Twilight Force - Heroes of Mighty Magic

Bändi: Twilight Force
Albumi: Heroes of Mighty Magic
Julkaisuaika: 26. elokuuta 2016
Genre: Sinfoninen power metal

Olipa kerran kaukaisessa Ruotsin maassa bändi nimeltä Twilight Force. Bändi päätti Rhapsody of Firen ja kaikkien sen spin-offien hieman kyseenalaisesta maineesta huolimatta alkaa kertoa maagisia tarinoita kuvitteellisesta safiirilohikäärmeiden, velhojen ja myyttisten sankareiden kansoittamasta fantasiamaailmasta musiikin - sinfonisen power metalin - avulla. Tällainen tarina hyvin usein päättyy siihen, että bändistä tulee jälleen yksi uusi rhapsody, joka on vielä sitä aitoa Rhapsodyakin huonompi.

Twilight Forcen tarina on edennyt toiseen lukuunsa nimeltä Heroes of Mighty Magic ja tämän perusteella kyseessä on pikemminkin täysin päinvastainen tapaus - nämä ruotsalaiset soturit tekevät nimittäin kaiken sen minkä Rhapsody ja kaveritkin, mutta vain niin perkeleen paljon paremmin.

Heroes of Mighty Magic on kuin eeppisen fantasiaelokuvan soundtrack, johon on lisätty vokalisti Christian "Chrileon" Eriksson kiekumaan heikommat suohon ja bändisoittimet taustalle vauhdittamaan touhua. Bändin soittajat ovat kiistämättä taitavia ja soolokitaristi Philip "Lynd" Lindh esittelee ehkä parasta melodista kitarointia mitä Euroopassa on tällä hetkellä tarjolla. Osasta neoklassisia sooloja tulee jopa hieman mieleen japanilainen Galneryus, vaikkei Lyndin tekniikka aivan Syun tasolle pääsekään.

Se, mikä albumista kuitenkin tekee niin spesiaalin, on sen käsittämättömän komea sävellystyö ja jokaisessa biisissa pauhaava majesteettinen orkesteri. Jonkun mielestä albumilla saattaa olla liikaa sinfonisuutta ja liian vähän sitä perinteistä power metalia ja olen itsekin usein sitä mieltä, että jos orkesteri on pääasiassa, se yleensä hukuttaa kaiken muun alleen ja synnyttää epätasapainoisen kokonaisuuden. Heroes of Mighty Magicilla Twilight Force kuitenkin osoittaa tämän ennakkoluulon vääräksi, sillä vaikka albumi onkin hyvin orkesterijohtoinen, nämä jylhät sinfoniat vain ja ainoastaan tukevat albumia ja tekevät siitä sen, mikä sen on.

Biisien sävellykset ovat nin komeita, että niiden kuunteleminen saa väkisinkin hyvälle mielelle. Biisi toisensa jälkeen tarjoaa aivan käsittämätöntä ruotsalaista melodiantajua niin kitaroilla kuin orkesterillakin luotuna ja paikoitellen voi kuulla kaikuja Disney-leffojen tyylisestä musiikista ja Taru Sormusten Herrasta -elokuvien soundtrackista. Tässä seikkailussa ei synkkiä hetkiä ole, vaan jokainen biisi on sellaista positiivisuuden riemujuhlaa, että mielikuvituksen omaava kuuntelija lähes uppoaa musiikin luomaan fantasiamaailmaan.

Levyn huikeimmat teokset ovat ehdottomasti sen kaksi 10-minuuttista eeposta, There and Back Again sekä nimikappale Heroes of Mighty Magic, joiden päämelodiat jäävät pysyvästi asustamaan pääkoppaan. Lyhyemmistä viisuista erityisesti Flight of the Sapphire Dragon, Keepers of Fate ja toisena singlenä julkaistu To the Stars räjäyttävät tajunnan useammankin kerran viiden minuutin kestonsa aikana. Kokonaisuutena koko levy on alusta lähtien äärimmäisen nautinnollista kuunneltavaa, eikä tylsiä hetkiä ole mainittavaksi asti.

