Bändi: Serious Black Albumi: As Daylight Breaks Julkaisuaika: 16. tammikuuta 2015 Genre: Power metal
Hyvin hämmentävällä tavalla muuan Harry Potter -hahmon nimeä muistuttavalla nimellä varustettu Serious Black on hyvin tuore bändi, joka on ihan kansainvälinen ryhmittymä eikä siten kotoisin mistään yhdestä valtiosta. Mukana on useita tunnettuja muusikoita muun muassa entisiä Blind Guardianin ja Visions of Atlantiksen jäseniä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen Avantasian tyylinen metalliooppera, vaan ihan tavallinen bändi, jolla vain sattuu olemaan hyvin nimekäs miehistö.
Hyvin helposti voisi kuvitella tämänkin levyn sortuvan kaikkiin kammottavimpiin power metal -kliseisiin ja sisältävän tukun biisejä, jotka on kuultu jo satoja kertoja muiden bändien levyillä, mutta on erityisen positiivista huomata, että kyseessä ei ole sellainen levy. Nyt on käsissä kiekko täynnä äärimmäisen melodista, hyväntuulista, tarttuvaa ja eeppistä power metalia, jota ei kuitenkaan ole pantu ihan överiksi tuhatpäisillä sinfoniaorkestereilla tai muulla vastaavalla - koskettimet hoitavat melodiset taustat niin hyvin, ettei orkesteria tarvita edes.
As Daylight Breaks on alusta alkaen melodisen power metalin riemujuhlaa, josta ei mieleenpainuvia koukkuja puutu. Kaikki soittajat osaavat asiansa ammattilaisten tavoin ja erityisesti laulaja Urban Breed pääsee loistamaan toden teolla, mies on kuin luotu bändin keulille ja ääni sopii musiikkiin kuin porkkana lumiukon nenäksi.
Varsinaisesti heikkoja biisejä albumilta ei löydy, se on ihan selvä juttu. Avausraita I Seek No Other Life tekee hyvin selväksi, mistä tässä on kyse ja siitä ei lipsuta heikompaan missään vaiheessa. Albumi ei varsinaisesti ole konsepti- tai teema-albumi, mutta levyn keskivaiheilla on parikin biisiä, jotka menevät hieman egyptiläisen mytologian puolelle, mikä on vain ja ainoastaan positiivista monipuolisuutta. Nimibiisi osoittautuu väkevän rallin sijasta albumin balladiksi, joka on power metal -balladiksi ihan poikkeuksellisen komea tapaus ja Breedin ääni pääsee todella oikeuksiinsa siinä.
Serious Black aloittaa uransa erinomaisesti. As Daylight Breaks on erittäin komea debyyttialbumiksi vaikka ammattimiehiä kaikki bändin jäsenet ovatkin. Jään innolla odottamaan lisää tulevaisuudessa.
Bändi: Against Myself Albumi: Odyssey to Reflexion Julkaisuaika: 19. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal
Espanja ei ole ihan siitä yleisimmästä päästä kun puhutaan metallibändien kotimaista. Against Myself kuitenkin on sieltä lähtöisin ja kyseessä on allekirjoittaneelle ja aika monelle muullekin täysin uusi tuttavuus, sillä bändi vaikuttaa hyvin, hyvin heikosti tunnetulta, vaikka Odyssey to Reflexion onkin jo heidän toinen studioalbuminsa.
Bändin tyylilaji ei ole ihan siitä tavanomaisimmasta päästä sekään. Selkeästi power metalista on kyse, siitä ei ole epäilystäkään, mutta joukkoon on sekoitettu runsaasti sinfonisia elementtejä sekä myös sellaisia elementtejä, joita ei yleensä power metalissa kuule. Kappaleet ovat selvästi progempia kuin keskiverto power metal -yhtyeen ja vahvimmin progressiivisuus tulee esiin keskelle levyä sijoitetussa, lähes 15-minuuttisessa When Words Kill -kappaleessa.
