The Best of 2017

Vuosi päättyy ja jälleen on sen aika. Vuoden parhaat on luetteloitu alla tuttuun tapaan ja mukana on tällä kertaa myös muutamia toplistoja.

**

Vuoden 2017 parhaat:

Vuoden biisi: Battle Beast - Beyond the Burning Skies
Vuoden kuunnelluin biisi: Ember Falls - Rising Tide (138 kertaa)
Vuoden single: Beast in Black - Blind and Frozen
Vuoden balladi: Wintersun - Loneliness (Winter)
Vuoden duetto: Battle Beast - Lost in Wars (Noora Louhimo & Tomi Joutsen)
Vuoden eepos: Wintersun - Eternal Darkness (Autumn)
Vuoden suomenkielinen biisi: Huora - Sori siitä
Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Heavenly Punishment (suurimmaksi osaksi japaninkielinen)
Vuoden korvamato: Beast in Black - The Fifth Angel
Vuoden huumoribiisi: Alestorm - Fucked with an Anchor
Vuoden cover: Epica - Jiyuu no Tsubasa / Wings of Freedom (Linked Horizon cover / Attack on Titan OP2)
Vuoden kitarasoolo: Wintersun - Eternal Darkness (Autumn)
Vuoden debyyttisingle: Cyan Kicks - Feathers
Vuoden musiikkivideo: Alestorm - Mexico
Vuoden lyriikat: Wintersun - Loneliness (Winter)

Vuoden albumi: Wintersun - The Forest Seasons
Vuoden kuunnelluin albumi: Ember Falls - Welcome to Ember Falls (525 kuunneltua biisiä)
Vuoden debyyttialbumi: Beast in Black - Berserker
Vuoden EP: Epica - The Solace System

Vuoden power metal -albumi: Vandroya - Beyond the Human Mind
Vuoden sinfoninen metallialbumi: Xandria - Theater of Dimensions
Vuoden moderni metallialbumi: Ember Falls - Welcome to Ember Falls
Vuoden progressiivinen metallialbumi: Threshold - Legends of the Shires
Vuoden melodinen death metal -albumi: Wintersun - The Forest Seasons
Vuoden folk metal -albumi: Alestorm - No Grave But the Sea
Vuoden heavy metal -albumi: Beast in Black - Berserker
Vuoden corealbumi: Trivium - The Sin and the Sentence
Vuoden rockalbumi: One Desire - One Desire

Vuoden metallibändi: Wintersun
Vuoden rockbändi: One Desire
Vuoden kuunnelluin bändi: Serenity (614 kuunneltua biisiä)
Vuoden livebändi: Epica
Vuoden livekeikka: Nummirock 2017 feat. Suomen kesä
Vuoden uusi löytö: Serenity

Vuoden naislaulaja: Dianne van Giersbergen (ex-Xandria)
Vuoden mieslaulaja: Yannis Papadopoulos (Beast in Black)
Vuoden örinävokalisti: Jari Mäenpää (Wintersun)
Vuoden instrumentalisti: Jari Mäenpää (multi-instrumentalisti / Wintersun)

Kunniamaininta: Epica - Epica vs Attack on Titan Songs EP (fantastisia covereita viime vuosien tunnetuimpiin animetunnareihin lukeutuvista biiseistä, metallipiireissä täysin uniikki tapaus)

**

Vuoden 2017 Golden Raspberryt (eli ne, joita kannattaa välttää kuin ruttoa):

Vuoden huonoin albumi: Santa Cruz - Bad Blood Rising
Vuoden romahtaja: Ensiferum
Vuoden suurin pettymys: Serenity - Lionheart
Vuoden huonoin musiikkivideo: Epica - The Solace System

Epäkunniamaininta: Xandria (ex-vokalisti Dianne van Giersbergenin sanoinkuvaamattoman vastenmielisestä kohtelusta ja tavasta, jolla tämä potkittiin pihalle bändistä)

Wintersun - The Forest Seasons

Bändi: Wintersun
Albumi: The Forest Seasons
Julkaisuaika: 21. heinäkuuta 2017
Genre: Sinfoninen/melodinen death metal

Omalla, ei niin kovin mairittelevalla tavallaan Wintersun on yksi metallimusiikin kiistattomista legendoista: tuskin mikään muu bändi on onnistunut viivästyttämään levynsä julkaisua kuudella vuodella ja silloinkin julkaisemaan vain puolet levystä.