Tietysti kun fantasiamusiikista puhutaan, ovat lyriikat sen mukaisia. Heroes of Mighty Magic on aivan samanlainen fantasiakliseiden viljelysmaa kuin joka ikinen Rhapsodyn albumikin, mutta mistä muustakaan voisi laulaa kun tämän kaltainen musiikki soi taustalla? Joidenkin bändien kohdalla se saattaa vaikuttaa lähinnä koomiselta, mutta Twilight Force saa korneimmatkin lyriikat kuulostamaan uskottavilta ja se on jo saavutus tässä genressä. Tarinankerronta karkaa ehkä hieman käsistä levyn päättävässä Epilogue -biisissä, joka siis ei varsinaisesti ole edes biisi vaan 6,5 minuuttia silkkaa kertojan puhetta, mutta jos pelkästään musiikkia sisältävät kappaleet otetaan huomioon, tätä voidaan pitää kaikessa kliseisyydessäänkin kiehtovana konseptialbumina.

En ollut Twilight Forcesta ennen tämän albumin kuuntelemista koskaan kuullutkaan, mutta jatkossa kuulen kyllä enemmän kuin mielelläni. Bändissä on ihan tavattomasti potentiaalia, jota se toivon mukaan osaa tämän albumin tapaan hyödyntää myös tulevilla julkaisuillaan. Kun elokuu ja sen myötä kesä alkaa tulla päätökseensä, on Heroes of Mighty Magic tässä vaiheessa vuotta helposti yksi koko vuoden parhaista albumeista.

Arvosana: 9+/10

Tonight Alive - Limitless

Bändi: Tonight Alive
Albumi: Limitless
Julkaisuaika: 4. maaliskuuta 2016
Genre: Pop rock

Kerran oli aika jolloin naisvetoisen punk rockin kiistatta kovin nimi Paramore päätti lakata olemasta rockbändi ja ryhtyä vastenmieliseksi kaupalliseksi tuotteeksi, jonka visuaalinen ilmekin iljettää. Niihin aikoihin pinnalle nousi australialainen Tonight Alive, joka oli kuin täydellinen paikka Paramoren musiikkimaailmaan jättämään aukkoon. Itse asiassa hyvin pitkään pidin itse Tonight Alivea jopa parempana kuin Paramorea. Mutta mitä tehdään sitten kun pitäisi paikata paikka?

Tonight Aliven kolmas studioalbumi Limitless repii paikan irti niin, että ammottava aukko paistaa jopa pahemmin kuin aikaisemmin. Ilman laulaja Jenna McDougallin ääntä ei olisi millään keinoin mahdollista tunnistaa levyltä löytyvää musiikkia Tonight Aliveksi näkemättä levyn kannesta todistetta, että se todellakin on Tonight Alivea.

Ongelma ei ole siinä, että bändi kuulostaisi erilaiselta kuin ennen - bändienhän kuuluu kehittyä ja välttää tekemästä samaa levyä kahta kertaa vaikka se kuinka hyvä olisi - vaan siinä, että se on pudottanut soundistaan pois kaiken sen, joka teki siitä uniikin kuuloisen muiden bändien keskuudessa. Limitless pitää hienosti huolen siitä, että kukaan ei varmastikaan enää jonkun sen biiseistä radiossa kuullessaan hihkaise hämmästyneenä "hei, ne soittaa Tonight Alivea, vähänkö siistiä!". Koska se voisi ihan hyvin olla Avril Lavignen biisi. Tai Miley Cyrusin. Ei kukaan niitä erota toisistaan.

Itselleni on suuri mysteeri, miksi ylipäänsä laitoin alun genre-sarakkeeseen "pop rock" kun sitä rockia löytyy suurin piirtein sen verran, että sen voisi sanoa toimivan feattaajana parissa biisissä. Vielä suurempi mysteeri on se, miksi bändissä on kaksi kitaristia kun kumpikaan ei tunnu soittavan albumilla kuin ehkä parissa biisissä ja niissäkin vain toinen heistä. Singlenä julkaistun Drive -biisin musiikkivideossa miesten läsnäolo tuntuu lähes koomiselta, aivan kuin heidät olisi otettu mukaan vain muodon vuoksi, jottei kukaan uskollisista fanitytöistä vain selvittäisi totuutta siitä, että kyseessä on nykyään Jenna McDougallin sooloprojekti tasaveroisen bändin sijasta.

