Xandria - Theater of Dimensions

Bändi: Xandria
Albumi: Theater of Dimensions
Julkaisuaika: 27. tammikuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Sinfonisen metallin genressä on kaksi suurta, maailmanlaajuista menestystä niittänyttä yhtyettä - Nightwish ja Epica - ja sitten on vastapainona Eiffel-tornin korkuinen kasa niitä bändejä, jotka yrittävät olla kuin nämä kaksi suurta, mutta hyvin usein epäonnistuvat siinä karmeasti.

Pienessä vähemmistössä ovat Xandrian kaltaiset bändit, jotka kykenevät pääsemään ainakin selvästi näitä tusinaporukoita korkeammalle ja säilyttämään silti identiteettinsä - ei niitä esikuvia aina tarvitse orjallisesti apinoida voidakseen itse soittaa samantyylistä musiikkia. Tämä saksalaispoppoo herätti oman kiinnostukseni vuonna 2012 julkaistulla Neverworld's End -albumilla, mutta edellinen tuotos, Sacrificium (2014), ei kyennyt pitämään hypeä yllä ihan samalla tavalla kuin edeltäjänsä.

Nyt vuonna 2017 on aika bändin seitsemännelle albumille ja toiselle nykyisen vokalistin Dianne van Giersbergenin kanssa. Theater of Dimensions on, kuten nimestäkin jo voi päätellä, bändin aikaisempia levyjä selvästi teatraalisempi ja kunnianhimoisempi ja vaikka sen soundit ovatkin paikoitellen hyvin paljon Epican ja Nightwishin henkisiä, tämä kuuluu vain vaikutteiden ottamisena. Xandria kuulostaa edelleen enemmän Xandrialta kuin Epicalta tai Nightwishilta ja hyvä niin.

Avausraita Where the Heart is Home singahtaa hyvin nopeasti kategoriaan Xandrian parhaat biisit koskaan jylhillä orkestraatioillaan ja Diannen huikeilla vokaaleilla eivätkä sitä seuraavat kappaleet Death to the Holy ja Forsaken Love jää paljonkaan taakse.

Hieman oudolla kertosäkeellä varustettu singlebiisi Call of Destiny muuttaa kurssia hieman ja tarjoilee sellaista tilutusta, että lähimmäksi vertailukohdaksi voisi napata vaikka Sonata Arctican vanhemman tuotannon. Toinen singlevalinta We Are Murderers (We All) seilaa taas aivan uusille urille ja sisältää Soilworkin vokalistin Björn Stridin murhaavaa örinää ja on kaiken kaikkiaan raskain ja synkin biisi, jonka Xandria on milloinkaan julkaissut.

Levy ei hidasta tahtia myöhemminkään: huikea balladi Dark Night of the Soul antaa Diannen äänen loistaa, Burn Me tarjoaa eksoottisempaa itämaista tunnelmaa ja lopussa seisoo massiivinen, 14-minuuttinen eepos A Theater of Dimensions, joka on kuin pieni musikaali ja hyvin positiivisessa mielessä erilainen kuin tavanomainen, geneerinen eepos sinfonisessa metallissa.

Theater of Dimensions on erittäin monipuolinen ja kuitenkin hyvin tasapainoinen albumi: kaikki biisit puolustavat hyvin paikkaansa albumin biisilistalla, eivätkä ole samasta muotista veistettyjä, vaan tarjoavat vaikutteita useammastakin eri metallimusiikin genrestä. Dianne van Giersbergen on kiistatta yksi maailman parhaista naisvokalisteista tällä hetkellä ja Xandria lunastaa tällä albumilla itselleen paikan kolmantena suurena sinfonisen metallin yhtyeenä. Vielä on toki matkaa Nightwishiin ja Epicaan, mutta enemmän matkaa on niihin taakse jääviin, jotka tälle tasolle eivät tule yltämään kenties milloinkaan.