Erityisen positiivista on huomata, että laulaja Irene Villegas hoitaa hommansa erittäin pätevästi. Tähänastiset kokemukseni espanjalaisista naislaulajista ovat olleet lähinnä huonosti englantia lausuvia neitokaisia, jotka ovat epätoivoisesti yrittäneet olla sopraanoja siinä onnistumatta. Irene Villegas kuitenkin osoittaa kykenevänsä sujuvaan englannin lausumiseen ja omistavansa hyvin voimakkaan ja kantavan power metaliin sopivan äänen, jonka kuunteleminen on hyvin miellyttävää.
Vaikka aivan kaikki levyn biisit eivät räjäytäkään pankkia ihan totaalisesti tai jää saman tien mieleen, on mukana useita todella kovia kappaleita, kuten Through the End of Times, Firebird's Flight ja Glory. Semiballadi Cross Eternity maistuu myös. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin loppupuolelta löytyvä, kenties sen suoraviivaisin power metal -ralli Shadows in My Head, jonka kertosäe on vain yksinkertaisesti huikea ja jää takuuvarmasti päähän heti ensikuulemalta. Ehdotonta klassikkoainesta tämän tyylisessä musiikissa.
En tosiaan ollut aikaisemmin mistään Against Myselfista kuullutkaan, mutta ei kyllä haittaa lainkaan, että satuin kuulemaan. Kyllä tällä bändillä ehdottomasti tulevaisuutta on, kunhan vain ensin saataisi sitä ansaittua julkisuutta vähän enemmän. YouTubesta löytyi hyvin heikonlaisesti bändin biisejä tähän näytteeksi, mutta kerrottakoon, että koko albumi löytyy Spotifysta, joten esimerkiksi mainitun Shadows in My Headin tsekkaaminen onnistuu helposti. Alla kuitenkin singlebiisin musiikkivideo.
Bändi: Blind Guardian Albumi: Beyond the Red Mirror Julkaisuaika: 30. tammikuuta 2015 Genre: Sinfoninen power metal
Saksalaista Blind Guardiania voi ihan rehellisesti sanoa power metal -legendaksi, bändi kun on ollut aktiivisena 80-luvulta lähtien. Heidän levytystahtinsa voi kuitenkin sanoa olevan melko verkkainen, sillä Beyond the Red Mirror on "vasta" bändin kymmenes albumi ja sen edeltäjä, At the Edge of Time (2010) julkaistiin peräti viisi vuotta sitten, Yleensä hidas levyjen julkaisutahti on tarkoittanut hyvin suunniteltuja ja viimeisen päälle hiottuja mestariteoksia, mutta onko näin myös tämän albumin kohdalla?
Joudun sanomaan olevani pettynyt. Siinä missä At the Edge of Time oli majesteettinen power metal -eepos massiivisilla, mutta erittäin toimivilla orkestraatioilla, on Beyond the Red Mirror kuin erittäin raaka ja hiomaton alkuversio siitä. Ensinnäkin miksaus ei ole kovin kaksinen ja kun biisit yrittävät olla toinen toistaan suurempia mielettömän kokoisen orkesterin pauhatessa taustalla lähes taukoamatta koko paketti kuulostaa välillä ihan epämääräiseltä mössöltä. Soittimet syövät toinen toisiaan, eivätkä missään vaiheessa kuulu tasapuolisesti ja esimerkiksi rummut kuulostavat paikoitellen hyvin heikoilta.
Asiaa ei auta lainkaan se, että osa kappaleista on niin samasta muotista veistettyjä, että niitä on hyvin vaikeaa erottaa valtavasta massasta, jollaiselta koko albumi tuntuu. Useasta biisistä ei vielä monen kuuntelunkaan jälkeen muista jälkikäteen yhtään mitään, eikä niistä löydy mitään tunnistettavia melodioita tai koukkuja, jotka viimeistään saisivat kuuntelijan ajattelemaan "ai se oli tää biisi!". Kaikista synkin tapaus on levyn avaava 9-minuuttinen The Ninth Wave, joka on luultavasti yksi historian laimeimmista ja tylsimmistä "pitkistä eepoksista" koskaan.
