The Best of 2015

On jälleen tullut aika sanoa näkemiin yhdelle vuodelle ja toivottaa uusi tervetulleeksi. Niinpä nyt myös muistellaan vuotta 2015 musiikin osalta ja jaetaan jälleen tutut palkinnot vuoden parhaimmille biiseille, albumeille, bändeille ja yksittäisille muusikoille. Mukana on myös ns. Golden Raspberryt, joiden saamat palkinnot ovat hieman kyseenalaisempia. Kaikkia palkinnonsaajia ei ole arvioitu täällä blogin puolella, mutta ainakin osa arvosteluista on mahdollista täältäkin löytää.

**

Vuoden 2015 parhaat:

Vuoden biisi: Kamelot - Liar Liar (Wasteland Monarchy)
Vuoden kuunnelluin biisi: Nightwish - Élan (148 kertaa)
Vuoden single: Whispered - Sakura Omen
Vuoden balladi: Nightwish - Our Decades in the Sun
Vuoden duetto: Sebastien - Last Dance at Rosslyn Chapel (George Rain & Ailyn)
Vuoden eepos: Nightwish - The Greatest Show on Earth
Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Soul of the Field (puoliksi japaninkielinen)
Vuoden addiktoivin biisi: Escape the Fate - Hate Me
Vuoden bonuskappale: Nightwish - Sagan
Vuoden instrumentaali: Cain's Offering - I am Legion
Vuoden cover: Xandria - I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) [Meat Loaf cover]
Vuoden huumoribiisi: Ensiferum - Two of Spades
Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Soul of the Field
Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Cain's Offering - Constellation of Tears (kiipparisoolo)
Vuoden intro: Galneryus - Under the Force of Courage
Vuoden debyyttisingle: Ember Falls - Shut Down with Me
Vuoden lyriikat: Nightwish - The Greatest Show on Earth
Vuoden musiikkivideo: Nightwish - Élan
Vuoden positiivisin yllätys: Dream Theater - The Gift of Music (single)

Vuoden albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful
Vuoden kuunnelluin albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful (652 kuunneltua biisiä)
Vuoden debyyttialbumi: Serious Black - As Daylight Breaks
Vuoden konseptialbumi: Gloryhammer - Space 1992: Rise of the Chaos Wizards
Vuoden EP: Xandria - Fire & Ashes

Vuoden sinfoninen metallialbumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful
Vuoden power metal -albumi: Kamelot - Haven
Vuoden melodinen death metal -albumi: Soilwork - The Ride Majestic
Vuoden folk metal -albumi: Amorphis - Under the Red Cloud
Vuoden rockalbumi: Anti-Flag - American Spring
Vuoden post-hardcore/metalcore -albumi: Escape the Fate - Hate Me

Vuoden metallibändi: Nightwish
Vuoden rockbändi: Anti-Flag
Vuoden kuunnelluin bändi: Nightwish
Vuoden livebändi: Nightwish
Vuoden livekeikka: Nightwish @ Ratinan Stadion, Tampere 31.7.2015
Vuoden uusi löytö: Light Bringer

Vuoden naislaulaja (metalli): Floor Jansen (Nightwish)
Vuoden naislaulaja (rock): Noora Louhimo (Battle Beast)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Tommy Karevik (Kamelot)
Vuoden mieslaulaja (rock): Brent Smith (Shinedown)
Vuoden örinävokalisti: Alissa White-Gluz (Arch Enemy, ex-The Agonist)
Vuoden instrumentalisti: Syu (kitara / Galneryus)

Kunniamaininta: Brittney Slayes (huikeista laulusuorituksista muuten täysin onnettomassa Unleash the Archers -bändissä)

**

Vuoden 2015 Golden Raspberryt (eli ne, joista kannattaa pysyä erossa): 

Vuoden huonoin albumi: Chaos Magic - Chaos Magic
Vuoden romahtajat: Halestorm ja Three Days Grace
Vuoden suurin pettymys: Halestorm - Into the Wild Life
Vuoden yhdentekevin albumi: Children of Bodom - I Worship Chaos
Vuoden albumi, joka kuulostaa yhdeltä ja samalta biisiltä: August Burns Red - Found in Far Away Places
Vuoden seinäruusu: Timo Tolkki
Vuoden ylihypetetyin bändi: Unleash the Archers

Epäkunniamaininta: Jari Mäenpää (täysin käsistä karanneesta perfektionismista, josta kärsii maailman jokainen Wintersun-fani)

**

Siinä olivat siis tämän vuoden palkinnot ja ensi vuonna jälleen uusia luvassa (ja toivon mukaan myös määrällisesti vähän enemmän arvosteluita kuin tänä vuionna...).

