Shinedown - Attention Attention

Bändi: Shinedown
Albumi: Attention Attention
Julkaisuaika: 4. toukokuuta 2018
Genre: Hard rock

Amerikkalainen Shinedown on jo vuosikaudet ollut omissa kirjoissani yksi kaikkien aikojen parhaimmista rockbändeistä. Erityisesti bändin neljäs albumi, Amaryllis (2012), teki erittäin suuren vaikutuksen ja kuuluu yhä tänä päivänä top 10 historian parhaat rockalbumit -listalleni.

Viides albumi Threat to Survival (2015) oli aikaisempia levyjä selvästi heikompi ja merkittävästi myös kevyempi. Siltäkin löytyi loistavia biisejä, mutta ainakin puolet levystä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä mitään mainitsemisen arvoista mieleen.

Nyt Shinedown on kuitenkin palannut äärimmäisen väkevänä, sillä kuudes albumi Attention Attention on alusta loppuun asti timanttia ilman merkittäviä mahalaskuja. Bändi on palannut takaisin rehelliseen rockiin, jossa kuuluu nyt myös vaikutteita edellisen levyn seikkailuista muiden genrejen parissa, tosin hyvällä tavalla ilman, että nämä vaikutteet pääsevät dominoimaan vaan ovat nimenomaan maustamassa bändille ominaista raskasta rockia.

Levyltä on mahdotonta valita mitään yksittäistä biisiä, joka olisi ylitse muiden, sillä taso on ihan mahdottoman korkea biisistä toiseen. Kirkkaimpien tähtien joukkoon mahtuvat kuitenkin esimerkiksi Black Soul, nimibiisi, Creatures, The Human Radio, Brilliant ja Shinedownin erityisalaa eli balladeja edustava Special.

Attention Attention edustaa jälleen sitä Shinedownia, johon itse aikoinaan koukutuin. Pienen harharetken jälkeen se on enemmän kuin loistava seuraaja Amaryllikselle ja paras uusi rockalbumi, jonka olen muutamaan vuoteen kuullut. Shinedown on yhä iskussa, kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.

Arvosana: 9+/10

**

Biisinäytteet:

Devil: https://www.youtube.com/watch?v=_AsPY1bQx70
The Human Radio: https://www.youtube.com/watch?v=fMHfRqP0KSY

Temperance - Of Jupiter and Moons

Bändi: Temperance
Albumi: Of Jupiter and Moons
Julkaisuaika: 20. huhtikuuta 2018
Genre: Moderni metalli

Italialainen Temperance koki viime vuonna mullistuksia. Bändi oli juuri löytämässä oman identiteettinsä fantastisella The Earth Embraces Us All (2016) -albumillaan oltuaan sitä aikaisemmin enemmän tai vähemmän Italian Amaranthe, kun sitten albumin kiertueen päätteeksi päälaulaja Chiara Tricarico sai niin sanotusti kenkää ja myös bändin kosketinsoittaja, rumpali ja merkittävä biisintekijä Giulio Capone lähti omasta tahdostaan muille teille.

Nyt remmissä on uusi rumpali ja peräti kaksi uutta laulajaa, miesvokalisti Michele Guaitoli ja naisvokalisti Alessia Scolletti. Millä tavalla tämä kokoonpanon puolittainen vaihtuminen vaikuttaisi bändin tulevaisuuteen, oli tuolloin vielä kysymysmerkki.

Tänä keväänä asialle on saatu vastaus neljännen albumin, Of Jupiter and Moons, muodossa. Ikävä totuus on se, että vaikka uusia jäseniä on kolmekin kappaletta saatu, yksikään heistä ei korvaa menetettyä biisintekijää.