Mutta ei Blind Guardian täydellistä pannukakkua ole kuitenkaan tehnyt, levyllä on hyviäkin hetkiä. Ehdottomasti parhaimmiksi biiseiksi nousevat At the Edge of Time (edellisen levyn nimibiisi, eh..?) ja Grand Parade, jotka ovat hyvinkin miellyttävää kuunneltavaa - tosin nekin toimisivat vielä entistä paremmin, mikäli miksaus olisi hoidettu laadukkaammin. Myös esimerkiksi Twilight of the Gods ja Prophecies ovat melko hyviä veisuja. Ikävää on kuitenkin se, että edellisen albumin taivaallisen Wheel of Timen kaltaisia supernovia levyltä ei löydy ainuttakaan.
Hyviä hetkiä siis on, mutta ei riittävästi, jotta voisin sanoa nauttineeni albumista kokonaisuutena. Miksaus on paha ongelma ja täytyy myös sanoa, että orkesteri on ehkä jopa hieman liian massiivinen - se ehkä toimii Wintersunilla, mutta ei Blind Guardianilla. Vanhat, riisutummat biisit ovat olleet paikoitellen valovuosia näiden edellä ihan vain koska ne eivät ole kuulostaneet pullamössöltä.
Bändi: Battle Beast Albumi: Unholy Savior Julkaisuaika: 9. tammikuuta 2015 Genre: Heavy metal / power metal / hard rock
Kun suomalaisen Battle Beastin samanniminen kakkosalbumi julkaistiin keväällä 2013, en ollut uskoa korviani kuunnellessani sitä. Bändi oli ihan tuore tapaus, vasta pari vuotta aikaisemmin perustettu ja ennen kaikkea suomalainen ja kuulosti kuin koko poppoo olisi karannut suoraan 80-luvulta. Silti samaan aikaan se kuulosti nykyaikaiselta ja äänenlaadultaan monin verroin oikeita kasaribändejä laadukkaammalta. Energiaa ei säästelty ja pankkeja räjäyteltiin ihan työksi.
Kaikista kovin elementti oli ehdottomasti laulaja Noora Louhimo, jonka suorituksia oli vaikea pukea sanoiksi, sillä mieleeni ei tule kovinkaan monta kauniimman sukupuolen edustajaa, joka pystyisi sellaiseen - ja Suomessahan sellaista varsinkaan ei oltu kuultu ikipäivänä sillä tunnetustihan kaikki suomalaiset naislaulajat ovat joko latteita suomipoppareita tai dramaattisia tarjaturusia. Mutta Noorasta löytyi rockia ja energiaa enemmän kuin viidestä miehestä ja se jos mikä teki vaikutuksen.
Nyt vajaat kaksi vuotta myöhemmin on tullut aika bändin kolmannelle albumille, nimeltä Unholy Savior. Täytyy myöntää, etten aluksi oikein tiennyt, mitä levyltä pitäisi odottaa kun ensimmäinen single Touch in the Night oli vähintäänkin hämmentävä tapaus edustaen ihan silkkaa 80-luvun syntikkapoppia. Onneksi homman nimi kävi kuitenkin selväksi kuta kuinkin levyn ensimmäisen sekunnin jälkeen - Battle Beast jytää edelleen ja lujaa.
Jo avauskappale Lionheart iskee moukarin tavoin luulot pois pahimmastakin Touch in the Nightin järkyttämästä skeptikosta - Battle Beast ei todellakaan ole muuttumassa synapopjengiksi. Kappale käväisee jo ihan rehellisesti power metalin tontilla ja räjäyttää homman käyntiin sellaisella energialla että heikkohermoisten kannattaa juosta alta pois ja vauhdilla. Heti perään jysähtää majesteettinen nimikappale Unholy Savior, joka on jo suorastaan eeppinen ja tuo mieleen useita takavuosien sankarihevin ykköspoppoita. Jumalaisen aloituskolmikon täydentää vielä I Want the World... and Everything in It, jonka voi melko huolettomasti nimetä kahden edellisen tavoin bändin kaikkien aikojen parhaiden biisien listan kärkeen.
Sitten vuoron saa kakkossingle Madness, jonka musiikkivideon katsomista en suosittele muille kuin tissiherutusta rakastaville, mutta biisi itsessään jatkaa loistavalla linjalla. Ensimmäinen kahdesta balladista, Sea of Dreams, osoittaa, että Noora kykenee täysin puhtaisiinkin vokaaleihin erinomaisesti. Speed and Danger on täysin nimensä veroinen, bändin rankimpia biisejä koskaan ja pääsee ihan samalle tasolle kuin avauskolmikkokin - tämän olisi ehkä pitänyt olla neljäs biisi.
