuttaa bändin takavuosien legendaarisesta Marianas Trench -kappaleesta, joka on edelleen kaikilla mittapuilla katsottuna bändin paras kappale. Tämä tunnelma, jota on vaikea yrittää sanoin kuvailla, tekee tästä albumista juuri niin erityisen.

Kaikki kappaleet ovat tasaisen loistavia ja niitä on hyvin hankalaa - miltei mahdotonta - laittaa paremmuusjärjestykseen. Kuitenkin jos parhaat kappaleet tulisi nimetä, sanoisin luultavasti edellämainitun Spirit Breakerin lisäksi Beauty in Tragedyn, joka myös edustaa August Burns Rediä ehdottomasti parhaimmillaan.

Ateistina joudun toki pitämään mielessä sen tosiasian, että August Burns Red on kristillinen bändi ja monien kappaleiden lyriikat ovat - elleivät pinnallisesti niin ainakin pohjimmiltaan - uskonnollisia. Pyrin siksi kuuntelemaan ainoastaan mahtavaa musiikkia ja unohtamaan ne sanoitukset, mutta eihän sitä toki täysin voi sivuuttaa etenkään kun levyn kansikuvasta löytyy kyyhkynen, joka on tärkeä symboli kristinuskossa. Yleensä ihan jopa välttelen bändejä, joiden sanoitukset ovat ihan silkkaa jeesustelua, mutta August Burns Red ei onneksi sentään ole sitä pahinta "if you don't believe you're fucking doomed" -linjaa ajava bändi. Eikä näin loistavaa levyä kuunnellessa jaksa edes välittää siitä, että sanoitukset sotivat omaa arvomaailmaa ja elämänkatsomusta vastaan.

Rescue & Restore on yksi mielenkiintoisimmista kunnon metalcore-albumeista pitkään aikaan. Koko albumi on alusta alkaen sitä mitä tähän genreen luokiteltavien bändien tuleekin olla eikä sitä ole raiskattu elektronisilla efekteillä - levyllä ei nimittäin ole mukana ainoatakaan keinotekoisesti luotua efektiä, vaan joka ainoa ääni on luotu oikeilla soittimilla. Nämä jätkät tekevät oikeasti musiikkia ja tekevät sitä vielä pirun hyvin. Omassa genressään huippualbumi.

Arvosana: 8+/10

Asking Alexandria - From Death to Destiny

Bändi: Asking Alexandria
Albumi: From Death to Destiny
Julkaisuaika: 6. elokuuta 2013
Genre: Metalcore / post-hardcore / hard rock

Brittiläisen metalcorejyrä Asking Alexandrian kolmas studioalbumi From Death to Destiny kuljettaa bändin ihan uusille teille. Viisikon aiemmat levyt ovat nousseet lyhyessä ajassa erittäin suosituiksi maailman metalcore-piireissä, mutta nyt ollaan kaukana siitä, mikä teki bändistä niin suositun.

Heti ensimmäisenä on todettava, että vanhasta Asking Alexandriasta ei ole jäljellä mitään muuta kuin sen jäsenet ja nimi. Musiikillisesti From Death to Destinya ja edellistä albumia Reckless & Relentless (2011) ei ikinä uskosi saman yhtyeen tekemiksi. Siinä missä aiempi tuotanto on ollut äärimmäisen aggressiivista ja brutaalia metalcorea, on uusimman lätyn materiaali huomattavasti monipuolisempaa ja kevyempää.

Toki täältäkin metalcorea löytyy; hyvinä esimerkkeinä toimivat vaikkapa singleinä julkaistut The Death of Me ja Run Free, mutta vokalisti Danny Worsnopin screamot ovat paljon matalampia kuin aiemmin eivätkä kuulosta enää yhtä hyviltä kuin aiemmin ja puhtaan laulun määrää on vähintään kymmenkertaistettu. Myös soitinten äänimaailma kuulostaa uudenlaiselta, kitarat ja rummut soivat eri tavalla kuin ennen ja musiikki ei muutenkaan ole enää silkkaa ragemättöä.

Mutta huolimatta niistä omituisista matalista screamoista tämä ei ole sataprosenttinen metalcorelevy missään tapauksessa. Mukana on hyvin runsaasti elementtejä post-hardcoresta, alternative rockista ja hard rockista. Näitä elementtejä voi kuulla esimerkiksi kappaleissa Killing You, White Line Fever ja Moving On, joista jälkimmäinen on Asking Alexandrian historian kevyin kappale. Kuulen tällä albumilla enemmän Linkin Parkia kuin Linkin Parkin kahdella uusimmalla levyllä ja jostain sieltä pilkistävät myös Crashdïet ja Bring Me the Horizonin uusin albumi Sempiternal.