Osa biiseistä voisi oikeasti olla hyviä, jos ne olisivat rockbiisejä. Jos niissä vain olisi ne kitarat ja kunnolla energiaa kuten aikaisemmilla albumeilla, ne voisivat olla täysin samaa laatutasoa kuin mitkä tahansa vanhatkin biisit. Mutta koska ne eivät ole rockbiisejä, eikä monissa hädin tuskin tunnu olevan muuta kuin synaa, bassoa, rumpuja (joiden paukuttaja lienee kuollut rumpusettinsä taakse) ja vokaalit. Ja siis tokihan Jenna laulaa helkkarin hyvin edelleen, mutta onhan pop-musiikissa yleensäkin monia hyviä laulajia, jotka vain tuhlaavat lahjojaan sisällöttömän, geneerisen, pinnallisen ja totaalisen mielenkiinnottoman musiikin parissa. Tähän se on mennyt nyt myös Tonight Aliven kohdalla.

Lyhyesti voi todeta, että Limitless on dramaattinen suunnanvaihdos Tonight Aliven diskografiassa, mutta itsessään albumi on monipuolisuuden irvikuva. Biisit kuulostavat toinen toisiltaan ja niitä on todella haastavaa erottaa toisistaan, koska bändin aiemman rocktuotannon tarttuvat kertosäkeet ja muut koukut on unohdettu. Mitään yksittäistä kohokohtaa tai aallonpohjaa en kykene nimeämään, sillä kaikki biisit uppoavat saman radionmallisen muotin läpi.

Ei Tonight Alive sentään Paramoren kaltaista järkyttävää imagonmuutosta ole sentään - ainakaan toistaiseksi - tehnyt, vaan heidän muutoksensa vaikuttaa luojan kiitos olevan ainoastaan musiikillinen, mutta sen musiikillisen annin puolesta ainoa asia, jonka voin bändin nykymenolle todeta, on heidän oma taannoinen biisinsä: Thank You and Goodnight.

Arvosana: 4/10

Ignite - A War Against You

Bändi: Ignite
Albumi: A War Against You
Julkaisuaika: 8. tammikuuta 2016
Genre: Punk rock / melodinen hardcore

Amerikkalainen Ignite on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta mistään tulokasbändistä ei todellakaan ole kyse - tämä poppoo on nimittäin ollut kuvioissa jo vuodesta 1993 lähtien. A War Against You on bändin kahdeksas studioalbumi ja ensimmäinen peräti kymmeneen vuoteen, joten jonkin sortin comebackista voitaneen puhua, vaikkei bändi missään vaiheessa varsinaisesti tauolla ollutkaan.

Jos Igniten tyyliä pitäisi verrata johonkin toiseen bändiin, tietyllä tapaa mieleen tulee hyvin nopeasti viime vuonna erinomaisen American Spring -albumin julkaissut Anti-Flag, josta Ignite on kuin astetta hardcorempi versio. Miksikään päättömäksi huutamiseksi musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa mene, vaan biisit ovat helposti lähestyttäviä, lyhyitä punk rock -ralleja hardcore-vaikutteilla. Punk-asennetta löytyy, mutta musiikki pysyy kokonaisuutta katsoen enemmän rockin kuin varsinaisen punkin puolella. Erityisen hyvin tonttinsa hoitaa laulaja Zoli Téglás, jonka ääni taipuu helposti korkeampiinkin nuotteihin ja niin kevyempiin kuin aggressiivisempiinkin osuuksiin.

Levyllä on useita helposti mieleenjääviä ja tarttuvia biisejä kuten singlenä julkaistu Nothing Can Stop Me ja Rise Up ja monet muut. Kovimmaksi helmeksi voisin nimeltä kuudennen kappaleen, You Saved Me, jonka kertosäkeessä Zoli Téglásin ääni suorastaan porautuu tajuntaan ja jää sinne asumaan.