Arvosana: 9+/10

**

Biisinäytteet:

We Are Murderers (We All): https://www.youtube.com/watch?v=YB-1Luo75vU
Call of Destiny: https://www.youtube.com/watch?v=VMVOwH2exHs

Edenbridge - The Great Momentum

Bändi: Edenbridge
Albumi: The Great Momentum
Julkaisuaika: 17. helmikuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Itävaltalainen Edenbridge kuuluu niihin bändeihin, jotka ovat julkaisseet levykaupalla musiikkia, mutta eivät koskaan ole onnistuneet saavuttamaan massiivista maailmanlaajuista suosiota. Toki, ovathan he maailmalla runsaasti keikkailleet ja bändi voitaneen laskea genrensä kymmenen menestyneimmän yhtyeen joukkoon, mutta materiaalin määrään nähden tämä joukko on jäänyt aika vähälle huomiolle verrattuna moniin muihin.

Sille on tietysti syynsä, miksi näin on. Aiemmilta levyiltä yksittäisiä biisejä kuunneltuani joskus aikoinaan en löytänyt mitään erityisen kiinnostavaa ja bändin edellisellä levyllä, The Bonding (2013), oli merkittävä ongelma nimeltä puuduttavan tylsät biisit. Soundithan Edenbridgellä todellakin ovat kohdallaan: orkestraatiot ovat massiivisia ja usein bändin musiikin paras osa-alue, mutta jos biisit laahaavat eivätkä sisällä mitään koukkuja, joista napata kiinni, hienoimmatkin orkestraatiot jättävät kuulijan auttamatta kylmäksi.

Bändin jo peräti yhdeksäs albumi The Great Momentum on ainakin selvää parannusta edeltäjäänsä nähden. Tältä albumilta löytyy jo mukavasti mieleenjääviä kohtia ja kokonaisia biisejäkin ja orkestraatiot ovat - jos vain mahdollista - vielä aikaisempaakin komeammat. Biiseistä The Die is Not Cast on ainakin aivan mallikas ja levyn päättävä eepos The Greatest Gift of All on sekin huomattavasti parempi kuin The Bondingin 15-minuuttinen nimieepos, joka on yhä tänä päivänä luultavasti yksi heikoimmista kuulemistani pitkistä biiseistä.

Levy kuitenkin kärsii edelleen tutuista ongelmista: osa kappaleista laahaa pahasti ja koko albumin tempo on kovin hidas ja saattaisi meikein toimia paremmin orkestraalisena kuin metallialbumina. The Moment is Now on lähes kuuntelukelvottoman geneeristä roskaa (ja samalla jo toinen biisi parin vuoden sisään joka kuulostaa Within Temptationin A Demon's Fatelta) ja Until the End of Time -balladi kuulostaa niin häiritsevästi Avantasialta, että siitä on vaikea pitää, vaikka se periaatteessa hyvältä kuulostaakin. Kaiken lisäksi vokalisti Sabine Edelsbacher on korkeintaan keskiverto omalla tontillaan, eikä pysty pelastamaan yhtään heikompaa biisiä, kuten jotkut paremmat laulajat.

Mikäli pidät sinfonisesta metallista, kannattaa tämä albumi tsekata. Mitään spektaakkelimaista ei kuitenkaan kannata odottaa: The Great Momentum ei ole huono albumi, kuten The Bonding, mutta yhtään ainoaa wow-efektiä se ei tarjoile, eikä Edenbridge sillä nouse yhtään sen korkeammalle sinfonisen metallin hierarkiassa.

Arvosana: 7+/10

**

Biisinäytteet:

Shiantara: https://www.youtube.com/watch?v=sPxlQxwHNEs
The Moment is Now: https://www.youtube.com/watch?v=afvd9cGBlKQ

Lost in Grey - The Grey Realms

Bändi: Lost in Grey
Albumi: The Grey Realms
Julkaisuaika: 3. maaliskuuta 2017
Genre: Sinfoninen metalli

Viime aikoina on ilmestynyt runsaasti kiinnostavia debyyttialbumeja, eikä suomalaisen Lost in Greyn sellainen ole poikkeus, onhan kyseessä tyylillisesti melkoisen uniikki tapaus. Bändi soittaa kyllä sinfonista metallia, missä ei genrenä ole mitään uutta tai uniikkia enää nykypäivänä, mutta mitään vastaavaa ei ole kyllä metallipiireissä aiemmin kuultu, sen verran omalaatuinen Lost in Greyn äänimaailma on.