Ensi vuosi näyttää musiikillisesti ehkä massiivisimmalta ikinä ja varsinkin metallin saralla tulossa on sellainen kasa potentiaalisia vuoden albumeita, että vastaavaa ei ole kyllä vastaan tullut. Ensimmäisenä on tietysti Avantasian odotettu uusi eepos Ghostlights (joka virallisesti julkaistaan tammikuun lopussa) ja lisäksi uuden albumin tulevana vuonna tulevat julkaisemaan muun muassa Whispered, Arion, Sonata Arctica, Epica ja Amaranthe. Rockalbumien osalta mitään ennalta tiedossa olevaa huippunimeä ei ole tähän kirjoitettavaksi, mutta ehkä jokin bändi voisi yllättää? Mistä sitä tietää, kuinka nopeasti vaikkapa Battle Beast saa uuden levyn aikaiseksi.

Joka tapauksessa vuosi 2015 oli siinä ja uuden vuoden ensimmäistä arvostelua olisi tarkoitus pukata jo tulevan viikonlopun aikana. Tässä alla vielä näytteeksi tuore vuoden musiikkivideo, kun vuoden biisiä ei kerran syystä tai toisesta tähän saanut liitettyä.

Children of Bodom - I Worship Chaos

Bändi: Children of Bodom
Albumi: I Worship Chaos
Julkaisuaika: 2. lokakuuta 2015
Genre: Melodinen death metal

Kotimainen Children of Bodom on yltänyt pitkällä ja menestyksekkäällä urallaan jo yhdeksänteen studioalbumiin saakka. Bändin tyyli on matkan varrella muuttunut paljon ja alkuaikojen lähes power metal -tyyliset yltiömelodiset biisit komeine sooloineen ovat jääneet viime aikoina vähemmälle bändin astuttua raskaammalle ja aggressiivisemmalle polulle. Viimeisin tuotos Halo of Blood (2013) oli allekirjoittaneen kirjoissa ehdottomasti parasta Bodomia sitten kulta-aikojen, joten miten on nyt kaksi vuotta myöhemmin ilmestyvän I Worship Chaos -albumin laita? Ainakin kansikuva on upea, mutta miten on sisällön laita?

Päällimmäisenä albumin läpikuuntelusta jää mieleen se, ettei mitään jää mieleen. Singleinä julkaistut kappaleet Morrigan, nimikkobiisi sekä I Hurt eivät suoraan sanottuna herättäneet kovin suuria odotuksia albumia kohtaan ollen ainoastaan toisesta korvasta sisään menevää ja toisesta ulos tulevaa vihaista runttausta vailla edellisen levyn tai alkuaikojen melodisia koukkuja tai yhtään mitään muutakaan mielenkiintoista tai mainitsemisen arvoista. On hyvin sääli joutua toteamaan, että levyn muut biisit jatkavat ihan samalla linjalla.

Kaikki biisit sulautuvat harmaaseen massaan, eikä yhdestäkään löydy mitään elementtiä, joka nostaisi sen selvästi esille tai muiden yläpuolelle - tai edes alapuolelle. Albumi on niin tasapaksu, että siltä on mahdotonta valita niin suosikki- kuin inhokkibiisiäkin. Biisit vaihtelevat mitäänsanomattomasta aggressiivisesta mättäämisestä puuduttavan tylsään keskitempoiluun, maininnan arvoisia sooloja ei löydy, mieleenjäävät melodiat ja muut koukut ovat lomalla jossain kaukaisessa galaksissa ja hohhoijaa. Widdershins -kappaleen loppupuolen riffittely on jo kaikkien haukotusten huipentuma.