Jos From Death to Destinyn tyylistä kirjoittaisi reseptin, se näyttäisi kuta kuinkin tältä:

Ainekset:

- Dramaattinen muutos (vrt. BMTH:n Sempiternal)
- Linkin Park
- Crashdïet ja muut vastaavat nykyajan hard rock -nimet
- "En osaa päättää onks tää screamoa vai örinää" -vokaalit
- Viisi jätkää jotka kyllästyivät brutaaliin metalcoremättöön

1. Ota Asking Alexandria ja kuori siitä pois raskaus, raakuus ja screamot

2. Leivo albumi joka poikkeaa aiemmasta tuotannosta yhtä paljon kuin Bring Me the Horizonin Sempiternal, ts. muuta soundia melodisemmaksi, kevyemmäksi ja mieleenpainuvammaksi ja poista turhat angstit

3. Lisää viisi ruokalusikallista Linkin Parkia, kolme teelusikallista Crashdïetiä, Hardcore Superstaria ja muita hard rock -yhtyeitä jotka koet mielekkäiksi

4. Yritä kuuden vuoden screamolaulamisen jälkeen saada aikaiseksi death metalia

5. Hanki viisi emotyttöjen palvomaa jätkää toteuttamaan tämä kokonaisuus ja paista uunissa 200 asteessa kaksi vuotta

6. Onnittelut, olet tehnyt hyvän albumin, nauti!

On totta, että bändin musiikkityylissä on muuttunut ihan kaikki, sitä ei voi kukaan kieltää. Normaalisti bändien "evoluutiot" eivät ole mieleeni, sillä ne ovat usein suuntautuneet vain jyrkästi alaspäin, mutta tässä tapauksessa tämä muutos ei ole lainkaan huono juttu. Asking Alexandrialta odotin automaattisesti kunnon tajunnanräjäyttävää mättöä josta jäisi mieleen suunnilleen "RAWWWWWWWWWRRRRRR" mutta hei, tämähän on oikeasti monipuolinen ja mielenkiintoinen levy. Toivottavasti tulevaisuudessa muutkin vastaavanlaiset bändit kokisivat samanlaisia, positiivisia evoluutioita, kyllä tällaista mieluummin kuuntelee kuin levyllistä silkkaa aggressionpurkua.

Arvosana: 8/10

Falling in Reverse - Fashionably Late

Bändi: Falling in Reverse
Albumi: Fashionably Late
Julkaisuaika: 18. kesäkuuta 2013
Genre: Post-hardcore / rapcore / electronica

Escape the Faten alkuperäinen laulaja Ronnie Radke, joka sai ansaitusti potkut bändistä hankittuaan itselleen linnatuomion kuolemantuottamuksesta, perusti kiven sisästä päästyään uuden bändin, jonka debyyttialbumi The Drug In Me Is You (2011) oli ihan tosissaan hyvä ja muistutti paljon Escape the Faten debyytistä, jolla Radke lauloi. Se oli taattua post-hardcorea ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen lätty. Mutta tämä sitten.

En ole ikinä törmännyt tällaiseen pakettiin. Levyllä on neljätoista kappaletta ja jokainen on niistä toinen toistaan omituisempi, järjettömämpi ja ennen kaikkea paskempi. Bändi soittaa taustalla kuin perussoinnut klaaraava yläkoululaisten autotallibändi väläyttämättä missään vaiheessa niitä todellisia taitoja joiden perusteella Radke on heidät kelpuuttanut mukaan yhtyeeseen. Siis osaavathan he toki sen taustan hoitaa, mutta kun verrataan Escape the Fateen, niin musiikillisesti ollaan kyllä valovuosia jäljessä. Eikä Radke itsekään loista samalla tavalla kuin debyytillä: screamoörinät tai mitä ikinä yrittävätkään olla ovat lähes koomisia kännimurinoita joita kuulee erään paikallisen puiston tienoilla aina lauantai-iltaisin ja sitten mies räppää suunnilleen joka toisessa biisissä. Siis anteeksi mitä tekee?