Levyltä löytyy vähän kaikkea: suureellisia orkestraatioita, power metal -kitarointia, rauhallisempaa tunnelmointia ja vokaaleita joka suuntaan oopperasta örinään. En onnistunut löytämään mistään listaa bändin jäsenistä ja heidän rooleistaan, mutta väittäisin, että täältä löytyy jopa kolme tai neljä eri vokalistia, jotka ovat enemmän tai vähemmän äänessä levyn aikana.

Levyyn sisälle pääseminen on vaikeaa. Tyyli on niin erilainen verrattuna mihinkään aikaisemmin kuulemaani ja biisit ovat rakenteeltaan hyvin progressiivisia eikä monissa niistä ole tunnistettavaa kertosäettä lainkaan, mutta silti niistä kaikista löytyy useita kohtia, jotka todella miellyttävät korvaa. Ongelma on se, ettei näistä kaikkein parhaista ole koottu biisejä, jotka olisivat koko kestoltaan silkkaa timanttia, vaan kokonaisuus jää hieman vuoristoratamaiseksi. Kokonaisuutena biiseistä ehkä parhaimmin toimii Revelation.

Mutta kun The Grey Realmsille antaa mahdollisuuden ja kuuntelee enemmän, se avaa ovet hyvin kiehtovaan maailmaan. Lost in Greylla on paljon potentiaalia ja tästä bändistä tullaan vielä varmasti kuulemaan paljon tulevaisuudessa. Debyyttialbumiksi The Grey Realms on erittäin ammattitaitoinen ja kunnianhimoinen tuotos kaikista vioistaan huolimatta.

Arvosana: 8/10

**

Biisinäytteet:

Road to Styx: https://www.youtube.com/watch?v=LUg0K3XBte0
Dark Skies: https://www.youtube.com/watch?v=T0CD_Q2B5ao

The Best of 2016

Jälleen on yksi vuosi päättymässä ja se tarkoittaa kuluneen vuoden parhaiden palkitsemista raskaamman musiikin saralla. Tänä vuonna palkintojen saajien valitseminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, sillä 2016 oli kaikesta muusta negatiivisesta huolimatta musiikin osalta kenties paras vuosi koskaan ja moniin palkintoihin olisi voinut aivan yhtä hyvin nimetä useammankin voittajan, jotka olisivat sen ansainneet ihan yhtä paljon kuin nyt nimetyt voittajatkin. Mukana myös vastaavasti ne vuoden huonoimmat, joita vuoden kovan tason ansiosta on vähemmän kuin viime vuonna.

**

Vuoden 2016 parhaat:

Vuoden biisi: Delain - Hands of Gold
Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Maximize (139 kertaa)
Vuoden single: Epica - Universal Death Squad
Vuoden balladi: Sonata Arctica - Candle Lawns
Vuoden duetto: Arion - At the Break of Dawn (Lassi Vääränen & Elize Ryd)
Vuoden eepos: Sonata Arctica - White Pearl, Black Oceans, Pt. II: By the Grace of the Ocean
Vuoden suomenkielinen biisi: Moonsorrow - Ruttolehto
Vuoden addiktoivin biisi: Amaranthe - Maximize
Vuoden bonuskappale: Epica - Fight Your Demons
Vuoden instrumentaali: Ramin Djawadi - Light of the Seven
Vuoden cover: Delain - Scandal (Queen cover)
Vuoden kitarasoolo: Sunburst - Out of the World
Vuoden intro: Epica - Beyond the Matrix
Vuoden debyyttisingle: Solborn - A World Outside
Vuoden musiikkivideo: Avenged Sevenfold - The Stage

Vuoden albumi: Epica - The Holographic Principle
Vuoden kuunnelluin albumi: Amaranthe - Maximalism (604 kertaa)
Vuoden debyyttialbumi: Psychework - The Dragon's Year
Vuoden konseptialbumi: Avantasia - Ghostlights
Vuoden livealbumi: Nightwish - Vehicle of Spirit
Vuoden EP: Delain - Lunar Prelude