Kaiken lisäksi kylkiäiseksi on laitettu kolme coveria bonuskappaleiksi, joista ainoastaan yksi on millään muotoa siedettävä. Kaksi ensimmäistä, Mistress of Taboo ja Danger Zone ovat tunnettuja 80-luvun rockbiisejä. joiden bodomisointi ei kuulosta lainkaan Bodomilta ja jotka ovat yksinkertaisesti aika hirveitä. Kolmantena on coveri Amorphiksen vanhasta klassikosta Black Winter Night, joka on ihan jees - ei mitään spesiaalia, mutta ei toisaalta mitään aivan kammottavaakaan.

I Worship Chaos on albumi, jota voi kyllä kuunnella taustamusiikkina jotain täysin yhdentekevää hömppää hommaillessaan, mutta minkäänlaisia tunteita se ei herätä. Jos aikaisemmin Relentless Reckless Forever (2011) oli se albumi, jota valtaosa bändin kuuntelijoista piti sen diskografian heikoimpana, on I Worship Chaos todennäköisesti varastamassa tämän tittelin melko selkeästi - RRF:llä sentään pystyy sanomaan, mitkä ovat ne harvat hyvät ja mitkä ne paskat biisit.

Arvosana: 5+/10

Amorphis - Under the Red Cloud

Bändi: Amorphis
Albumi: Under the Red Cloud
Julkaisuaika: 4. syyskuuta 2015
Genre: Progressiivinen metalli / folk metal

Pitkän linjan suomalainen Kalevalan ja muiden kansantarujen sanansaattaja Amorphis on edennyt urallaan jo kahdenteentoista albumiinsa, joka kantaa nimeä Under the Red Cloud. Albumi on bändin toinen, jonka lyriikat eivät suoraan liity Kalevalaan, mutta pysyttelevät silti bändin tyylille uskollisissa teemoissa.

Bändin edellinen tuotos Circle (2013) oli merkittävästi erilainen kuin useat aikaisemmat, huomattavasti raskaampi ja vähemmän folk, enemmän melodisen death metalin puolelle kallistuva. Albumi oli ehdottomasti hyvä omalla tavallaan, mutta se ei kuulostanut niin paljon siltä tutulta Amorphikselta, mikä tekee siitä ainakin omissa kirjoissani hieman outolinnun bändin diskografiassa. Under the Red Cloud kuitenkin muuttaa tämän täysin ja palaa jälleen "siihen tuttuun ja turvalliseen Amorphikseen".

Levyltä ensimaistiaisina kuultiin singlet Death of a King sekä Sacrifice. Näistä ensimmäisenä mainittu edustaa levyn synkempää puolta ja sisältää mielenkiintoisia itämaisia vaikutteita. Aluksi hieman erikoiselta kuulostava biisi alkaa avautua kohtuullisen pian ja osoittautuu varsin mallikkaaksi, vaikkei mikään paras esimerkki levyn tyylisuunnasta olekaan. Sacrifice puolestaan on vähän sama juttu kuin Élan Nightwishille, kevyt ja lähes radioystävällinen ralli, joka ei ole läheskään levyn paras, mutta melodisuutensa ansiosta tuo Death of a Kingiä paremmin esiin sen, mistä tällä albumilla on kyse.

Itse albumin avaajana toimii nimibiisi Under the Red Cloud, joka alkaa bändille tyypillisellä pitkällä pianointrolla ja kasvaa sitten melodiseksi ja miellyttäväksi aloitukseksi, joka on 100% taattua Amorphista ilman mitään turhia ylimääräisiä elementtejä. Homma vain paranee toisessa biisissä The Four Wise Ones, joka on albumin ainoa kokonaan örinävokaaleilla laulettu biisi ja allekirjoittaneen mielestä todennäköisesti - ehkä hieman yllättäenkin - levyn paras biisi huikean loistavan kertosäkeensä ansiosta. Muita ehdottomia helmiä ovat Dark Path, joka olisi singlenä toiminut ehkä kaikista parhaana näytteenä levyn tyylistä, hyvin folkahtava ja hieman Ensiferumilta ja Eluveitieltä haiskahtava Tree of Ages ja ikävästi bonuskappaleeksi jätetty Come the Spring.