Bändin tunnistaa kyllä täysin Temperanceksi ja vaikka laulajat ovat uudet, on bändin ominaissoundi säilynyt. Avausbiisi The Last Hope in a World of Hopes pysyttelee vielä hyvin pinnalla ja perään tuleva Broken Promises on ihan vakavissaan otettava varsin hyvä biisi, joka olisi hyvin voinut löytyä bändin edelliseltä albumilta. Nimibiisi ei sekään ole vielä huono, mutta vähintäänkin originaalisuuden irvikuva, se kun kuulostaa aika häiritsevän paljon Nightwishin Alpenglow'lta.

Mutta sehän ei siis ole vielä huono biisi, ei ainakaan jos verrataan siihen, mitä sen jälkeen tulee, nimittäin avauskolmikon jälkeen levyn taso alkaa syöksyä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Biiseistä katoaa kaikki luovuus ja mieleenjäävät koukut ja tuntuu kuin kaikki vaiva olisi käytetty siihen, että edes parista ensimmäisestä biisistä saisi onnistuneita ja loput ovat sitten pelkkää väkisin väännettyä täytettä.

Lopuista biiseistä ei saa yhtään mitään irti ja paikoitellen ne ovat yhdentekevän sijasta jopa suorastaan piinallista kuunneltavaa, kuten järkyttävän huono tekotaiteellinen voimaballadi Empires and Men ja ylipitkä 7-minuuttinen päätöskappale Daruma's Eyes (Part 1). Uudet vokalistit eivät sinällään ole huonoja, mutta eivät toisaalta pärjää vanhoille, varsinkaan Chiaralle, joten heidänkään suorituksista ei mitään lisäpisteitä voi jakaa.

Temperance löysi oman soundinsa ja onnistui heti seuraavalla levyllä hukkaamaan sen uudestaan ja vielä paljon aikaisempaa pahemmin - kaksi ensimmäistä amaranthemaista levyä olivat sentään hyviä vaikka esikuvaltaan todella paljon kuulostivatkin. Of Jupiter and Moons hukkuu keskinkertaisen modernin melometallin harmaaseen massaan, josta sitä ei pelasta yhtään mikään, ellei mukaan saada jotakuta joka kykenee tekemään biisejä.

Arvosana: 5½/10

**

Biisinäytteet:

Of Jupiter and Moons: https://www.youtube.com/watch?v=TDWOifwGpKY
Broken Promises: https://www.youtube.com/watch?v=tyM0UuRQ-9Q

Psychework - Karelian Hills

Bändi: Psychework
Albumi: Karelian Hills
Julkaisuaika: 20. huhtikuuta 2018
Genre: Sinfoninen heavy metal

Suomalainen Psychework järisytti metallimaailmaa toissavuonna julkaisemallaan debyyttialbumilla The Dragon's Year, joka löytyi vuoden lopussa monen raskaan musiikin median vuoden parhaat -listauksista ja ihan syystäkin.

Nyt vain puolitoista vuotta myöhemmin vuorossa on bändin toinen teos, Karelian Hills, joka on teema-albumi, jonka kaikki kappaleet käsittelevät sotaa, monet niistä siviilien näkökulmasta esimerkiksi Leningradin piirityksessä. Musiikillisesti levy on hyvin pitkälti edeltäjänsä luonnollinen seuraaja, joskin sinfonisia elementtejä on selvästi aikaisempaa enemmän mukana, kuten myös vähän epätavallisempia soittimia, esimerkiksi haitaria. Bändi kuulostaa soundillisesti aivan yhtä kovalta kuin 2016.

Singleinä julkaistut Siege ja Fury and the Beast antoivat odottaa jotain elämää suurempaa, sillä nämä kappaleet olisivat huipputasokkaalla debyytilläkin olleet ehdotonta parhaimmistoa ja varsinkin Siegen kolossaalinen kertosäe kuuluu koko bändin uran parhaimpiin hetkiin ja siinä laulaja Antony Parviainen pääsee loistamaan toden teolla.

Jonkinlaiseksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että nämä odotukset stratosfääriin nostaneet singlet ovat myös kaksi levyn kolmesta täysin ylivertaisesta biisistä. Kun koko levyn laittaa soimaan, ennenkuulemattomista biiseistä ainoastaan nimibiisi pääsee lähellekään näiden singlejen tasoa ja se painuukin sitten ihan rehellisesti dramaattisen sinfonisen metallin tontille, mikä tässä tapauksessa on vain positiivista.

Se ei tarkoita, että loput levystä olisi mitenkään huonoa materiaalia - se vain ei pysty vastaamaan tämän ylivoimaisen kolmikon tasoon millään tavalla ja jättää siksi hieman pettymyksen makua suuhun. Phantoms Whiten ongelma on tylsä ja aivan liian pitkä c-osa, joka rikkoo biisin flow'n. Balladi Fire Still Burns ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita jääden etäiseksi, mikä ei balladien kohdalla ole koskaan hyvä juttu. Suurin pettymys on levyn päättävä 10-minuuttinen eepos There Beyond, josta ei saa hirveästi mitään irti, koska siinä ei ole kerrassaan mitään mikä tarttuisi mieleen, vaikka kuunnellessa ei missään vaiheessa tulekaan fiilistä, että kyseessä olisi huono biisi.

Karelian Hills ei ole Psycheworkin debyyttialbumin veroinen missään tapauksessa. Ne muutamat timantit pääsevät debyytin tasolle, paikoin ylittävätkin sen, mutta kokonaisuus ei missään tapauksessa ole tasainen ja monet biiseistä olisivat voineet olla huippuluokkaa, mutta niistä puuttuu se jokin, joka debyytillä oli läsnä jokaisessa biisissä. Silti kuitenkin ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen teos ja mahdollisesti kymmenien tulevaisuuden kuunteluiden jälkeen paremmin avautunut.

Arvosana: 8+/10

**

Biisinäytteet:

Siege: https://www.youtube.com/watch?v=q_sAecPORdQ

Kamelot - The Shadow Theory

Bändi: Kamelot
Albumi: The Shadow Theory
Julkaisuaika: 6. huhtikuuta 2018
Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal

Jenkkibändi Kamelot on saapunut pitkällä urallaan jo peräti kahdenteentoista albumiinsa. The Shadow Theory jatkaa edellisen Haven (2015) -albumin viitoittamalla dystopisella tiellä ja tarjoilee jälleen suuren joukon lätäkön vastarannan laadukkainta power metalia bändille ominaisilla sinfonisilla ja progressiivisilla elementeillä höystettynä.

Siinä missä singleinä julkaistut Ravenlight ja Phantom Divine (Shadow Empire) antoivat odottaa hyvin pitkälti Havenin toisintoa, mikä tietyllä tapaa oli jopa hieman huolestuttavaa, kaikki muu mitä levyllä on tarjota ylittääkin sitten singlejen asettamat odotukset moninkertaisesti.

Kaikkea, mistä Kamelot parhaiten tunnetaan, löytyy, mutta vielä paljon suuremmin ja paremmin kuin edeltäjällään. Progressiivisemmat ja rockimmat palat kuten Amnesiac ja Static tasapainottavat hyvin tarttuvia ja mieleenjääviä power metal -ralleja kuten Kevlar Skin ja Vespertine (My Crimson Bride) ja löytyypä sopasta vielä aggressiivisempaa tavaraa Mindfall Remedyn muodossa, unohtamatta tietenkään eeppistä Burns to Embracea tai upeaa In Twilight Hours -balladia.

Ja sitten on tietysti reilusti eeposmitan alle jäävä eepos eli levyn päättävä The Proud and the Broken, joka ei ole pelkästään levyn paras biisi vaan yksi Kamelotin uran parhaimmista. Siinä on astetta monimutkaisempi rakenne, vuoristoratamainen tunnelman vaihtelu ja timantinkova instrumentaalinen osaaminen kaikki täydellisesti niputettuna reiluun kuuteen minuuttiin. Vokalisti Tommy Karevik pääsee myös loistamaan pitkässä c-osassa ja hänen lauluosuutensa ovat muutenkin läpi levyn jälleen kerran petranneet aikaisemmasta, jos se siis ylipäänsä oli mahdollista edes.