Vuoden sinfoninen metallialbumi: Epica - The Holographic Principle
Vuoden power metal -albumi: Twilight Force - Heroes of Mighty Magic
Vuoden moderni metallialbumi: Amaranthe - Maximalism
Vuoden melodinen death metal -albumi: Whispered - Metsutan: Songs of the Void
Vuoden rockalbumi: Green Day - Revolution Radio

Vuoden metallibändi: Epica
Vuoden rockbändi: Green Day
Vuoden kuunnelluin bändi: Delain (802 kertaa)
Vuoden livebändi: Nightwish
Vuoden livekeikka: Nightwish @ Himos Park, Jämsä, 20.8.2016
Vuoden uusi löytö: Ruotsalainen power metal (Dynazty & Twilight Force)

Vuoden naislaulaja (metalli): Simone Simons (Epica)
Vuoden naislaulaja (rock): Renee Phoenix (Fit For Rivals)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Nils Molin (Dynazty)
Vuoden mieslaulaja (rock): Billie Joe Armstrong (Green Day)
Vuoden örinävokalisti: Jouni Valjakka (Whispered)
Vuoden instrumentalisti: Gus Drax (kitara/Sunburst)

Vuoden levy-yhtiö: Ranka Kustannus

Kunniamaininta: Insomnium - Winter's Gate (käsittämättömän suuruudenhullusta ja kunnianhimoisesta albumista, joka käsittää vain yhden 40-minuuttisen biisin, joka pituudestaan huolimatta pysyy täydellisesti kasassa)

**

Vuoden 2016 Golden Raspberryt (eli ne, joista kannattaa pysyä erossa):

Vuoden huonoin albumi: Tonight Alive - Limitless
Vuoden romahtaja: Tonight Alive
Vuoden suurin pettymys: Theocracy - Ghost Ship
Vuoden kammottavin ensivaikutelma: Amaranthe - That Song
Vuoden hukattu potentiaali: Ravenia - Beyond the Walls of Death

**

Koska todella moni isompi bändi julkaisi uuden levyn tänä vuonna, ei tulevalle vuodelle 2017 ole sellaisia hirveästi jäänyt. Alkuvuodesta on kuitenkin odotettavissa uutta Battle Beastia sekä Ember Fallsin debyyttialbumi. Myöhemmin odotettavissa on myös muun muassa Arch Enemyä sekä - ainakin toivon mukaan - Arionin toinen albumi. Ja jotainhan se Wintersun myös lupaili... ei se Time II ole mutta jotain. Ehkä.

Epica - The Holographic Principle

Bändi: Epica
Albumi: The Holographic Principle
Julkaisuaika: 30. syyskuuta 2016
Genre: Sinfoninen metalli

Hollantilainen Epica on kunnianhimoinen bändi. Räjäytettyään ensin pankin kaksi vuotta sitten julkaistulla The Quantum Enigma -järkäleellään, he ilmoittivat tänä keväänä julkaisevansa syyskuussa uuden albumin, joka olisi kaikkea sitä mitä edeltäjänsäkin, mutta vain paljon suurempana ja mahtavampana. Aikamoinen lupaus ottaen huomioon, että ainakin allekirjoittaneen kirjoissa The Quantum Enigma on yksi koko sinfonisen metallin genren parhaita teoksia koskaan.

Bändin seitsemäs albumi The Holographic Principle kuitenkin on juuri sitä mitä luvattiinkin: se jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä viitoittamalla polulla, mutta on jokaisella mahdollisella osa-alueella enemmän, suurempaa, mahtavampaa, eeppisempää. Siinä missä The Quantum Enigma aikoinaan nosti riman jonnekin stratosfäärin tienoille, The Holographic Principle pukkaa sen haukotellen pikkusormellaan jonnekin valovuosien päähän tavallisten kuolevaisten ihmisten saavuttamattomiin.