Jos jotain parannettavaa pitäisi keksiä, niin bändin muutkin jäsenet voisivat yrittää loistaa vähän enemmän, esimerkiksi jonkin sortin kunnon kitarasooloja olisi ehdottomasti kaivattu muutamaan biisiin.

A War Against You on joka tapauksessa jo ensikuulemalta todella kova albumi ja paranee vain kerta kerralta sitä kuunnellessa. Siihen jää nopeasti koukkuun. Koska tänä vuonna on ehdottomasti metallialbumien huippuvuosi, eikä mainitsemisen arvoisia rockalbumeita juurikaan ole näkyvissä horisontissa, on jo näin aivan vuoden alussa todettava, että Ignite on todennäköisesti tehnyt juuri vuoden rockalbumin. Taas kerran uusi löytö, jonka löytämistä en todellakaan kadu - päinvastoin, tämä olisi pitänyt löytää jo ajat sitten.

Arvosana: 8½/10

Avantasia - Ghostlights

Bändi: Avantasia
Albumi: Ghostlights
Julkaisuaika: 29. tammikuuta 2016
Genre: Sinfoninen hard rock / power metal

Saksalaisen Tobias Sammetin jo vuosia luotsaama rock-ooppera Avantasia on jälleen tehnyt paluun ja nyt vuorossa on jatkoa kolmen vuoden takaisen The Mystery of Time (2013) -albumin aloittamalle tarinalle. Edellisellä majesteettisella albumillaan Sammet alkoi viedä Avantasiaa entistä sinfonisempaan suuntaan ja tuore Ghostlights -albumi jatkaa samalla linjalla vieden käytännössä kaikki mahdolliset musiikilliset elementit aivan uusiin sfääreihin.

Mukana on tällä kertaa kenties projektin historian kovin kattaus vierailevia laulajia. Perinteiset nimet kuten Michael Kiske ja Bob Catley ovat tietysti jälleen mukana ja lisäksi taivaallinen raspikurkku Jorn Lande tekee paluun oltuaan kiireiden takia poissa The Mystery of Timeltä. Heidän ohessaan ääntään pääsevät käyttämään myös muun muassa Twisted Sister -yhtyeestä tuttu Dee Snider, ainoana naisvokalistina Within Temptationin Sharon den Adel ja Nightwishin basisti-vokalisti Marco Hietala - sekä monia muitakin vielä.

Kahdentoista kappaleen ja yli 70 minuutin pituinen Ghostlights lähtee käyntiin singlenäkin julkaistulla Mystery of a Blood Red Rose -kappaleella, joka on äärimmäisen tarttuva Meat Loaf -henkinen rockbiisi ja erinomainen alkusoitto sille kaikelle eeppisyydelle, joka alkaa kun toinen kappale, 12-minuuttinen eepos Let the Storm Descend Upon You käynnistyy kylmiä väreitä nostattavalla introllaan ja kasvaa majesteettiseksi teokseksi, jonka säkeistötkin ovat silkkaa korvakarkkia.

Pientä suvantovaihe on paikallaan tämän järkäleen jälkeen ja sen tarjoilevat nimensä mukaiselta kuulostava The Haunting ja levyn raskaampaa antia edustava Seduction of Decay. Jälkimmäisessä on tarjolla varsin miellyttävää kitarasooloilua.

Sitten päästään niin sanotusti asiaan, koska vuorossa on koko levyn kovin biisikolmikko ja yksi huikeimmista kolmen peräkkäisen biisin ryppäistä ikinä. Ensimmäisenä vuoroon tuleva nimikappale Ghostlights on suoraviivainen power metal -anthem, joka viimeistään räjäyttää jykevimmänkin pankin. Sitä seuraa Herbie Langhansin käsittämättömän komealla, tummalla ja syvällä äänellä maustettu, selvästi hieman goottirockiin nojaileva Draconian Love, jonka kertosäkeen jumittumista päähän on melko haastavaa yrittää estää. Kolmantena vuoronsa saa Marco Hietalan vetämä Master of the Pendulum, joka kuulostaa aluksi hyvin raskaalta, mutta kertosäkeen tullessa kuulostaa hyvin läheisesti Nightwishin Last Ride of the Daylta - mikä ei varsinaisesti huono asia ole, onhan kyseessä helkkarin kova biisi.