Hämmentävän synapopsinglen jälkeen vuorossa on kaksi erikoisempaa biisiä, vain vähän yli minuutin mittainen interlude The Black Swordsman ja eeppinen, power metal -henkinen instrumentaalibiisi Hero's Quest. Perinteisemmän Battle Beastin äärelle päästään jälleen biisissä Far Far Away ja toinen balladi Angel Cry palauttaa tunnelman jälleen herkemmäksi. Albumin päättää erittäin menevä synapopvaikutteinen, mutta paljon Touch in the Nightia rockahtavampi Push it to the Limit.
Kitarasooloja viljellään lähes jokaisessa biisissä, riffitkin vaikuttavat mukavammilta kuin edellisellä albumilla. Koskettimien sopiva käyttö ja jopa pienet orkestraatiot maustavat kiekkoa todella upeasti ja tekevät siitä paljon enemmän kuin vain nykypäivän soundeilla tehdyn kasarihevialbumin. Noora Louhimo on kuitenkin jälleen se kirkkain kiintotähti ja hänen suorituksensa on vielä viimekertaistakin kovempi. Tällaisia laulajia ei putkahda maailmaan edes kerran vuodessa, korkeintaan kerran vuosikymmenessä. Eiköhän se nyt viimeistään ole jo korkea aika julistaa mimmi parhaaksi suomalaiseksi naislaulajaksi. Ja uskaltaisin jo melkeinpä luvata tämän vuoden palkintojenjaossa "vuoden naislaulaja (rock)" -pystin menevän sinne suunnalle myös.
Battle Beast on luonut albumin, joka kykenee kaikilla osa-alueilla kilpailemaan edellisen tuotoksensa kanssa. Äärimmäisen nautittava ja räjähtävän energinen levy kaiken kaikkiaan.
Vuosi vaihtuu ja se tarkoittaa sitä, että on jälleen aika katsoa taaksepäin mennyttä vuotta 2014 ja palkita sen parhaat biisit, albumit, bändit ja yksittäiset muusikot eri kategorioissa. Kaikkia palkinnon saaneita levyjä tai biisejä ei välttämättä ole arvioitu blogin puolella, mutta suurimman osan arvosteluista voi löytää täältä. Tässä siis vuoden 2014 parhaat - ja toki myös huonoimmat - ja lopuksi vielä yhteenveto ja katsaus ensi vuoteen.
Vuoden 2014 parhaat Vuoden biisi: Epica - Natural Corruption Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Drop Dead Cynical Vuoden single: Amaranthe - Drop Dead Cynical Vuoden balladi: Delain - Scarlet Vuoden duetto: Delain - Sing to Me (Charlotte Wessels & Marco Hietala) Vuoden eepos: Sonata Arctica - Larger Than Life Vuoden vieraskielinen biisi: Galneryus - Endless Story (japaninkielinen) Vuoden suomenkielinen biisi: ULS 2017 - Lohtu Vuoden addiktoivin biisi: Amaranthe - Digital World Vuoden bonuskappale: Epica - Banish Your Illusion Vuoden instrumentaali: Equilibrium - Aufbruch Vuoden cover: Alestorm - Hangover (Taio Cruz cover) Vuoden huumoribiisi: Sonata Arctica - X Marks the Spot Vuoden elokuvabiisi: Idina Menzel - Let It Go (Frozen) Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Endless Story Vuoden muulla soittimella soitettu soolo: Equilibrium - Uns'rer Flöten Klang (huilusoolo) Vuoden intro: Epica - Unchain Utopia Vuoden albumi-intro: Epica - Originem Vuoden instrumentaalinen väliosa: Apocalyptica - Shadowmaker Vuoden lyriikat: Tuomas Holopainen - A Lifetime of Adventure Vuoden musiikkivideo: Epica - Victims of Contingency
Vuoden albumi: Epica - The Quantum Enigma Vuoden kuunnelluin albumi: Sonata Arctica - Pariah's Child Vuoden positiivisin yllätys: Elvenking - The Pagan Manifesto Vuoden debyyttialbumi: Arion - Last of Us Vuoden konseptialbumi: Tuomas Holopainen - The Life and Times of Scrooge