Kuten sanottua, kaikki mitä The Holographic Principle sisältää, on suurempaa kuin mikään mitä Epica on milloinkaan urallaan tehnyt - ja se tarkoittaa jo jotain kolossaalista. Orkesterit ovat ensimmäistä kertaa koskaan sataprosenttisesti aitoja, eikä syntetisaattoreita tai tietokonesampleja ole niiden luomiseen käytetty lainkaan. Kuoroja käytetään runsaammin kuin koskaan ja ne soivat vielä komeammin kuin edeltäjänsä biiseissä kuten Unchain Utopia tai In All Conscience. Päävokalisti Simone Simonsin lauluosuudet jatkavat kehittymistään levystä toiseen, eikä örinävokaalit hoitava Mark Jansen ole luultavasti milloinkaan kuulostanut näin brutaalilta.

Levy on riffeineen ja aggressiivisine runttauksineen tavattoman raskas, mutta samaan aikaan biisi toisensa jälkeen esittelee jotain, mitä Epican musiikissa ei todellakaan ole aiemmin joka päivä nähty, nimittäin ihan käsittämättömän tarttuvia kertosäkeitä, jotka jäävät päähän soimaan kuin mitkäkin korvamadot. The Quantum Enigmalta tähän todella tarttuvien biisien kategoriaan voisi lukea lähinnä Banish Your Illusionin. Joskus tarttuvuus voi tehdä biisistä lähes ärsyttävän, varsinkin genressä, jossa sellainen ei ole ihan jokapäiväinen ilmiö, mutta Epica on onnistunut yhdistämään sen raskaaseen sinfoniseen metalliinsa täydellisesti, tehden biiseistä kertaheitolla entistä nautinnollisempia.

Jo singlekolmikko Universal Death Squad, Edge of the Blade ja A Phantasmic Parade esittelivät mallikkaasti levyn mielenkiintoista tyyliä pitäen odotukset katossa ja ollen samalla kenties levyn esittelemisen kannalta parhaimmat singlevalinnat miltään bändiltä hyvin pitkään aikaan.

Tämän kolmikon - ja majesteettisen Eidola -intron - jälkeen tulevat kuitenkin vasta ne parhaat osuudet. Lähes 8-minuuttinen Lähi-idän ongelmiin pureutuva Divide and Conquer on vähän kuin Sense Without Sanity, mutta huikealla kertosäkeellä ja kauttaaltaan enemmän mieleenpainuvana. Beyond the Matrix puolestaan sisältää ehkä bändin historian eeppisimmät, lähes power metal -tyyliset kuorolaulut, joita ei kyllä ihan heti saa pois mielestä.

Once Upon a Nightmare on epätavallisen pitkä balladiksi, mutta kantaa koko pituutensa helposti kehittyen matkan varrella herkästä ja rauhallisesta tulkinnasta massiivisen kokoiseksi powerballadiksi loppua kohden mentäessä. Perään tuleva The Cosmic Algorithm taas herättää kuulijansa takaisin todellisuuteen kunnon paahdolla ja nimensä mukaisesti lähes matemaattisilla lyriikoillaan.

Ascension - Dream State Armageddon edustaa levyn rankinta antia, ollen paikoitellen suorastaan brutaali. Biisin tunnelma on apokalyptinen ja sitä vauhdittaa entisestään c-osan blast beat -tulitus. Helposti yksi levyn parhaimmista, jos sellaisia pitäisi valita.

Dancing in a Hurricane kuulostaa hyvin epätavalliselta biisiltä Epicalle, sillä se alkaa rauhallisesti hyvin arabiatyylisten perkussioiden saattelemana. Biisi saattoi aluksi pitemmän päälle kuulostaa jopa hieman tylsältä, mutta viimeistään kun vahvasti Pirates of the Caribbean -tyylinen voimakas kertosäe käy päälle, siitä ei voi millään muotoa olla pitämättä. Perään tuleva Tear Down Your Walls on jälleen aggressiivisempi tapaus, mutta siitä huolimatta, että säkeistöt ovat silkkaa mättöä, onnistuu kertosäe jälleen olemaan tavattoman melodinen ja tarttuva ilman, että se edes vie mitään pois biisin raskaudelta.