Levyn progempaan antiin - jota edustavat muun muassa biisit The Skull ja White Night - totutellessa menee hieman aikaa ja nämä biisit eivät varmasti aukea vielä ensikuuntelemalla, mutta tarpeeksi luukuttamalla niistäkin alkaa vähitellen löytyä enemmän ja enemmän mieleenjääviä ja miellyttäviä kohtia.

Amorphis kuulostaa albumilla paremmalta kuin maailman aikoihin. Oikeastaan parhaimmalta sitten vuonna 2009 julkaistun Skyforger -albumin aikojen. Levy on täynnä loistavaa biisimateriaalia, huikeita melodioita ja koukkuja, jotka pakottavat kuuntelemaan biisejä uudelleen ja uudelleen. Tämä taitaakin olla itselleni yksi eniten kuunnelluimmista uusista albumeista koko vuoden aikana jo tämän arvostelun kirjoittamishetkellä. Vokalisti Tomi Joutsen loistaa erityisen kovasti: miehen örinät tuntuvat muuttuneen entistä murhaavammiksi ja puhtaat vokaalit ovat tavalliseen tapaan ihan majesteettisia, tällä miehellä on aika hurja äänirekisteri kun kaiken tämän kykenee vaivatta laulamaan niin levyllä kuin livenäkin.

Under the Red Cloud on äärimmäisen positiivinen yllätys ja todiste siitä, että jopa levymäärän noustua kaksinumeroiseen lukuun voi kovinkin bändi edelleen tuottaa ensiluokkaista musiikkia. Amorphis ei korkeasta iästään huolimatta näytä minkäänlaisia väsymisen merkkejä.

Arvosana: 9+/10

Xandria - Fire & Ashes (EP)

Bändi: Xandria
Albumi: Fire & Ashes (EP)
Julkaisuaika: 31. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Saksalainen Xandria nousi suuremman kansan tietouteen vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Neverworld's End, jossa bändi esitteli uuden laulajansa Manuela Krullerin, joka kuulosti erehdyttävästi Tarja Turuselta. Samalla aikaisempi sinfonisvaikutteinen rock muuttui rehelliseksi sinfoniseksi metalliksi. Kyseinen albumi olikin heittämällä yksi vuoden 2012 aivan parhaista.

Viime vuonna remmiin saatiin jälleen uusi laulaja, Dianne van Giersbergen, joka puolestaan kuulostaa päivä päivältä enemmän ja enemmän Simone Simonsilta - mitä ei varsinaisesti voi pitää kovin huonona asiana. Tuorein albumi Sacrificium (2014) jäi kuitenkin hieman tasapaksuksi ja tylsäksi sisältäen vain muutaman tosissaan hyvän biisin. Se todisti kyllä Diannen olevan täydellinen laulaja bändille, mutta biisimateriaali ei ollut edellisen levyn tasoista.

Nyt käsissä on ennen seuraavaa levyä ikään kuin "välipysäkki", EP nimeltä Fire & Ashes, joka sisältää yhteensä seitsemän biisiä: kolme täysin uutta, kaksi bändin alkuaikojen biisien uudelleenäänitystä ja kaksi coveria.

Uudet biisit tulevat ensimmäisenä ja närhen munat näytetään kyllä heti kättelyssä, sillä avausbiisi Voyage of the Fallen peittoaa heittämällä jokaisen Sacrificiumin biisin. Biisi on juuri sitä, mitä Xandrian kaltaiselta bändiltä parhaimmillaan voi toivoa, eli silkkaa sinfonisen metallin riemujuhlaa Diannen upeasti soivalla, erittäin korkealla sopraanoäänellä ja jylhillä sinfonisuuksillaan. Toisena tuleva Unembraced ei ihan avausbiisin tasolle pääse, mutta olisi silti edellisellä levyllä kuulunut helposti siihen harvaan hyvien biisien joukkoon. Kolmantena vuorossa on balladi In Remembrance, joka kuulostaa todella paljon joltain Epican balladilta, tosin Dianne laulaa sillä tavalla kuin olisin toivonut Simonen laulavan esimerkiksi Epican tuoreimman The Quantum Enigma (2014) -levyn balladeissa. Korvat kiittävät noista kauniista korkeista nuoteista.