Levyn balladiosastoa edustaa Sharon den Adelin ja Tobiaksen duettona laulama Isle of Evermore ja perään pannaankin sitten jälleen selvästi rockimpi vaihde päälle kitaravetoisen Babylon Vampyres -biisin kautta. Hieman hitaampaa materiaalia on myös Jorn Landen Lucifer, mutta viimeistään Unchain the Light palauttaa jälleen vauhdin kunnon power metal -meiningillä nimikappaleen tavoin. Albumi päättyy taivaanrantaa maalailevaan, äärimmäisen kauniiseen A Restless Heart and Obsidian Skies -biisiin ja paketti on kasassa.

Ghostlights on kaikkea, mitä huikea The Mystery of Time oli, mutta suuremmassa määrin ja kaikin puolin parempana. Levyn lukuisat kitarasoolot ja -riffit ovat nautintoa korville, sinfonisia elementtejä on käytetty täydellisesti nimenomaan mausteena, eikä tekemällä niistä pääruokaa ja sävellykset ovat tunnelmallisia, monenlaisia tunteita herättäviä, yksinkertaisesti kauniita. Tobias Sammet on jälleen ylittänyt itsensä Avantasian johtohahmona ja luonut uuden mestariteoksen, joka kestää kuuntelua vielä vuosia tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeenkin. Ghostlights on mitä todennäköisimmin tämän projektin yksi parhaimmista tuotoksista ja myös koko tämän alkaneen vuoden parhaimmistoa.

Arvosana: 9½/10

The Best of 2015

On jälleen tullut aika sanoa näkemiin yhdelle vuodelle ja toivottaa uusi tervetulleeksi. Niinpä nyt myös muistellaan vuotta 2015 musiikin osalta ja jaetaan jälleen tutut palkinnot vuoden parhaimmille biiseille, albumeille, bändeille ja yksittäisille muusikoille. Mukana on myös ns. Golden Raspberryt, joiden saamat palkinnot ovat hieman kyseenalaisempia. Kaikkia palkinnonsaajia ei ole arvioitu täällä blogin puolella, mutta ainakin osa arvosteluista on mahdollista täältäkin löytää.

**

Vuoden 2015 parhaat:

Vuoden biisi: Kamelot - Liar Liar (Wasteland Monarchy)
Vuoden kuunnelluin biisi: Nightwish - Élan (148 kertaa)
Vuoden single: Whispered - Sakura Omen
Vuoden balladi: Nightwish - Our Decades in the Sun
Vuoden duetto: Sebastien - Last Dance at Rosslyn Chapel (George Rain & Ailyn)
Vuoden eepos: Nightwish - The Greatest Show on Earth
Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Soul of the Field (puoliksi japaninkielinen)
Vuoden addiktoivin biisi: Escape the Fate - Hate Me
Vuoden bonuskappale: Nightwish - Sagan
Vuoden instrumentaali: Cain's Offering - I am Legion
Vuoden cover: Xandria - I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) [Meat Loaf cover]
Vuoden huumoribiisi: Ensiferum - Two of Spades
Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Soul of the Field
Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Cain's Offering - Constellation of Tears (kiipparisoolo)
Vuoden intro: Galneryus - Under the Force of Courage
Vuoden debyyttisingle: Ember Falls - Shut Down with Me
Vuoden lyriikat: Nightwish - The Greatest Show on Earth
Vuoden musiikkivideo: Nightwish - Élan
Vuoden positiivisin yllätys: Dream Theater - The Gift of Music (single)