Kyllä, Ronnie Radke räppää. Mitä helvettiä? Kuinka moni itseään kunnioittava post-hardcore -laulaja (tai ylipäänsä kuka tahansa laulaja) voi oikeasti alentua räppäämiseen? Kuvittelin aluksi sen olevan vain huonosti valittu tehokeino yhdessä kappaleessa, mutta kun se ei jäänyt yhteen kappaleeseen, vaan toistuu useassa muussakin. Kuulostaa niin teennäiseltä, niin wannabelta, niin vitun järkyttävältä, että kaikki kunnioitus tuota jätkää kohtaan kaivoi itsellensä syvän haudan.

Avausraita Champion on jo valmiksi perseestä, mutta kun Radke vetää kauniit räpit c-osassa niin jo vain menee alemmas. Bad Girls Club sisältää jo niin naurettavat lyriikat että en voi olla nauramatta ja biisi kuulostaa muutenkin lähinnä Blood on the Dance Floorilta. Ja siinä vaiheessa kun bändi alkaa kuulostaa siltä, niin on aika katsoa peiliin ja kysyä omalta kuvajaiseltaan "mikä meni pieleen?". Rolling Stone tarjoaa lisää räppiä ja nimikappale Fashionably Late yrittää olla oikeaa post-hardcorea mutta jää hemmetin latteaksi. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Alone on ihan jäätävää paskaa.

Lista vain jatkuu. Born to Lead on levyn ainoa kappale, jonka saatan kuunnella joskus uudestaan, tosin sekin on ihan järjenvastainen ja kuulostaa siltä kuin DragonForce demoaikoinaan kohtaisi old school Escape the Faten. Kitaroista tulee ihan tosissaan mieleen huono power metal ja soolo on pelkkää tylsää tiluttelua, mutta on biisi silti ehdottomasti levyn paras näiden muiden rinnalla. Game Over on jo ihan täyttä electronicaa päänsärkyä aiheuttavilla videopelisoundeillaan ja kuulostaa yhä vain enemmän Blood on the Dance Floorilta, melkein jo odotin jostain taustalta kuuluvan jossain vaiheessa vaimea "scream for my ice cream!!11". Self-Destruct Personality esittelee jo örinäräppiä, taivaan tähden. Fuck the Rest luulee kai olevansa punk rockia tai jotain mutta... okei, on se ihan fiksun kuuloista räpin ja nintendo-soundien jälkeen mutta kun ei. Keep Holding On on uskomattoman laimea slovari, ei erotu massasta millään tavalla, kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien maailmanmaineesta paitsi jääneiden yhtyeiden vastaavat.

Koska Radke on päivänselvästi halunnut kokeilla (huonolla menestyksellä) kaikkea mahdollista, löytyy albumilta myös akustinen kantribiisi Drifter joka voisi muuten olla ihan letkeäkin tapaus mutta Radken ääni ei todellakaan ole tehty tällaista musiikkia varten. Where Have You Been -kappaleen intro on niin dragonforcemainen että lohikäärmevoiman fanitkin menisivät lankaan ihan täysillä. Päätösraita Goddamn poikkeaa vielä kerran Blood on the Dance Floorin reviirille ja samaan aikaan mieleen tulee myös miespuolinen Avril Lavigne.

Ronnie Radke nolaa itsensä tämän levyn myötä niin täydellisesti, että tunnen suorastaan myötähäpeää. Lyriikat ovat joko ihan naurettavia tai kuin suoraan massateiniwnbemotytön kynästä. Kappaleet on tungettu täyteen elementtejä jotka eivät millään muotoa kuulu hardcoreen tai ylipäänsä minkäänlaiseen rock-musiikkiin. Koko levy on kuin karmiva mashuppi nintendocorea, emopoppia, huonoa power metalia ja känniörinää. Ja kun me kaikki tiedämme, että räppi ja elektroninen musiikki vetävät nykyaikana massoittain ihmisiä puoleensa, tulee koko levystä mieleen vain järjetön huomiohuoraaminen ja uusien fanien sekä rahan kerääminen, mitään vakavaa yritystä tehdä debyyttialbumin tasoinen levy tässä ei ole. Ei tällaista oikeasti voi ottaa edes vakavasti.