Alun perin vuodelle 2006 kaavailtu ja lopulta puoliksi vuonna 2012 julkaistu Time I (alkuperäinen nimi Time, kun levyn oli vielä tarkoitus olla vain yksi levy) oli majesteettinen teos, mutta jätti jälkeensä entistä suuremman odotuksen kakkososaa kohtaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin tilanne on se, ettei kakkososa tule olemaan käsiemme ulottuvilla vielä vuosikausiin. Surkuhupaisaako? Ehkä, mutta kaikeksi onneksi bändi on silti saanut työstettyä välissä jotain uutta kuunneltavaa.

Tämän "väliteoksen" nimi on Vivaldin Neljää vuodenaikaa mukaillen The Forest Seasons ja se julkaistiin osana kaikkien aikojen suurinta levyjoukkorahoituskampanjaa, jossa bändi onnistui keräämään kasaan yli 400 000 € omaa studiota varten, jotta Time II jonakin päivänä vielä saisi nähdä päivänvalon.

The Forest Seasons jatkaa Time I:n linjaa, jossa biisejä on vähän, mutta ne ovat pitkiä ja monipuolisia. Levyllä on yhteensä neljä kappaletta, yksi kullekin vuodenajalle ja ne ovat toisiinsa verrattuna erilaisia kuin yö ja päivä ja vaikka kaikki biisit tunnistaa helposti Wintersuniksi, on levy silti dramaattisesti erilainen kuin Time I tai bändin nimeä kantava debyyttialbumi (2004).

Suurimman eron huomaa tuotannossa: albumi on toki massiivinen, mutta ei samalla tavalla täyteen kaikkea mahdollista ahdettu kuin Time I ja tuntuu huomattavasti luonnollisemmalta ja suorastaan huokuu lyriikallista teemaansa - siis luontoa ja sen vaihtelevia vuodenaikoja. Rummut ja kitarat ovat paljon selkeämmin erottuvia, eivätkä huku viidenkymmenen orkesterilayerin alle ja ennen kaikkea mastermind Jari Mäenpään vokaalit ovat kehittyneet aivan tajuttomasti ja mies vetääkin jokaisessa biisissä stratosfääriin yltävän laulusuorituksen, oli kyseessä sitten örinät tai puhtaat osuudet.

Levyn avaava kevätbiisi Awaken from the Dark Slumber (Spring) koostuu selvästi kahdesta osasta ensimmäisen ollessa hieman mystinen ja synkkä ja toisen noustessa tavattoman eeppisiin sfääreihin ja tuoden vahvasti mieleen Time I:n kappaleen Sons of Winter and Stars. Vuoristorataa kiitävät melodiat ja käsittämättömän tarttuva kertosäe tekevät tästä kappaleesta levyn lähimmän vertailukohteen bändin aiempaan tuotantoon - kaikki tästä eteenpäin on jotain sellaista, mitä Wintersun ei ole aikaisemmin tehnyt, ainakaan kovin suurissa määrin.

The Forest That Weeps (Summer) edustaa kesää ja Suomen kesältä se vahvasti vaikuttaakin, tuoden elävästi mieleen melankolisen, harmaan ja sateisen kesäpäivän luonnon keskellä. Tämä kappale on ehdottomasti tunnelmaan perustuva, sillä se ei sisällä mitään ihmeellisiä teknisiä kikkailuja ja on kauttaaltaan varsin hidastempoinen. Ihan pelkäksi tunnelmoinniksi biisi ei kuitenkaan jää, sillä jylhä, kuorojen säestämä kertosäe tuo mukaansa ihan omat mausteensa, kuten myös hyvin pitkä instrumentaalinen väliosakin - joka olisi kyllä toiminut hieman lyhyempänäkin.