Vuoden albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful
Vuoden kuunnelluin albumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful (652 kuunneltua biisiä)
Vuoden debyyttialbumi: Serious Black - As Daylight Breaks
Vuoden konseptialbumi: Gloryhammer - Space 1992: Rise of the Chaos Wizards
Vuoden EP: Xandria - Fire & Ashes

Vuoden sinfoninen metallialbumi: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful
Vuoden power metal -albumi: Kamelot - Haven
Vuoden melodinen death metal -albumi: Soilwork - The Ride Majestic
Vuoden folk metal -albumi: Amorphis - Under the Red Cloud
Vuoden rockalbumi: Anti-Flag - American Spring
Vuoden post-hardcore/metalcore -albumi: Escape the Fate - Hate Me

Vuoden metallibändi: Nightwish
Vuoden rockbändi: Anti-Flag
Vuoden kuunnelluin bändi: Nightwish
Vuoden livebändi: Nightwish
Vuoden livekeikka: Nightwish @ Ratinan Stadion, Tampere 31.7.2015
Vuoden uusi löytö: Light Bringer

Vuoden naislaulaja (metalli): Floor Jansen (Nightwish)
Vuoden naislaulaja (rock): Noora Louhimo (Battle Beast)
Vuoden mieslaulaja (metalli): Tommy Karevik (Kamelot)
Vuoden mieslaulaja (rock): Brent Smith (Shinedown)
Vuoden örinävokalisti: Alissa White-Gluz (Arch Enemy, ex-The Agonist)
Vuoden instrumentalisti: Syu (kitara / Galneryus)

Kunniamaininta: Brittney Slayes (huikeista laulusuorituksista muuten täysin onnettomassa Unleash the Archers -bändissä)

**

Vuoden 2015 Golden Raspberryt (eli ne, joista kannattaa pysyä erossa): 

Vuoden huonoin albumi: Chaos Magic - Chaos Magic
Vuoden romahtajat: Halestorm ja Three Days Grace
Vuoden suurin pettymys: Halestorm - Into the Wild Life
Vuoden yhdentekevin albumi: Children of Bodom - I Worship Chaos
Vuoden albumi, joka kuulostaa yhdeltä ja samalta biisiltä: August Burns Red - Found in Far Away Places
Vuoden seinäruusu: Timo Tolkki
Vuoden ylihypetetyin bändi: Unleash the Archers

Epäkunniamaininta: Jari Mäenpää (täysin käsistä karanneesta perfektionismista, josta kärsii maailman jokainen Wintersun-fani)

**

Siinä olivat siis tämän vuoden palkinnot ja ensi vuonna jälleen uusia luvassa (ja toivon mukaan myös määrällisesti vähän enemmän arvosteluita kuin tänä vuionna...).

Ensi vuosi näyttää musiikillisesti ehkä massiivisimmalta ikinä ja varsinkin metallin saralla tulossa on sellainen kasa potentiaalisia vuoden albumeita, että vastaavaa ei ole kyllä vastaan tullut. Ensimmäisenä on tietysti Avantasian odotettu uusi eepos Ghostlights (joka virallisesti julkaistaan tammikuun lopussa) ja lisäksi uuden albumin tulevana vuonna tulevat julkaisemaan muun muassa Whispered, Arion, Sonata Arctica, Epica ja Amaranthe. Rockalbumien osalta mitään ennalta tiedossa olevaa huippunimeä ei ole tähän kirjoitettavaksi, mutta ehkä jokin bändi voisi yllättää? Mistä sitä tietää, kuinka nopeasti vaikkapa Battle Beast saa uuden levyn aikaiseksi.

Joka tapauksessa vuosi 2015 oli siinä ja uuden vuoden ensimmäistä arvostelua olisi tarkoitus pukata jo tulevan viikonlopun aikana. Tässä alla vielä näytteeksi tuore vuoden musiikkivideo, kun vuoden biisiä ei kerran syystä tai toisesta tähän saanut liitettyä.