Uusintaäänitykset ovat niiltä ajoilta, jolloin Xandrian musiikki oli vielä suoraan sanottuna tylsää, joten en varsinaisesti voi sanoa Ravenheartin tai Now & Foreverin uusintojakaan mitenkään huippuhyviksi, mutta kyllä ne heikommalla laadulla ja heikommalla laulajalla vedetyt alkuperäiset voittavat ihan kirkkaasti, joten se on automaattisesti plussaa. Eivätkä biisit siis huonoja ole, ainoastaan heikompia kuin EP:n muut.

Coverit seilaavat hyvin kiehtovilla vesillä. Ensimmäisenä vuorossa on cover hyvin tunnetun amerikkalaisen rock-laulajan, Meat Loafin biisistä I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That), joka on ehdottomasti erikoisin biisi, jonka bändi on milloinkaan äänittänyt, mutta helkkari soikoon kun on loistava. Huikea suorastaan. Täytyy alkuperäisen esittäjän kyllä olla ylpeä tästä, mikäli veisun milloinkaan kuulee, sillä kyseessä on erittäin xandriamainen versio, joka kuitenkin tekee täysin kunniaa alkuperäiselle. Tämä on esimerkki siitä, miten tehdään hyvä cover, vaikka edustetaan aivan eri genreä kuin alkuperäinen.

EP:n ehdottomasti mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin sen toinen cover ja viimeinen biisi nimeltä Don't Say a Word. Kuulostaako tutulta? Niin arvelinkin. Se on nimittäin juuri SE Don't Say a Word, jonka kuvittelet sen olevan. Se Sonata Arctican tekemä. Sovitus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, sillä suomalaisbändin progehtavasta power metalista pompataan suoraan sinfoniseen metalliin ja laulajaksi vaihtuu sopraanoääninen nainen. Säkeistöt kuulostavat alkuun hieman omituisilta ja jotkin kohdat vähän töksähtäviltä ja epäsopivilta, mutta kertsi sujuu loistavasti ja c-osa on yksinkertaisesti fantastinen. Kokonaisuutena coverointi on erittäin onnistunut ja takuuvarmasti paras täydellä bändillä tehty coveri Sonata Arctican biisistä koskaan.

Kokonaisuutena Fire & Ashes on helkkarin hyvä EP ja jos tämän tasoista materiaalia on luvassa jatkossakin, odotan seuraavaa albumia erittäin suurella mielenkiinnolla ja toivon sen saapuvan mitä pikimmiten. Pientä miinusta tulee siitä, että nuo kaksi uudelleenäänitystä ovat vähän turhia suoraan sanottuna ja ilman niitä arvosana olisi ollut plussan verran korkeampi, mutta eipä tälläkään luvulla paljon häpeilemistä ole.

Arvosana: 9/10

Chaos Magic - Chaos Magic

Bändi: Chaos Magic
Albumi: Chaos Magic
Julkaisuaika: 3. heinäkuuta 2015
Genre: Sinfoninen metalli

Luojan kiitos kolmas Timo Tolkki's Avalon -albumi ei saapunut piinaamaan korviamme tänä vuonna, eikä toivon mukaan saavu tulevina vuosinakaan. Timo Tolkki on kuitenkin siitäkin huolimatta edelleen hyvin kiireinen mies ja uutta projektia pukkaa jälleen kerran. Tällä kertaa mies on lyönyt hynttyyt yhteen chileläisen laulajattaren Caterina Nixin kanssa ja tuloksena on syntynyt Chaos Magic - joka siis on sekä duon että sen debyyttialbumin nimi.

Tolkki on tähän mennessä operoinut lähinnä power metalin saralla, mutta laajentaa nyt repertuaariaan sinfonisen metallin puolelle työskennellessään genreen sopivan naislaulajan kanssa. On heti aluksi todettava positiivisena asiana se, että albumin tuotanto on valovuosia edellistä Avalon-katastrofia parempi ja biisit eivät kuulosta enää samanlaisilta keskeneräisiltä omakustanteilta kuin silloin. Caterina Nix on myös hyvä laulaja, sitä ei voi kiistää, mutta mihinkään Floor Jansenin tai Simone Simonsin kaltaisten nimien joukkoon häntä ei missään tapauksessa voi nostaa. Paljon yhtäläisyyksiä on kuitenkin Sharon den Adelin äänen kanssa silloin kun Within Temptation -vokalisti oli nuorempi.