Eternal Darkness (Autumn) eli syksy, on ehdottomasti nimensä veroinen. Kyseessä ei ole pelkästään Wintersunin uran ylivoimaisesti synkin biisi, vaan luultavasti myös sysimustimmat 14 minuuttia musiikkia, jotka olen itse elämäni aikana milloinkaan kokenut. Genrellisesti biisi lähentelee jo silkkaa sinfonista black metalia Kai Hahdon tykittäessä hullua blast beat -maratonia ja Jarin esittäessä uransa parhaat epäpuhtaat vokaalit. Erityisesti kertosäe jää mieleen suoraan päälle vyöryvänä teurastuksena ja löytyypä biisistä myös levyn ainoa kunnon kitarasoolo, joka on taattua Wintersunia kaikessa teknisyydessään.

Levyn päättää talvibiisi Loneliness (Winter), jota voisi melkein pitää balladina sen äärimmäisen rauhallisen - joskin paikoitellen myös raskaan - soinnin johdosta. Biisistä löytyy vain yksi örinäkohta ja muuten se on täysin puhtaasti laulettu. Lyhyesti sanottuna biisiä voisi kuvailla parhaiten ilmaisulla "13 minuutin kylmät väreet" ja sen kertosäe, jota on mahdotonta kuvailla millään suomen kielen tuntemilla sanoilla, on yksi sykähdyttävimmistä hetkistä musiikissa tällä vuosikymmenellä. Lyriikat ovat tässä kappaleessa myös erityisen kauniit - kenties parhaat, jotka Jari on tähän päivään mennessä kirjoittanut.

The Forest Seasons on ainutlaatuinen musiikillinen kokemus, jota on mahdotonta täysin kuvailla vain sanoilla - se on itse koettava kuuntelemalla. Se todistaa, että kaikista meemeiksi asti päätyneistä viivästyksistä ja ongelmista huolimatta Jari Mäenpää kykenee edelleen kaikessa absurdissa suuruudenhulluudessaan säveltämään musiikkia, jollaiseen kykenevät voi laskea yhden käden sormilla.

Mutta se polttavin kysymys kuuluu: jos The Forest Seasons on vain välityö, mitä helvettiä Time II on ja miten sen voi edes arvostella?

Arvosana: 10/10

**

Biisinäytteet:

Awaken from the Dark Slumber (Spring): https://www.youtube.com/watch?v=9pQvOyo1nfQ
The Forest That Weeps (Summer): https://www.youtube.com/watch?v=ffQ2B5qegRg

Xandria - Theater of Dimensions

Bändi: Xandria
Albumi: Theater of Dimensions
Julkaisuaika: 27. tammikuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Sinfonisen metallin genressä on kaksi suurta, maailmanlaajuista menestystä niittänyttä yhtyettä - Nightwish ja Epica - ja sitten on vastapainona Eiffel-tornin korkuinen kasa niitä bändejä, jotka yrittävät olla kuin nämä kaksi suurta, mutta hyvin usein epäonnistuvat siinä karmeasti.

Pienessä vähemmistössä ovat Xandrian kaltaiset bändit, jotka kykenevät pääsemään ainakin selvästi näitä tusinaporukoita korkeammalle ja säilyttämään silti identiteettinsä - ei niitä esikuvia aina tarvitse orjallisesti apinoida voidakseen itse soittaa samantyylistä musiikkia. Tämä saksalaispoppoo herätti oman kiinnostukseni vuonna 2012 julkaistulla Neverworld's End -albumilla, mutta edellinen tuotos, Sacrificium (2014), ei kyennyt pitämään hypeä yllä ihan samalla tavalla kuin edeltäjänsä.

Nyt vuonna 2017 on aika bändin seitsemännelle albumille ja toiselle nykyisen vokalistin Dianne van Giersbergenin kanssa. Theater of Dimensions on, kuten nimestäkin jo voi päätellä, bändin aikaisempia levyjä selvästi teatraalisempi ja kunnianhimoisempi ja vaikka sen soundit ovatkin paikoitellen hyvin paljon Epican ja Nightwishin henkisiä, tämä kuuluu vain vaikutteiden ottamisena. Xandria kuulostaa edelleen enemmän Xandrialta kuin Epicalta tai Nightwishilta ja hyvä niin.