Children of Bodom - I Worship Chaos

Bändi: Children of Bodom
Albumi: I Worship Chaos
Julkaisuaika: 2. lokakuuta 2015
Genre: Melodinen death metal

Kotimainen Children of Bodom on yltänyt pitkällä ja menestyksekkäällä urallaan jo yhdeksänteen studioalbumiin saakka. Bändin tyyli on matkan varrella muuttunut paljon ja alkuaikojen lähes power metal -tyyliset yltiömelodiset biisit komeine sooloineen ovat jääneet viime aikoina vähemmälle bändin astuttua raskaammalle ja aggressiivisemmalle polulle. Viimeisin tuotos Halo of Blood (2013) oli allekirjoittaneen kirjoissa ehdottomasti parasta Bodomia sitten kulta-aikojen, joten miten on nyt kaksi vuotta myöhemmin ilmestyvän I Worship Chaos -albumin laita? Ainakin kansikuva on upea, mutta miten on sisällön laita?

Päällimmäisenä albumin läpikuuntelusta jää mieleen se, ettei mitään jää mieleen. Singleinä julkaistut kappaleet Morrigan, nimikkobiisi sekä I Hurt eivät suoraan sanottuna herättäneet kovin suuria odotuksia albumia kohtaan ollen ainoastaan toisesta korvasta sisään menevää ja toisesta ulos tulevaa vihaista runttausta vailla edellisen levyn tai alkuaikojen melodisia koukkuja tai yhtään mitään muutakaan mielenkiintoista tai mainitsemisen arvoista. On hyvin sääli joutua toteamaan, että levyn muut biisit jatkavat ihan samalla linjalla.

Kaikki biisit sulautuvat harmaaseen massaan, eikä yhdestäkään löydy mitään elementtiä, joka nostaisi sen selvästi esille tai muiden yläpuolelle - tai edes alapuolelle. Albumi on niin tasapaksu, että siltä on mahdotonta valita niin suosikki- kuin inhokkibiisiäkin. Biisit vaihtelevat mitäänsanomattomasta aggressiivisesta mättäämisestä puuduttavan tylsään keskitempoiluun, maininnan arvoisia sooloja ei löydy, mieleenjäävät melodiat ja muut koukut ovat lomalla jossain kaukaisessa galaksissa ja hohhoijaa. Widdershins -kappaleen loppupuolen riffittely on jo kaikkien haukotusten huipentuma.

Kaiken lisäksi kylkiäiseksi on laitettu kolme coveria bonuskappaleiksi, joista ainoastaan yksi on millään muotoa siedettävä. Kaksi ensimmäistä, Mistress of Taboo ja Danger Zone ovat tunnettuja 80-luvun rockbiisejä. joiden bodomisointi ei kuulosta lainkaan Bodomilta ja jotka ovat yksinkertaisesti aika hirveitä. Kolmantena on coveri Amorphiksen vanhasta klassikosta Black Winter Night, joka on ihan jees - ei mitään spesiaalia, mutta ei toisaalta mitään aivan kammottavaakaan.

I Worship Chaos on albumi, jota voi kyllä kuunnella taustamusiikkina jotain täysin yhdentekevää hömppää hommaillessaan, mutta minkäänlaisia tunteita se ei herätä. Jos aikaisemmin Relentless Reckless Forever (2011) oli se albumi, jota valtaosa bändin kuuntelijoista piti sen diskografian heikoimpana, on I Worship Chaos todennäköisesti varastamassa tämän tittelin melko selkeästi - RRF:llä sentään pystyy sanomaan, mitkä ovat ne harvat hyvät ja mitkä ne paskat biisit.

Arvosana: 5+/10

Amorphis - Under the Red Cloud

Bändi: Amorphis
Albumi: Under the Red Cloud
Julkaisuaika: 4. syyskuuta 2015
Genre: Progressiivinen metalli / folk metal

Pitkän linjan suomalainen Kalevalan ja muiden kansantarujen sanansaattaja Amorphis on edennyt urallaan jo kahdenteentoista albumiinsa, joka kantaa nimeä Under the Red Cloud. Albumi on bändin toinen, jonka lyriikat eivät suoraan liity Kalevalaan, mutta pysyttelevät silti bändin tyylille uskollisissa teemoissa.