Erityismaininta on myös ehdottomasti annettava kitaristi Thomas Youngbloodille, joka heittää ilmoille sellaiset soolot että oksat pois suurin piirtein levyn jokaisessa biisissä. Kaikista mehukkaimmat tiluttelut löytyvät levyn kahdesta viimeisestä kappaleesta eli Vespertinestä ja The Proud and the Brokenista. Myös kosketinsoittaja Oliver Palotai pääsee näyttämään osaamistaan muutamissa biiseissä kitaran kaverina.

Lyhyesti ilmaistuna The Shadow Theory on majesteettinen albumi. Se on kaikkea sitä mitä Haven on, mutta jokaisella osa-alueella parempi. En osaa sanoa, mikä on sen lopullinen kohtalo kun järjestellään bändin parhaat tuotokset paremmuusjärjestykseen, se tulee selviämään ajan saatossa, mutta ainakin taistelu Silverthornin (2012) kanssa tulee olemaan kova.

Arvosana: 9½/10

**

Biisinäytteet:

Ravenlight: https://www.youtube.com/watch?v=cQKrMeeTlfc
Phantom Divine (Shadow Empire): https://www.youtube.com/watch?v=v8MqvUeDqL4

Auri - Auri

Bändi: Auri
Albumi: Auri
Julkaisuaika: 23. maaliskuuta 2018
Genre: Progressiivinen folk

Nightwishin viettäessä taukoa sen biisintekijä-kosketinsoittaja Tuomas Holopainen ja multi-instrumentalisti Troy Donockley lyöttäytyivät yhteen Holopaisen vaimon, laulaja Johanna Kurkelan, kanssa ja muodostivat kolmen hengen yhtyeen, joka sai nimensä Patrick Rothfussin The Name of the Wind -fantasiaromaanin Auri -nimiseltä hahmolta. Idea yhtyeestä oli syntynyt jo vuosia aikaisemmin, mutta sen jäsenten kiireet pääprojektiensa kanssa estivät sen muuttumisen todellisuudeksi ennen kuin lopulta vuonna 2017 oli tullut sopiva aika alkaa purkittaa biisejä.

Aurilla ei ole musiikillisesti mitään tekemistä Nightwishin kanssa, se ei ole millään tasolla metallia tai edes rockia vaan puhtaasti folk-musiikkia, joskin melko omaleimaista ja progressiivista sellaista. Kappaleista osa on Holopaisen ja osa Donockleyn käsialaa ja varsinkin Holopaisen kappaleista kuulee selvästi hänen tyylinsä, vaikka kaikki perinteiset bändisoittimet onkin riisuttu pois.

Bändin mukaan nimetty debyyttialbumi on kuitenkin melkoisen epätasainen sillisalaatti. Holopaisen kappaleet, kuten singleinä julkaistut Night 13 ja The Space Between ovat kappaleita, jotka hieman raskaampina versioina olisivat hyvin voineet olla Nightwishin levyltä ja eteerisen kaunis instrumentaali The Name of the Wind muistuttaa vahvasti miehen taannoisesta Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjaan perustuvasta soundtrack-albumista.

Samaan aikaan kuitenkin Underthing Solstice jättää kuulijan yksinomaan hämmentyneeksi, eikä välttämättä sillä positiivisimmalla mahdollisella tavalla ja miesten yhteistyönä aikaansaama Them Thar Chanterelles on sanalla sanoen outo. Siis ihan tosissaan suorastaan eriskummallinen. Liekö lintu vai kala vaiko kuitenkin sieni?