Avausraita Where the Heart is Home singahtaa hyvin nopeasti kategoriaan Xandrian parhaat biisit koskaan jylhillä orkestraatioillaan ja Diannen huikeilla vokaaleilla eivätkä sitä seuraavat kappaleet Death to the Holy ja Forsaken Love jää paljonkaan taakse.

Hieman oudolla kertosäkeellä varustettu singlebiisi Call of Destiny muuttaa kurssia hieman ja tarjoilee sellaista tilutusta, että lähimmäksi vertailukohdaksi voisi napata vaikka Sonata Arctican vanhemman tuotannon. Toinen singlevalinta We Are Murderers (We All) seilaa taas aivan uusille urille ja sisältää Soilworkin vokalistin Björn Stridin murhaavaa örinää ja on kaiken kaikkiaan raskain ja synkin biisi, jonka Xandria on milloinkaan julkaissut.

Levy ei hidasta tahtia myöhemminkään: huikea balladi Dark Night of the Soul antaa Diannen äänen loistaa, Burn Me tarjoaa eksoottisempaa itämaista tunnelmaa ja lopussa seisoo massiivinen, 14-minuuttinen eepos A Theater of Dimensions, joka on kuin pieni musikaali ja hyvin positiivisessa mielessä erilainen kuin tavanomainen, geneerinen eepos sinfonisessa metallissa.

Theater of Dimensions on erittäin monipuolinen ja kuitenkin hyvin tasapainoinen albumi: kaikki biisit puolustavat hyvin paikkaansa albumin biisilistalla, eivätkä ole samasta muotista veistettyjä, vaan tarjoavat vaikutteita useammastakin eri metallimusiikin genrestä. Dianne van Giersbergen on kiistatta yksi maailman parhaista naisvokalisteista tällä hetkellä ja Xandria lunastaa tällä albumilla itselleen paikan kolmantena suurena sinfonisen metallin yhtyeenä. Vielä on toki matkaa Nightwishiin ja Epicaan, mutta enemmän matkaa on niihin taakse jääviin, jotka tälle tasolle eivät tule yltämään kenties milloinkaan.

Arvosana: 9+/10

**

Biisinäytteet:

We Are Murderers (We All): https://www.youtube.com/watch?v=YB-1Luo75vU
Call of Destiny: https://www.youtube.com/watch?v=VMVOwH2exHs

Edenbridge - The Great Momentum

Bändi: Edenbridge
Albumi: The Great Momentum
Julkaisuaika: 17. helmikuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Itävaltalainen Edenbridge kuuluu niihin bändeihin, jotka ovat julkaisseet levykaupalla musiikkia, mutta eivät koskaan ole onnistuneet saavuttamaan massiivista maailmanlaajuista suosiota. Toki, ovathan he maailmalla runsaasti keikkailleet ja bändi voitaneen laskea genrensä kymmenen menestyneimmän yhtyeen joukkoon, mutta materiaalin määrään nähden tämä joukko on jäänyt aika vähälle huomiolle verrattuna moniin muihin.

Sille on tietysti syynsä, miksi näin on. Aiemmilta levyiltä yksittäisiä biisejä kuunneltuani joskus aikoinaan en löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa ja bändin edellisellä levyllä, The Bonding (2013), oli merkittävä ongelma nimeltä puuduttavan tylsät biisit. Soundithan Edenbridgellä todellakin ovat kohdallaan: orkestraatiot ovat massiivisia ja usein bändin musiikin paras osa-alue, mutta jos biisit laahaavat eivätkä sisällä mitään koukkuja, joista napata kiinni, hienoimmatkin orkestraatiot jättävät kuulijan auttamatta kylmäksi.