Ikävä kyllä - tässä vaiheessa tulee se Tolkki-levyjen arvosteluista tuttuakin tutumpi fraasi - siihen ne varsinaiset hyvät puolet sitten loppuvatkin. Chaos Magic on varmasti yksi vuosituhannen geneerisimmistä albumeista, biisit ovat täysin mielenkiinnottomia, uskomattoman laiskoja ja tylsiä, eivätkä herätä kuuntelijassa kerta kaikkiaan minkäänlaisia tunteita. Avalon sentään oli kaikessa umpisurkeudessaan suorastaan tragikoominen vitsi, jolle saattoi nauraa, mutta Chaos Magic on vain mitäänsanomaton tekele, eikä mikään asia muuttuisi mitenkään, vaikkei sitä olisi koskaan tehtykään.

Kappaleet laahaavat laiskalla midtempolla, orkestraatiot toistavat samaa ja ovat vähän liiankin vaatimattomia ja Tolkki, joka soittaa kitarat, bassot ja koskettimet tekee soitannollisesti ehkä uransa suurimman pohjanoteerauksen tekemällä instrumenteillaan tuskin yhtään mitään. Avalonissa oli sentään edes jonkinlaisia sooloja ja muuta, mutta Chaos Magicissa mies ei tee mitään muuta kuin pakolliset taustat, jotta Nix ei joutuisi laulamaan ilman taustamusiikkia.

Albumia kuunnellessa käy myös varsin selväksi, että Tolkki on tiedostanut Nixin kuulostavan kovasti Sharon den Adelilta - Chaos Magic on nimittäin kuin Within Temptationin The Unforgiving (2011) -albumin erittäin heikkotasoinen versiointi, jossa on selvästi myös vaikutteita bändin vanhemmasta tuotannosta. Kenties Tolkin Avantasia-huuma on siis laskemaan päin ja nyt leikitään Within Temptationia. Pahimmat tapaukset ovat One Drop of Blood, jossa on hämmentäviä kaikuja Shot in the Darkin suuntaan sekä A Little Too Late, jonka kertosäe kuulostaa niin häiritsevästi A Demon's Fatelta, että sitä on jo vaikea kuunnella.

Yksinkertaisesti sanottuna Chaos Magicilla on hyvä laulaja ja kohtuullisen hyvä tuotanto, mutta biisimateriaali on niin heikkoa, ettei tästä paljon kummemmaksi kuin virtuaaliseksi takansytykkeeksi ole. Ainoa biisi, jolla on edes vähän mahdollisuuksia on Please Don't Tell Me, joka on - Within Temptationin tyylillä tietysti - yllättävän hieno balladi ja jos koko levy olisi tämän tasoista, arvosanaksi voisi hyvillä mielin antaa jopa seiskan tai kasin. Mutta kun näin ei vain ole.

On Chaos Magic silti ehdottomasti parempi kuin molemmat Avalonit yhteensä, koska niissä nyt oli pielessä vielä monet muutkin seikat kuin vain biisimateriaali. Mutta joku voisi kyllä silti kahlita Tolkin pylvääseen pariksi vuodeksi, jotta mies voisi oikeasti rauhoittua ennen kuin syytää seuraavan tusinaprojektinsa ulos - ehkä silloin siinä voisi olla jotain laadukastakin mukana.

Arvosana: 4/10

Unleash the Archers - Time Stands Still

Bändi: Unleash the Archers
Albumi: Time Stands Still
Julkaisuaika: 26. kesäkuuta 2015
Genre: Power metal / heavy metal / melodinen death metal

Kanadalainen Unleash the Archers on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta sen hehkutuksen jälkeen, mitä bändin tuore albumi Time Stands Still on saanut maailmalla osakseen, päätin tsekata, mistä ihmeestä oikein on kyse. Googlettamalla en nimittäin löytänyt ainoatakaan negatiivista arvostelua levystä - pelkästään maasta taivaisiin ylistämistä.