Levyn päättää huima 11-minuuttinen nimieepos ja todellinen nimihirviö The Holographic Principle - A Profound Understanding of Reality. Epican pitkät eepokset eivät ole viime aikoina vakuuttaneet lainkaan ja edellinen hyvä sellainen menee jo niinkin kauas kuin vuoteen 2009, Design Your Universe -albumin nimikkobiisiin. Nyt kuitenkin jo alusta alkaen kaikki palaset ovat kohdallaan: pituudestaan huolimatta biisi etenee sujuvasti vaihdellen rauhallisemman tunnelmoinnin, rankemman runttauksen ja jälleen mieleenjäävän kertosäkeen välillä sulavasti. Se pitää kuuntelijansa otteessaan ensi sekunneistä loppuun saakka, pysyy alati mielenkiintoisena, eikä jää laahaamaan kuten The Quantum Enigman nimieepos. Ehdottomasti komea ja sopiva lopetus albumille.

The Holographic Principle ei sisällä pientä hetkeäkään materiaalia, jonka olisi tehnyt mieli leikata pois albumilta tai vaihtaa johonkin toiseen, se on 72 minuuttia täydellisyyttä, jokaisen majesteettisen sinfonisen metallin ystävän paratiisi. Ainoa kritiikin aihe tulee siitä, että levy on niin huikea, ettei siltä voi valita parhaita biisejä kun tekisi mieli valita vain koko levy. Missä ikinä se rima nyt huiteleekin, tuntuu mahdottomalta ajatellakin, että tästä vois tulevaisuudessa enää parantaa, koska mitä täydellisyyden tuolla puolen edes on?

Joka tapauksessa seitsemännellä albumillaan Epica pääsee vihdoinkin siihen kerhoon, jossa heidän voidaan sanoa tehneen todellista historiaa.

Arvosana: 10/10

Twilight Force - Heroes of Mighty Magic

Bändi: Twilight Force
Albumi: Heroes of Mighty Magic
Julkaisuaika: 26. elokuuta 2016
Genre: Sinfoninen power metal

Olipa kerran kaukaisessa Ruotsin maassa bändi nimeltä Twilight Force. Bändi päätti Rhapsody of Firen ja kaikkien sen spin-offien hieman kyseenalaisesta maineesta huolimatta alkaa kertoa maagisia tarinoita kuvitteellisesta safiirilohikäärmeiden, velhojen ja myyttisten sankareiden kansoittamasta fantasiamaailmasta musiikin - sinfonisen power metalin - avulla. Tällainen tarina hyvin usein päättyy siihen, että bändistä tulee jälleen yksi uusi rhapsody, joka on vielä sitä aitoa Rhapsodyakin huonompi.

Twilight Forcen tarina on edennyt toiseen lukuunsa nimeltä Heroes of Mighty Magic ja tämän perusteella kyseessä on pikemminkin täysin päinvastainen tapaus - nämä ruotsalaiset soturit tekevät nimittäin kaiken sen minkä Rhapsody ja kaveritkin, mutta vain niin perkeleen paljon paremmin.

Heroes of Mighty Magic on kuin eeppisen fantasiaelokuvan soundtrack, johon on lisätty vokalisti Christian "Chrileon" Eriksson kiekumaan heikommat suohon ja bändisoittimet taustalle vauhdittamaan touhua. Bändin soittajat ovat kiistämättä taitavia ja soolokitaristi Philip "Lynd" Lindh esittelee ehkä parasta melodista kitarointia mitä Euroopassa on tällä hetkellä tarjolla. Osasta neoklassisia sooloja tulee jopa hieman mieleen japanilainen Galneryus, vaikkei Lyndin tekniikka aivan Syun tasolle pääsekään.