Bändin jo peräti yhdeksäs albumi The Great Momentum on ainakin selvää parannusta edeltäjäänsä nähden. Tältä albumilta löytyy jo mukavasti mieleenjääviä kohtia ja kokonaisia biisejäkin ja orkestraatiot ovat - jos vain mahdollista - vielä aikaisempaakin komeammat. Biiseistä The Die is Not Cast on ainakin aivan mallikas ja levyn päättävä eepos The Greatest Gift of All on sekin huomattavasti parempi kuin The Bondingin 15-minuuttinen nimieepos, joka on yhä tänä päivänä luultavasti yksi heikoimmista kuulemistani pitkistä biiseistä.

Levy kuitenkin kärsii edelleen tutuista ongelmista: osa kappaleista laahaa pahasti ja koko albumin tempo on kovin hidas ja saattaisi meikein toimia paremmin orkestraalisena kuin metallialbumina. The Moment is Now on lähes kuuntelukelvottoman geneeristä roskaa (ja samalla jo toinen biisi parin vuoden sisään joka kuulostaa Within Temptationin A Demon's Fatelta) ja Until the End of Time -balladi kuulostaa niin häiritsevästi Avantasialta, että siitä on vaikea pitää, vaikka se periaatteessa hyvältä kuulostaakin. Kaiken lisäksi vokalisti Sabine Edelsbacher on korkeintaan keskiverto omalla tontillaan, eikä pysty pelastamaan yhtään heikompaa biisiä, kuten jotkut paremmat laulajat.

Mikäli pidät sinfonisesta metallista, kannattaa tämä albumi tsekata. Mitään spektaakkelimaista ei kuitenkaan kannata odottaa: The Great Momentum ei ole huono albumi, kuten The Bonding, mutta yhtään ainoaa wow-efektiä se ei tarjoile, eikä Edenbridge sillä nouse yhtään sen korkeammalle sinfonisen metallin hierarkiassa.

Arvosana: 7+/10

**

Biisinäytteet:

Shiantara: https://www.youtube.com/watch?v=sPxlQxwHNEs
The Moment is Now: https://www.youtube.com/watch?v=afvd9cGBlKQ

Lost in Grey - The Grey Realms

Bändi: Lost in Grey
Albumi: The Grey Realms
Julkaisuaika: 3. maaliskuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Viime aikoina on ilmestynyt runsaasti kiinnostavia debyyttialbumeja, eikä suomalaisen Lost in Greyn sellainen ole poikkeus, onhan kyseessä tyylillisesti melkoisen uniikki tapaus. Bändi soittaa kyllä sinfonista metallia, missä ei genrenä ole mitään uutta tai uniikkia enää nykypäivänä, mutta mitään vastaavaa ei ole kyllä metallipiireissä aiemmin kuultu, sen verran omalaatuinen Lost in Greyn äänimaailma on.

Levyltä löytyy vähän kaikkea: suureellisia orkestraatioita, power metal -kitarointia, rauhallisempaa tunnelmointia ja vokaaleita joka suuntaan oopperasta örinään. En onnistunut löytämään mistään listaa bändin jäsenistä ja heidän rooleistaan, mutta väittäisin, että täältä löytyy jopa kolme tai neljä eri vokalistia, jotka ovat enemmän tai vähemmän äänessä levyn aikana.

Levyyn sisälle pääseminen on vaikeaa. Tyyli on niin erilainen verrattuna mihinkään aikaisemmin kuulemaani ja biisit ovat rakenteeltaan hyvin progressiivisia eikä monissa niistä ole tunnistettavaa kertosäettä lainkaan, mutta silti niistä kaikista löytyy useita kohtia, jotka todella miellyttävät korvaa. Ongelma on se, ettei näistä kaikkein parhaista ole koottu biisejä, jotka olisivat koko kestoltaan silkkaa timanttia, vaan kokonaisuus jää hieman vuoristoratamaiseksi. Kokonaisuutena biiseistä ehkä parhaimmin toimii Revelation.

Mutta kun The Grey Realmsille antaa mahdollisuuden ja kuuntelee enemmän, se avaa ovet hyvin kiehtovaan maailmaan. Lost in Greylla on paljon potentiaalia ja tästä bändistä tullaan vielä varmasti kuulemaan paljon tulevaisuudessa. Debyyttialbumiksi The Grey Realms on erittäin ammattitaitoinen ja kunnianhimoinen tuotos kaikista vioistaan huolimatta.