Tähän asti vuoden huonoimman levyn titteliä hallussaan pitänyt The Land of New Hope sentään pysyi uskollisena tyylilleen ja oli lupaamaansa sinfonista power metalia - joskin huonointa ikinä kuulemaani sellaista - mutta tämän kohdalla en osaa edes sanoa, mitä tämä on, kun 'shitcore' on ihan liian kevyt ilmaus ja virallista genrenimikettä on täysin mahdotonta keksiä tällaiselle sekametelisopalle. Älkää kuunnelko, hukkaatte kallista aikaanne ja pilaatte elämänne.

Arvosana: 2/10

Edenbridge - The Bonding

Bändi: Edenbridge
Albumi: The Bonding
Julkaisuaika: 21. kesäkuuta 2013
Genre: Sinfoninen metalli / progressiivinen metalli

Itävaltalaisyhtye Edenbridgen jo peräti kahdeksas studioalbumi The Bonding jatkaa samaa linjaa, kuin pari aiempaakin albumia. Kyse on siis edelleen sinfonisesta metallista, joka ottaa vaikutteita myös progressiivisesta metallista ja kahden edellisen levyn tapaan myös tätä kiekkoa on lähdetty vahvistamaan ihan oikean sinfoniaorkesterin voimin sen sijasta että oltaisi luotu orkesteriosuudet koskettimilla tai pahimmassa tapauksessa tietokoneella. Se on heti alkuun hyvä merkki, oikea orkesteri pesee koskettimet ja tietokoneet aina 100-0.

Orkesteri onkin massiivinen ja paikoitellen hyvinkin eeppinen. Sen luomat melodiat antavat potentiaalia melkoisiin mestariteoksiin, mutta ikävä kyllä bändi ei käytä ainoatakaan näistä tilaisuuksista hyödykseen. Kappaleet ovat mahtipontisia ja suuria, mutta aivan uskomattoman tylsiä. Laulaja Sabine Edelsbacher on mitäänsanomaton ja jää auttamatta Floor Jansenin, Tarja Turusen ja Simone Simonsin kaltaisten nimien jalkoihin. Soittimien kanssa hääräävistä ukoista ei ole mitään sanottavaa, kun kukaan heistä ei erotu millään tavalla massasta, tai edes toisistaan, vaikka eri instrumentteja toki soittavatkin.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ainoa muistikuva on tyhjyys, koska levyltä ei löydy taustalla pauhaavan orkesterin lisäksi mitään mieleenpainuvaa. Kappaleet ovat varmasti olleet kovan työn takana ja sävellykset monimutkaisia, mutta kun tylsää on tylsää eikä siitä pääse mihinkään. Mukana on kaksi unettavaa pianoballadia, Star-Crossed Dreamer ja Far Out of Reach joissa pianisti tuntuu olevan joko puoliunessa tai laskuhumalassa ja Sabine yrittää laulaa enkelimäisen kauniisti. Ja yritykseksi se jää.

Muut kappaleet ovatkin sitten kaikki samanlaisia raskailla progeriffeillä varustettuja sinfoniapläjäyksiä, jotka erottuvat traditionaalisen sinfonisen metallin massasta yhtä hyvin kuin 14-vuotias täysblondi teinityttö feat. puoli kiloa kosmetiikkaa naamavärkissä Justin Bieberin keikkayleisöstä. Lopetus tosin jää väkisinkin mieleen pituutensa puolesta, nimikappale The Bonding kun on aivan käsittämättömästi menty väkisin pitkittämään yli 15-minuuttiseksi, kun homma olisi vallan mainiosti toiminut puolet lyhyempänä ja ollut silti yhtä puiseva. Normaalisti nämä "eeppisiksi mestariteoksiksi" kutsumani yli 10-minuuttiset tapaukset ovat niitä sinfonista metallia soittavien bändien uran kohokohtia, mutta tämä on kyllä jo jopa heikompi esitys kuin Ancient Bardsin 14-minuuttinen yritelmä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista ja joka epätoivoisesti yritti olla uusi Ghost Love Score.

Oikea orkesteri, mahtava sellainen. Bändi täynnä taitavia muusikoita, jotka soittavat sinfonista metallia progevaikutteilla kuten After Forever aikoinaan. Jumankauta mikä potentiaali. Mutta jumankauta mikä pettymys kaikesta tästä huolimatta. Edenbridge on tuomittu tekemään tylsiä levyjä, vaikka osaavien säveltäjien kanssa mahdollisuudet olisivat näillä eväillä taivaissa. Ehkä olisi aika siirtyä jo eläkkeelle.

Arvosana: 5½/10