Donockleyn kappaleistakin löytyy ailahtelua, esimerkiksi instrumentaali Skeleton Tree tuntuu täysin turhalta täytteeltä, mutta toisaalta miehen käsialaa ovat levyn todelliset helmet, erityisesti Aphrodite Rising ja vangitsevan kaunis balladi Desert Flower, jossa hän myös duetoi Kurkelan kanssa.

Auri on erilainen albumi erilaiselta bändiltä. Siitä joko pitää tai sitten sitä vihaa. Levy on kuitenkin jälleen uusi todiste siitä, että Tuomas Holopainen on kykenevä säveltämään toimivia biisejä monista eri genreistä - ja myös siitä, että Troy olisi syytä päästää mukaan seuraavan Nightwish-albumin sävellystyöhön, edes yhteen biisiin.

Arvosana: 8½/10

**

Biisinäytteet:

Night 13: https://www.youtube.com/watch?v=fYVmmWNskjs
Desert Flower: https://www.youtube.com/watch?v=9DIhoIZU0zg

The Best of 2017

Vuosi päättyy ja jälleen on sen aika. Vuoden parhaat on luetteloitu alla tuttuun tapaan ja mukana on tällä kertaa myös muutamia toplistoja.

**

Vuoden 2017 parhaat:

Vuoden biisi: Battle Beast - Beyond the Burning Skies
Vuoden kuunnelluin biisi: Ember Falls - Rising Tide (138 kertaa)
Vuoden single: Beast in Black - Blind and Frozen
Vuoden balladi: Wintersun - Loneliness (Winter)
Vuoden duetto: Battle Beast - Lost in Wars (Noora Louhimo & Tomi Joutsen)
Vuoden eepos: Wintersun - Eternal Darkness (Autumn)
Vuoden suomenkielinen biisi: Huora - Sori siitä
Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Heavenly Punishment (suurimmaksi osaksi japaninkielinen)
Vuoden korvamato: Beast in Black - The Fifth Angel
Vuoden huumoribiisi: Alestorm - Fucked with an Anchor
Vuoden cover: Epica - Jiyuu no Tsubasa / Wings of Freedom (Linked Horizon cover / Attack on Titan OP2)
Vuoden kitarasoolo: Wintersun - Eternal Darkness (Autumn)
Vuoden debyyttisingle: Cyan Kicks - Feathers
Vuoden musiikkivideo: Alestorm - Mexico
Vuoden lyriikat: Wintersun - Loneliness (Winter)

Vuoden albumi: Wintersun - The Forest Seasons
Vuoden kuunnelluin albumi: Ember Falls - Welcome to Ember Falls (525 kuunneltua biisiä)
Vuoden debyyttialbumi: Beast in Black - Berserker
Vuoden EP: Epica - The Solace System

Vuoden power metal -albumi: Vandroya - Beyond the Human Mind
Vuoden sinfoninen metallialbumi: Xandria - Theater of Dimensions
Vuoden moderni metallialbumi: Ember Falls - Welcome to Ember Falls
Vuoden progressiivinen metallialbumi: Threshold - Legends of the Shires
Vuoden melodinen death metal -albumi: Wintersun - The Forest Seasons
Vuoden folk metal -albumi: Alestorm - No Grave But the Sea
Vuoden heavy metal -albumi: Beast in Black - Berserker
Vuoden corealbumi: Trivium - The Sin and the Sentence
Vuoden rockalbumi: One Desire - One Desire

Vuoden metallibändi: Wintersun
Vuoden rockbändi: One Desire
Vuoden kuunnelluin bändi: Serenity (614 kuunneltua biisiä)
Vuoden livebändi: Epica
Vuoden livekeikka: Nummirock 2017 feat. Suomen kesä
Vuoden uusi löytö: Serenity