Arvosana: 8/10

**

Biisinäytteet:

Road to Styx: https://www.youtube.com/watch?v=LUg0K3XBte0
Dark Skies: https://www.youtube.com/watch?v=T0CD_Q2B5ao

The Best of 2016

Jälleen on yksi vuosi päättymässä ja se tarkoittaa kuluneen vuoden parhaiden palkitsemista raskaamman musiikin saralla. Tänä vuonna palkintojen saajien valitseminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, sillä 2016 oli kaikesta muusta negatiivisesta huolimatta musiikin osalta kenties paras vuosi koskaan ja moniin palkintoihin olisi voinut aivan yhtä hyvin nimetä useammankin voittajan, jotka olisivat sen ansainneet ihan yhtä paljon kuin nyt nimetyt voittajatkin. Mukana myös vastaavasti ne vuoden huonoimmat, joita vuoden kovan tason ansiosta on vähemmän kuin viime vuonna.

**

Vuoden 2016 parhaat:

Vuoden biisi: Delain - Hands of Gold
Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Maximize (139 kertaa)
Vuoden single: Epica - Universal Death Squad
Vuoden balladi: Sonata Arctica - Candle Lawns
Vuoden duetto: Arion - At the Break of Dawn (Lassi Vääränen & Elize Ryd)
Vuoden eepos: Sonata Arctica - White Pearl, Black Oceans, Pt. II: By the Grace of the Ocean
Vuoden suomenkielinen biisi: Moonsorrow - Ruttolehto
Vuoden addiktoivin biisi: Amaranthe - Maximize
Vuoden bonuskappale: Epica - Fight Your Demons
Vuoden instrumentaali: Ramin Djawadi - Light of the Seven
Vuoden cover: Delain - Scandal (Queen cover)
Vuoden kitarasoolo: Sunburst - Out of the World
Vuoden intro: Epica - Beyond the Matrix
Vuoden debyyttisingle: Solborn - A World Outside
Vuoden musiikkivideo: Avenged Sevenfold - The Stage

Vuoden albumi: Epica - The Holographic Principle
Vuoden kuunnelluin albumi: Amaranthe - Maximalism (604 kertaa)
Vuoden debyyttialbumi: Psychework - The Dragon's Year
Vuoden konseptialbumi: Avantasia - Ghostlights
Vuoden livealbumi: Nightwish - Vehicle of Spirit
Vuoden EP: Delain - Lunar Prelude

Vuoden sinfoninen metallialbumi: Epica - The Holographic Principle
Vuoden power metal -albumi: Twilight Force - Heroes of Mighty Magic
Vuoden moderni metallialbumi: Amaranthe - Maximalism
Vuoden melodinen death metal -albumi: Whispered - Metsutan: Songs of the Void
Vuoden rockalbumi: Green Day - Revolution Radio

Vuoden metallibändi: Epica
Vuoden rockbändi: Green Day
Vuoden kuunnelluin bändi: Delain (802 kertaa)
Vuoden livebändi: Nightwish
Vuoden livekeikka: Nightwish @ Himos Park, Jämsä, 20.8.2016
Vuoden uusi löytö: Ruotsalainen power metal (Dynazty & Twilight Force)

Vuoden naislaulaja (metalli): Simone Simons (Epica)
Vuoden naislaulaja (rock): Renee Phoenix (Fit For Rivals)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Nils Molin (Dynazty)
Vuoden mieslaulaja (rock): Billie Joe Armstrong (Green Day)
Vuoden örinävokalisti: Jouni Valjakka (Whispered)
Vuoden instrumentalisti: Gus Drax (kitara/Sunburst)

Vuoden levy-yhtiö: Ranka Kustannus

Kunniamaininta: Insomnium - Winter's Gate (käsittämättömän suuruudenhullusta ja kunnianhimoisesta albumista, joka käsittää vain yhden 40-minuuttisen biisin, joka pituudestaan huolimatta pysyy täydellisesti kasassa)

**

Vuoden 2016 Golden Raspberryt (eli ne, joista kannattaa pysyä erossa):