Se, mikä albumista kuitenkin tekee niin spesiaalin, on sen käsittämättömän komea sävellystyö ja jokaisessa biisissa pauhaava majesteettinen orkesteri. Jonkun mielestä albumilla saattaa olla liikaa sinfonisuutta ja liian vähän sitä perinteistä power metalia ja olen itsekin usein sitä mieltä, että jos orkesteri on pääasiassa, se yleensä hukuttaa kaiken muun alleen ja synnyttää epätasapainoisen kokonaisuuden. Heroes of Mighty Magicilla Twilight Force kuitenkin osoittaa tämän ennakkoluulon vääräksi, sillä vaikka albumi onkin hyvin orkesterijohtoinen, nämä jylhät sinfoniat vain ja ainoastaan tukevat albumia ja tekevät siitä sen, mikä sen on.

Biisien sävellykset ovat nin komeita, että niiden kuunteleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle. Biisi toisensa jälkeen tarjoaa aivan käsittämätöntä ruotsalaista melodiantajua niin kitaroilla kuin orkesterillakin luotuna ja paikoitellen voi kuulla kaikuja Disney-leffojen tyylisestä musiikista ja Taru Sormusten Herrasta -elokuvien soundtrackista. Tässä seikkailussa ei synkkiä hetkiä ole, vaan jokainen biisi on sellaista positiivisuuden riemujuhlaa, että mielikuvituksen omaava kuuntelija lähes uppoaa musiikin luomaan fantasiamaailmaan.

Levyn huikeimmat teokset ovat ehdottomasti sen kaksi 10-minuuttista eeposta, There and Back Again sekä nimikappale Heroes of Mighty Magic, joiden päämelodiat jäävät pysyvästi asustamaan pääkoppaan. Lyhyemmistä viisuista erityisesti Flight of the Sapphire Dragon, Keepers of Fate ja toisena singlenä julkaistu To the Stars räjäyttävät tajunnan useammankin kerran viiden minuutin kestonsa aikana. Kokonaisuutena koko levy on alusta lähtien äärimmäisen nautinnollista kuunneltavaa, eikä tylsiä hetkiä ole mainittavaksi asti.

Tietysti kun fantasiamusiikista puhutaan, ovat lyriikat sen mukaisia. Heroes of Mighty Magic on aivan samanlainen fantasiakliseiden viljelysmaa kuin joka ikinen Rhapsodyn albumikin, mutta mistä muustakaan voisi laulaa kun tämän kaltainen musiikki soi taustalla? Joidenkin bändien kohdalla se saattaa vaikuttaa lähinnä koomiselta, mutta Twilight Force saa korneimmatkin lyriikat kuulostamaan uskottavilta ja se on jo saavutus tässä genressä. Tarinankerronta karkaa ehkä hieman käsistä levyn päättävässä Epilogue -biisissä, joka siis ei varsinaisesti ole edes biisi vaan 6,5 minuuttia silkkaa kertojan puhetta, mutta jos pelkästään musiikkia sisältävät kappaleet otetaan huomioon, tätä voidaan pitää kaikessa kliseisyydessäänkin kiehtovana konseptialbumina.

En ollut Twilight Forcesta ennen tämän albumin kuuntelemista koskaan kuullutkaan, mutta jatkossa kuulen kyllä enemmän kuin mielelläni. Bändissä on ihan tavattomasti potentiaalia, jota se toivon mukaan osaa tämän albumin tapaan hyödyntää myös tulevilla julkaisuillaan. Kun elokuu ja sen myötä kesä alkaa tulla päätökseensä, on Heroes of Mighty Magic tässä vaiheessa vuotta helposti yksi koko vuoden parhaista albumeista.

Arvosana: 9+/10

Tonight Alive - Limitless

Bändi: Tonight Alive
Albumi: Limitless
Julkaisuaika: 4. maaliskuuta 2016
Genre: Pop rock

Kerran oli aika jolloin naisvetoisen punk rockin kiistatta kovin nimi Paramore päätti lakata olemasta rockbändi ja ryhtyä vastenmieliseksi kaupalliseksi tuotteeksi, jonka visuaalinen ilmekin iljettää. Niihin aikoihin pinnalle nousi australialainen Tonight Alive, joka oli kuin täydellinen paikka Paramoren musiikkimaailmaan jättämään aukkoon. Itse asiassa hyvin pitkään pidin itse Tonight Alivea jopa parempana kuin Paramorea. Mutta mitä tehdään sitten kun pitäisi paikata paikka?