Vuoden naislaulaja: Dianne van Giersbergen (ex-Xandria)
Vuoden mieslaulaja: Yannis Papadopoulos (Beast in Black)
Vuoden örinävokalisti: Jari Mäenpää (Wintersun)
Vuoden instrumentalisti: Jari Mäenpää (multi-instrumentalisti / Wintersun)

Kunniamaininta: Epica - Epica vs Attack on Titan Songs EP (fantastisia covereita viime vuosien tunnetuimpiin animetunnareihin lukeutuvista biiseistä, metallipiireissä täysin uniikki tapaus)

**

Vuoden 2017 Golden Raspberryt (eli ne, joita kannattaa välttää kuin ruttoa):

Vuoden huonoin albumi: Santa Cruz - Bad Blood Rising
Vuoden romahtaja: Ensiferum
Vuoden suurin pettymys: Serenity - Lionheart
Vuoden huonoin musiikkivideo: Epica - The Solace System

Epäkunniamaininta: Xandria (ex-vokalisti Dianne van Giersbergenin sanoinkuvaamattoman vastenmielisestä kohtelusta ja tavasta, jolla tämä potkittiin pihalle bändistä)

Wintersun - The Forest Seasons

Bändi: Wintersun
Albumi: The Forest Seasons
Julkaisuaika: 21. heinäkuuta 2017
Genre: Sinfoninen/melodinen death metal

Omalla, ei niin kovin mairittelevalla tavallaan Wintersun on yksi metallimusiikin kiistattomista legendoista: tuskin mikään muu bändi on onnistunut viivästyttämään levynsä julkaisua kuudella vuodella ja silloinkin julkaisemaan vain puolet levystä.

Alun perin vuodelle 2006 kaavailtu ja lopulta puoliksi vuonna 2012 julkaistu Time I (alkuperäinen nimi Time, kun levyn oli vielä tarkoitus olla vain yksi levy) oli majesteettinen teos, mutta jätti jälkeensä entistä suuremman odotuksen kakkososaa kohtaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin tilanne on se, ettei kakkososa tule olemaan käsiemme ulottuvilla vielä vuosikausiin. Surkuhupaisaako? Ehkä, mutta kaikeksi onneksi bändi on silti saanut työstettyä välissä jotain uutta kuunneltavaa.

Tämän "väliteoksen" nimi on Vivaldin Neljää vuodenaikaa mukaillen The Forest Seasons ja se julkaistiin osana kaikkien aikojen suurinta levyjoukkorahoituskampanjaa, jossa bändi onnistui keräämään kasaan yli 400 000 € omaa studiota varten, jotta Time II jonakin päivänä vielä saisi nähdä päivänvalon.

The Forest Seasons jatkaa Time I:n linjaa, jossa biisejä on vähän, mutta ne ovat pitkiä ja monipuolisia. Levyllä on yhteensä neljä kappaletta, yksi kullekin vuodenajalle ja ne ovat toisiinsa verrattuna erilaisia kuin yö ja päivä ja vaikka kaikki biisit tunnistaa helposti Wintersuniksi, on levy silti dramaattisesti erilainen kuin Time I tai bändin nimeä kantava debyyttialbumi (2004).

Suurimman eron huomaa tuotannossa: albumi on toki massiivinen, mutta ei samalla tavalla täyteen kaikkea mahdollista ahdettu kuin Time I ja tuntuu huomattavasti luonnollisemmalta ja suorastaan huokuu lyriikallista teemaansa - siis luontoa ja sen vaihtelevia vuodenaikoja. Rummut ja kitarat ovat paljon selkeämmin erottuvia, eivätkä huku viidenkymmenen orkesterilayerin alle ja ennen kaikkea mastermind Jari Mäenpään vokaalit ovat kehittyneet aivan tajuttomasti ja mies vetääkin jokaisessa biisissä stratosfääriin yltävän laulusuorituksen, oli kyseessä sitten örinät tai puhtaat osuudet.