Vuoden huonoin albumi: Tonight Alive - Limitless
Vuoden romahtaja: Tonight Alive
Vuoden suurin pettymys: Theocracy - Ghost Ship
Vuoden kammottavin ensivaikutelma: Amaranthe - That Song
Vuoden hukattu potentiaali: Ravenia - Beyond the Walls of Death

**

Koska todella moni isompi bändi julkaisi uuden levyn tänä vuonna, ei tulevalle vuodelle 2017 ole sellaisia hirveästi jäänyt. Alkuvuodesta on kuitenkin odotettavissa uutta Battle Beastia sekä Ember Fallsin debyyttialbumi. Myöhemmin odotettavissa on myös muun muassa Arch Enemyä sekä - ainakin toivon mukaan - Arionin toinen albumi. Ja jotainhan se Wintersun myös lupaili... ei se Time II ole mutta jotain. Ehkä.

Epica - The Holographic Principle

Bändi: Epica
Albumi: The Holographic Principle
Julkaisuaika: 30. syyskuuta 2016
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen Epica on kunnianhimoinen bändi. Räjäytettyään ensin pankin kaksi vuotta sitten julkaistulla The Quantum Enigma -järkäleellään, he ilmoittivat tänä keväänä julkaisevansa syyskuussa uuden albumin, joka olisi kaikkea sitä mitä edeltäjänsäkin, mutta vain paljon suurempana ja mahtavampana. Aikamoinen lupaus ottaen huomioon, että ainakin allekirjoittaneen kirjoissa The Quantum Enigma on yksi koko sinfonisen metallin genren parhaita teoksia koskaan.

Bändin seitsemäs albumi The Holographic Principle kuitenkin on juuri sitä mitä luvattiinkin: se jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä viitoittamalla polulla, mutta on jokaisella mahdollisella osa-alueella enemmän, suurempaa, mahtavampaa, eeppisempää. Siinä missä The Quantum Enigma aikoinaan nosti riman jonnekin stratosfäärin tienoille, The Holographic Principle pukkaa sen haukotellen pikkusormellaan jonnekin valovuosien päähän tavallisten kuolevaisten ihmisten saavuttamattomiin.

Kuten sanottua, kaikki mitä The Holographic Principle sisältää, on suurempaa kuin mikään mitä Epica on milloinkaan urallaan tehnyt - ja se tarkoittaa jo jotain kolossaalista. Orkesterit ovat ensimmäistä kertaa koskaan sataprosenttisesti aitoja, eikä syntetisaattoreita tai tietokonesampleja ole niiden luomiseen käytetty lainkaan. Kuoroja käytetään runsaammin kuin koskaan ja ne soivat vielä komeammin kuin edeltäjänsä biiseissä kuten Unchain Utopia tai In All Conscience. Päävokalisti Simone Simonsin lauluosuudet jatkavat kehittymistään levystä toiseen, eikä örinävokaalit hoitava Mark Jansen ole luultavasti milloinkaan kuulostanut näin brutaalilta.

Levy on riffeineen ja aggressiivisine runttauksineen tavattoman raskas, mutta samaan aikaan biisi toisensa jälkeen esittelee jotain, mitä Epican musiikissa ei todellakaan ole aiemmin joka päivä nähty, nimittäin ihan käsittämättömän tarttuvia kertosäkeitä, jotka jäävät päähän soimaan kuin mitkäkin korvamadot. The Quantum Enigmalta tähän todella tarttuvien biisien kategoriaan voisi lukea lähinnä Banish Your Illusionin. Joskus tarttuvuus voi tehdä biisistä lähes ärsyttävän, varsinkin genressä, jossa sellainen ei ole ihan jokapäiväinen ilmiö, mutta Epica on onnistunut yhdistämään sen raskaaseen sinfoniseen metalliinsa täydellisesti, tehden biiseistä kertaheitolla entistä nautinnollisempia.

Jo singlekolmikko Universal Death Squad, Edge of the Blade ja A Phantasmic Parade esittelivät mallikkaasti levyn mielenkiintoista tyyliä pitäen odotukset katossa ja ollen samalla kenties levyn esittelemisen kannalta parhaimmat singlevalinnat miltään bändiltä hyvin pitkään aikaan.