Tonight Aliven kolmas studioalbumi Limitless repii paikan irti niin, että ammottava aukko paistaa jopa pahemmin kuin aikaisemmin. Ilman laulaja Jenna McDougallin ääntä ei olisi millään keinoin mahdollista tunnistaa levyltä löytyvää musiikkia Tonight Aliveksi näkemättä levyn kannesta todistetta, että se todellakin on Tonight Alivea.

Ongelma ei ole siinä, että bändi kuulostaisi erilaiselta kuin ennen - bändienhän kuuluu kehittyä ja välttää tekemästä samaa levyä kahta kertaa vaikka se kuinka hyvä olisi - vaan siinä, että se on pudottanut soundistaan pois kaiken sen, joka teki siitä uniikin kuuloisen muiden bändien keskuudessa. Limitless pitää hienosti huolen siitä, että kukaan ei varmastikaan enää jonkun sen biiseistä radiossa kuullessaan hihkaise hämmästyneenä "hei, ne soittaa Tonight Alivea, vähänkö siistiä!". Koska se voisi ihan hyvin olla Avril Lavignen biisi. Tai Miley Cyrusin. Ei kukaan niitä erota toisistaan.

Itselleni on suuri mysteeri, miksi ylipäänsä laitoin alun genre-sarakkeeseen "pop rock" kun sitä rockia löytyy suurin piirtein sen verran, että sen voisi sanoa toimivan feattaajana parissa biisissä. Vielä suurempi mysteeri on se, miksi bändissä on kaksi kitaristia kun kumpikaan ei tunnu soittavan albumilla kuin ehkä parissa biisissä ja niissäkin vain toinen heistä. Singlenä julkaistun Drive -biisin musiikkivideossa miesten läsnäolo tuntuu lähes koomiselta, aivan kuin heidät olisi otettu mukaan vain muodon vuoksi, jottei kukaan uskollisista fanitytöistä vain selvittäisi totuutta siitä, että kyseessä on nykyään Jenna McDougallin sooloprojekti tasaveroisen bändin sijasta.

Osa biiseistä voisi oikeasti olla hyviä, jos ne olisivat rockbiisejä. Jos niissä vain olisi ne kitarat ja kunnolla energiaa kuten aikaisemmilla albumeilla, ne voisivat olla täysin samaa laatutasoa kuin mitkä tahansa vanhatkin biisit. Mutta koska ne eivät ole rockbiisejä, eikä monissa hädin tuskin tunnu olevan muuta kuin synaa, bassoa, rumpuja (joiden paukuttaja lienee kuollut rumpusettinsä taakse) ja vokaalit. Ja siis tokihan Jenna laulaa helkkarin hyvin edelleen, mutta onhan pop-musiikissa yleensäkin monia hyviä laulajia, jotka vain tuhlaavat lahjojaan sisällöttömän, geneerisen, pinnallisen ja totaalisen mielenkiinnottoman musiikin parissa. Tähän se on mennyt nyt myös Tonight Aliven kohdalla.

Lyhyesti voi todeta, että Limitless on dramaattinen suunnanvaihdos Tonight Aliven diskografiassa, mutta itsessään albumi on monipuolisuuden irvikuva. Biisit kuulostavat toinen toisiltaan ja niitä on todella haastavaa erottaa toisistaan, koska bändin aiemman rocktuotannon tarttuvat kertosäkeet ja muut koukut on unohdettu. Mitään yksittäistä kohokohtaa tai aallonpohjaa en kykene nimeämään, sillä kaikki biisit uppoavat saman radionmallisen muotin läpi.

Ei Tonight Alive sentään Paramoren kaltaista järkyttävää imagonmuutosta ole sentään - ainakaan toistaiseksi - tehnyt, vaan heidän muutoksensa vaikuttaa luojan kiitos olevan ainoastaan musiikillinen, mutta sen musiikillisen annin puolesta ainoa asia, jonka voin bändin nykymenolle todeta, on heidän oma taannoinen biisinsä: Thank You and Goodnight.

Arvosana: 4/10