Bändin genre ainakin on erikoinen, sillä musiikissa yhdistyy eeppinen, sankarillinen power metal, kasarihevi ja - vähän hämmentävästi - melodinen death metal. Lyriikoista ei tarvinne puhua, jokainen sankaripowerin ja kasarihevin tuntija tietää, mitä luokkaa ne yleensä ovat, eikä Unleash the Archers tee tähän kaavaan poikkeusta. Antakoon musiikin siis puhua puolestaan.

Melko varhaisessa vaiheessa albumia itse kukin tulee luultavasti siihen lopputulokseen, että laulaja Brittney Slayes on ihan helvetin kova muija. Ääntä löytyy siinä määrin, että heikompia hirvittää ja etenkin korkeat kiekaisut halkovat stratosfääriä niin, että mikäli avaruudessa on elämää, siellä takuuvarmasti tiedetään meistä jo. Sen lisäksi, että korkeat äänet sujuvat, nainen kykenee myös mahtaviin melodisiin laulusuorituksiin, jotka saavat aikaiseksi muun muassa erittäin miellyttäviä ja mieleenjääviä kertosäkeitä.

On päivänselvää, että syy albumin tavattomalle hehkutukselle on nimenomaan Brittney Slayes. Ainoa syy. On nimittäin kylmä totuus, että ilman Brittneytä tätä albumia ei kuuntelisi kuuro kakadukaan.

Lauluosuudet iskevät todella kovaa, mikään muu ei sitten oikein tahdo toimia. Örinät ovat täysin tarpeettomia, en ylipäänsäkään ymmärrä mikä pointti on ollut lisätä niitä mukaan tällaiseen musiikkiin, joka on pääasiassa power metalin ja kasarihevin rajamailla seilailevaa ilottelua. Ja örisijä ei ole edes hyvä hommassaan, sotkee vain biisejä, joilla muuten olisi ehkä jonkin verran potentiaalia.

Musiikki taustalla on muovista, tuotannon vielä entisestään raiskaamaa pullamössöä, josta laulukohdissa ei erota mitään muuta kuin rummut. Soolokohdissa kitaristi pääsee selvemmin ääneen ja mikäli tiluttelusoolot ovat mieleen, niitä täältä löytyy yllin kyllin, mutta riffit ovat täysin mielikuvituksetonta perusjunttausta, joka vaihtelee perinteisemmistä heviriffeistä teennäiseen tuomiopäivän autotallibläkkiin. Basistia ei tunnu olevan olemassakaan yhtä biisiä lukuun ottamatta ja rumpalia voisi helposti luulla koneeksi, sen verran uskollisesti mies noita jo oman syntymänsä aikaan puhki kulutettuja temppujaan soittelee.

Jos biiseistä pitää jotain sanoa, niin avausraita Frozen Steel ei ole miltään kantilta katsottuna hyvä, Test Your Metal kuulostaa W.A.S.P:n tai muun vastaavan klassisen bändin ylijäämältä ja Dreamcrusher on ehkä väkinäisimmin pitkäksi venytetty pitkä biisi, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Parhaimmiksi veisuiksi nousevat singlebiisi Tonight We Ride sekä black metalia leikkivä Crypt, jossa kuitenkin on Brittneyn vokaalien ansiosta todella kova kertosäe.

Time Stands Still on kokonaisuutena hyvin epätasainen paketti. Toisaalta Brittneyn vokaalien ansiosta esimerkiksi Cryptiä jaksaa kuunnella uudelleenkin ja ne ylipäänsä tekevät albumista kelvollisen, mutta musiikki taustalla kaipaisi Saturnuksen kokoista parannusta, jotta se voisi milloinkaan tehdä oikeutta keulakuvan massiiviselle äänelle. Yritystä on paljon, eikä albumi missään tapauksessa sysipaska ole vaan bändillä on ehdottomasti varaa ja mahdollisuuksia kehittyä, mutta jos ollaan ihan rehellisiä, ei tätä instrumentaalina kykenisi edes kuuntelemaan. Brittneystä valtavat plussat, mutta ei tällaisella tuotoksella siltikään ole mitään asiaa paremmille arvosanoille.