Tämän kolmikon - ja majesteettisen Eidola -intron - jälkeen tulevat kuitenkin vasta ne parhaat osuudet. Lähes 8-minuuttinen Lähi-idän ongelmiin pureutuva Divide and Conquer on vähän kuin Sense Without Sanity, mutta huikealla kertosäkeellä ja kauttaaltaan enemmän mieleenpainuvana. Beyond the Matrix puolestaan sisältää ehkä bändin historian eeppisimmät, lähes power metal -tyyliset kuorolaulut, joita ei kyllä ihan heti saa pois mielestä.

Once Upon a Nightmare on epätavallisen pitkä balladiksi, mutta kantaa koko pituutensa helposti kehittyen matkan varrella herkästä ja rauhallisesta tulkinnasta massiivisen kokoiseksi powerballadiksi loppua kohden mentäessä. Perään tuleva The Cosmic Algorithm taas herättää kuulijansa takaisin todellisuuteen kunnon paahdolla ja nimensä mukaisesti lähes matemaattisilla lyriikoillaan.

Ascension - Dream State Armageddon edustaa levyn rankinta antia, ollen paikoitellen suorastaan brutaali. Biisin tunnelma on apokalyptinen ja sitä vauhdittaa entisestään c-osan blast beat -tulitus. Helposti yksi levyn parhaimmista, jos sellaisia pitäisi valita.

Dancing in a Hurricane kuulostaa hyvin epätavalliselta biisiltä Epicalle, sillä se alkaa rauhallisesti hyvin arabiatyylisten perkussioiden saattelemana. Biisi saattoi aluksi pitemmän päälle kuulostaa jopa hieman tylsältä, mutta viimeistään kun vahvasti Pirates of the Caribbean -tyylinen voimakas kertosäe käy päälle, siitä ei voi millään muotoa olla pitämättä. Perään tuleva Tear Down Your Walls on jälleen aggressiivisempi tapaus, mutta siitä huolimatta, että säkeistöt ovat silkkaa mättöä, onnistuu kertosäe jälleen olemaan tavattoman melodinen ja tarttuva ilman, että se edes vie mitään pois biisin raskaudelta.

Levyn päättää huima 11-minuuttinen nimieepos ja todellinen nimihirviö The Holographic Principle - A Profound Understanding of Reality. Epican pitkät eepokset eivät ole viime aikoina vakuuttaneet lainkaan ja edellinen hyvä sellainen menee jo niinkin kauas kuin vuoteen 2009, Design Your Universe -albumin nimikkobiisiin. Nyt kuitenkin jo alusta alkaen kaikki palaset ovat kohdallaan: pituudestaan huolimatta biisi etenee sujuvasti vaihdellen rauhallisemman tunnelmoinnin, rankemman runttauksen ja jälleen mieleenjäävän kertosäkeen välillä sulavasti. Se pitää kuuntelijansa otteessaan ensi sekunneistä loppuun saakka, pysyy alati mielenkiintoisena, eikä jää laahaamaan kuten The Quantum Enigman nimieepos. Ehdottomasti komea ja sopiva lopetus albumille.

The Holographic Principle ei sisällä pientä hetkeäkään materiaalia, jonka olisi tehnyt mieli leikata pois albumilta tai vaihtaa johonkin toiseen, se on 72 minuuttia täydellisyyttä, jokaisen majesteettisen sinfonisen metallin ystävän paratiisi. Ainoa kritiikin aihe tulee siitä, että levy on niin huikea, ettei siltä voi valita parhaita biisejä kun tekisi mieli valita vain koko levy. Missä ikinä se rima nyt huiteleekin, tuntuu mahdottomalta ajatellakin, että tästä vois tulevaisuudessa enää parantaa, koska mitä täydellisyyden tuolla puolen edes on?

Joka tapauksessa seitsemännellä albumillaan Epica pääsee vihdoinkin siihen kerhoon, jossa heidän voidaan sanoa tehneen todellista historiaa.

Arvosana: 10/10