Bändin edellinen tuotos Circle (2013) oli merkittävästi erilainen kuin useat aikaisemmat, huomattavasti raskaampi ja vähemmän folk, enemmän melodisen death metalin puolelle kallistuva. Albumi oli ehdottomasti hyvä omalla tavallaan, mutta se ei kuulostanut niin paljon siltä tutulta Amorphikselta, mikä tekee siitä ainakin omissa kirjoissani hieman outolinnun bändin diskografiassa. Under the Red Cloud kuitenkin muuttaa tämän täysin ja palaa jälleen "siihen tuttuun ja turvalliseen Amorphikseen".

Levyltä ensimaistiaisina kuultiin singlet Death of a King sekä Sacrifice. Näistä ensimmäisenä mainittu edustaa levyn synkempää puolta ja sisältää mielenkiintoisia itämaisia vaikutteita. Aluksi hieman erikoiselta kuulostava biisi alkaa avautua kohtuullisen pian ja osoittautuu varsin mallikkaaksi, vaikkei mikään paras esimerkki levyn tyylisuunnasta olekaan. Sacrifice puolestaan on vähän sama juttu kuin Élan Nightwishille, kevyt ja lähes radioystävällinen ralli, joka ei ole läheskään levyn paras, mutta melodisuutensa ansiosta tuo Death of a Kingiä paremmin esiin sen, mistä tällä albumilla on kyse.

Itse albumin avaajana toimii nimibiisi Under the Red Cloud, joka alkaa bändille tyypillisellä pitkällä pianointrolla ja kasvaa sitten melodiseksi ja miellyttäväksi aloitukseksi, joka on 100% taattua Amorphista ilman mitään turhia ylimääräisiä elementtejä. Homma vain paranee toisessa biisissä The Four Wise Ones, joka on albumin ainoa kokonaan örinävokaaleilla laulettu biisi ja allekirjoittaneen mielestä todennäköisesti - ehkä hieman yllättäenkin - levyn paras biisi huikean loistavan kertosäkeensä ansiosta. Muita ehdottomia helmiä ovat Dark Path, joka olisi singlenä toiminut ehkä kaikista parhaana näytteenä levyn tyylistä, hyvin folkahtava ja hieman Ensiferumilta ja Eluveitieltä haiskahtava Tree of Ages ja ikävästi bonuskappaleeksi jätetty Come the Spring.

Levyn progempaan antiin - jota edustavat muun muassa biisit The Skull ja White Night - totutellessa menee hieman aikaa ja nämä biisit eivät varmasti aukea vielä ensikuuntelemalla, mutta tarpeeksi luukuttamalla niistäkin alkaa vähitellen löytyä enemmän ja enemmän mieleenjääviä ja miellyttäviä kohtia.

Amorphis kuulostaa albumilla paremmalta kuin maailman aikoihin. Oikeastaan parhaimmalta sitten vuonna 2009 julkaistun Skyforger -albumin aikojen. Levy on täynnä loistavaa biisimateriaalia, huikeita melodioita ja koukkuja, jotka pakottavat kuuntelemaan biisejä uudelleen ja uudelleen. Tämä taitaakin olla itselleni yksi eniten kuunnelluimmista uusista albumeista koko vuoden aikana jo tämän arvostelun kirjoittamishetkellä. Vokalisti Tomi Joutsen loistaa erityisen kovasti: miehen örinät tuntuvat muuttuneen entistä murhaavammiksi ja puhtaat vokaalit ovat tavalliseen tapaan ihan majesteettisia, tällä miehellä on aika hurja äänirekisteri kun kaiken tämän kykenee vaivatta laulamaan niin levyllä kuin livenäkin.

Under the Red Cloud on äärimmäisen positiivinen yllätys ja todiste siitä, että jopa levymäärän noustua kaksinumeroiseen lukuun voi kovinkin bändi edelleen tuottaa ensiluokkaista musiikkia. Amorphis ei korkeasta iästään huolimatta näytä minkäänlaisia väsymisen merkkejä.

Arvosana: 9+/10