Arvosana: 6½/10

August Burns Red - Found in Far Away Places

Bändi: August Burns Red
Albumi: Found in Far Away Places
Julkaisuaika: 30. kesäkuuta 2015
Genre: Metalcore

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Rescue & Restore (2013) oli kaikin puolin erinomainen albumi metalcoren genressä. Se oli samaan aikaan äärimmäisen brutaali ja raskas sisältäen vain minimaalisen määrän puhdasta laulua, jolla monet muut nykypäivän "metalcore-yhtyeet" ovat täyttäneet todellisuudessa lähempänä pop punkia olevan musiikkinsa, mutta myös teknisesti hyvin ansiokas ja mielenkiintoinen albumi. Sillä oli useita hyvin mieleenjääviä kappaleita ja levyn yleinen tunnelma oli täydellisesti yhteensopiva musiikin kanssa.

Nyt kun käsissä on amerikkalaisen August Burns Redin uusin levy Found in Far Away Places, tilanne ei ole enää ihan sellainen kuin kaksi vuotta sitten. Musiikki on kyllä ennallaan, pop punkiksi ei bändi ole missään tapauksessa muuttunut, materiaali on edelleen yhtä lailla hyvin raskasta ja teknistä turpiinvetoa, mutta sepä tässä juuri onkin se ongelma: bändin kehityksessä ei ole tapahtunut mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään.

Found in Far Away Places on tyylillisesti käytännössä sama albumi kuin Rescue & Restore - ja aika pitkälti pari aikaisempaakin tuotosta. Siinä missä Rescue & Restore tarjosi kuitenkin hyvää biisimateriaalia ja mieleenjääviä koukkuja, Found in Far Away Places on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka yhtä ja samaa harmaata massaa, josta on hyvin haastavaa erottaa yksitoista erillistä biisiä kun edes kertosäkeet eivät jää millään tapaa mieleen vaikka niitä kuinka kuuntelee. Biisit kuulostavat niin paljon toisiltaan ja bändin vanhemmilta biiseiltä, että täytyy olla lähes jumaloinnin tasolle menevää fanityttöilyä veressä jos kykenee kertomaan onko satunnaisesta kohdasta 20 sekunnin ajan soitettava biisi The Wake vai Identity vaiko kenties Broken Promises.

Häiritsevin asia albumilla on sen hyvin väkinäiseltä tuntuva avant-gardemaisuus etenkin useiden biisien c-osissa, joihin on kaiken aggressiivisen mätön keskelle tungettu hyvin rauhallisia ja paikoitellen todella erikoisia tunnelmointikohtia, jotka sisältävät vaikutteita muun muassa itämaisesta musiikista. Ei siinä mitään, jos ne tukisivat biisien kokonaisuuksia, mutta kun ne eivät edes sovi niihin vaan tuntuvat täysin pakolla sinne ängetyiltä, jotta biisit eroaisivat jollain tavalla valtavirran metalcoresta ja olisivat "omaperäisempiä".

Hyvänä esimerkkinä toimii Separating the Seas, joka on bändin tavanomaiseen tapaan silkkaa murhaavaa tykitystä aina siihen asti kunnes yhtäkkiä keskellä biisillä bändi hiljenee ja siirrytään jonnekin Lähi-Idän tienoille peräti minuutin ajaksi ja sitten taas paahdetaan täydellä teholla loppuun saakka aivan kuin kokonaan uusi biisi olisi jo alkanut. Voisi tietysti luulla, että nämä erikoiset väliosat juuri tekisivät biiseistä helposti erottuvia ja mieleenjääviä - mutta kun niitä on niin paljon, että se siitä erottuvuudesta. Kokeilullisuus on hieno asia, mutta sitä ei pidä tehdä vain kokeilullisuuden vuoksi.

Musiikki itsessään kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin ennenkin ja plussaa siitä, ettei August Burns Red ole lähtenyt mukaan tähän metalcore goes pop punk -ilmiöön vaan pysyy uskollisena genrelleen, mutta ei tästä Rescue & Restoreen verrattuna paljon jää käteen.

Arvosana: 7+/10