Levyn avaava kevätbiisi Awaken from the Dark Slumber (Spring) koostuu selvästi kahdesta osasta ensimmäisen ollessa hieman mystinen ja synkkä ja toisen noustessa tavattoman eeppisiin sfääreihin ja tuoden vahvasti mieleen Time I:n kappaleen Sons of Winter and Stars. Vuoristorataa kiitävät melodiat ja käsittämättömän tarttuva kertosäe tekevät tästä kappaleesta levyn lähimmän vertailukohteen bändin aiempaan tuotantoon - kaikki tästä eteenpäin on jotain sellaista, mitä Wintersun ei ole aikaisemmin tehnyt, ainakaan kovin suurissa määrin.

The Forest That Weeps (Summer) edustaa kesää ja Suomen kesältä se vahvasti vaikuttaakin, tuoden elävästi mieleen melankolisen, harmaan ja sateisen kesäpäivän luonnon keskellä. Tämä kappale on ehdottomasti tunnelmaan perustuva, sillä se ei sisällä mitään ihmeellisiä teknisiä kikkailuja ja on kauttaaltaan varsin hidastempoinen. Ihan pelkäksi tunnelmoinniksi biisi ei kuitenkaan jää, sillä jylhä, kuorojen säestämä kertosäe tuo mukaansa ihan omat mausteensa, kuten myös hyvin pitkä instrumentaalinen väliosakin - joka olisi kyllä toiminut hieman lyhyempänäkin.

Eternal Darkness (Autumn) eli syksy, on ehdottomasti nimensä veroinen. Kyseessä ei ole pelkästään Wintersunin uran ylivoimaisesti synkin biisi, vaan luultavasti myös sysimustimmat 14 minuuttia musiikkia, jotka olen itse elämäni aikana milloinkaan kokenut. Genrellisesti biisi lähentelee jo silkkaa sinfonista black metalia Kai Hahdon tykittäessä hullua blast beat -maratonia ja Jarin esittäessä uransa parhaat epäpuhtaat vokaalit. Erityisesti kertosäe jää mieleen suoraan päälle vyöryvänä teurastuksena ja löytyypä biisistä myös levyn ainoa kunnon kitarasoolo, joka on taattua Wintersunia kaikessa teknisyydessään.

Levyn päättää talvibiisi Loneliness (Winter), jota voisi melkein pitää balladina sen äärimmäisen rauhallisen - joskin paikoitellen myös raskaan - soinnin johdosta. Biisistä löytyy vain yksi örinäkohta ja muuten se on täysin puhtaasti laulettu. Lyhyesti sanottuna biisiä voisi kuvailla parhaiten ilmaisulla "13 minuutin kylmät väreet" ja sen kertosäe, jota on mahdotonta kuvailla millään suomen kielen tuntemilla sanoilla, on yksi sykähdyttävimmistä hetkistä musiikissa tällä vuosikymmenellä. Lyriikat ovat tässä kappaleessa myös erityisen kauniit - kenties parhaat, jotka Jari on tähän päivään mennessä kirjoittanut.

The Forest Seasons on ainutlaatuinen musiikillinen kokemus, jota on mahdotonta täysin kuvailla vain sanoilla - se on itse koettava kuuntelemalla. Se todistaa, että kaikista meemeiksi asti päätyneistä viivästyksistä ja ongelmista huolimatta Jari Mäenpää kykenee edelleen kaikessa absurdissa suuruudenhulluudessaan säveltämään musiikkia, jollaiseen kykenevät voi laskea yhden käden sormilla.

Mutta se polttavin kysymys kuuluu: jos The Forest Seasons on vain välityö, mitä helvettiä Time II on ja miten sen voi edes arvostella?

Arvosana: 10/10

**

Biisinäytteet:

Awaken from the Dark Slumber (Spring): https://www.youtube.com/watch?v=9pQvOyo1nfQ
The Forest That Weeps (Summer): https://www.youtube.com/watch?v=ffQ2B5qegRg