Vuoden sinfoninen metallialbumi: Epica - The Quantum Enigma Vuoden power metal -albumi: Sonata Arctica - Pariah's Child Vuoden melodinen death metal -albumi: Whispered - Shogunate Macabre Vuoden folk metal -albumi: Alestorm - Sunset on the Golden Age Vuoden rockalbumi: Rise Against - The Black Market Vuoden post-hardcore/metalcore -albumi: Dead by April - Let the World Know Vuoden muun genren albumi: Tuomas Holopainen - The Life and Times of Scrooge (folk / soundtrack)
Vuoden metallibändi: Epica Vuoden rockbändi: Rise Against Vuoden kuunnelluin bändi: Sonata Arctica Vuoden livebändi: Sonata Arctica Vuoden livekeikka: Sonata Arctica @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki 6.12.2014 Vuoden uusi löytö: Galneryus
Vuoden naislaulaja (metalli): Simone Simons (Epica) Vuoden naislaulaja (rock): Renee Phoenix (Fit For Rivals) Vuoden mieslaulaja (metalli): Tony Kakko (Sonata Arctica) Vuoden mieslaulaja (rock): Tim McIlrath (Rise Against) Vuoden örinävokalisti: Alissa White-Gluz (Arch Enemy, ex-The Agonist) Vuoden muun genren laulaja: Johanna Kurkela Vuoden lavaesiintyjä: Tony Kakko (Sonata Arctica)
**
Vuoden 2014 Golden Raspberryt (aka ne-ei-niin-kovin-hyvät)
Vuoden huonoin albumi: Timo Tolkki's Avalon - Angels of the Apocalypse Vuoden huonoin biisi: Timo Tolkki's Avalon - Rise of the 4th Reich Vuoden romahtaja: Black Veil Brides Vuoden huonoin mieslaulaja: Andy Biersack (Black Veil Brides) Vuoden huonoin naislaulaja: Capri (Amberian Dawn) Vuoden huonoin musiikkivideo: Amaranthe - Drop Dead Cynical Vuoden ylihypetetyin bändi: Lost Society
**
Siinä nyt seisovat tämän vuoden palkinnot. Yleistasoltaan vuosi 2014 oli musiikin saralla silkkaa juhlaa, kun useat isot bändit julkaisivat levyn ja vieläpä varsin mallikkaan sellaisen. Jos viime vuonna rockmusiikki oli ehdottomasti vahvoilla, oli tämä vuosi silkkaa metallia Rise Againstia lukuun ottamatta.
Vuosi 2015 vaikuttaa jälleen selvästi enemmän rock- ja corepainotteiselta kun nimenomaan ne suuret metallibändit ovat vastikään julkaisseet levynsä. Tiedossa on uusi levy suomalaiselta Battle Beastilta heti vuoden alkuun (luultavasti vuoden ensimmäinen arvosteluun pääsevä levy), sekä lätäkön toiselta puolelta Shinedownilta ja Halestormilta. Myös walesilainen Bullet for My Valentine on lupaillut uutta, entistä brutaalimpaa albumia ja Fit For Rivalsin uusi Freak Machine -kiekko on myös määrä julkaista vuoden alkupuolella.
Metalliakin toki on tulossa: Blind Guardianin uusi eepos Beyond the Red Mirror ilmestyy kauppoihin tammikuun lopussa ja helmikuussa on Ensiferumin vuoro näyttää, että heistä on edelleen johonkin edellisen heikon levyn jälkeen. Kaikista suurin juttu on kuitenkin maaliskuun 27. päivä ilmestyvä Nightwishin kahdeksas studioalbumi Endless Forms Most Beautiful, jonka voinee jo näin etukäteen tituleerata vuoden albumiksi ja ties miksi muuksi. Upea vuosi kaiken kaikkiaan siis tulossa ja tällä kertaa genrejen osalta varsin monipuolinenkin.
Alta löytyy vielä kolme videota, vuoden biisi luonnollisesti, vuoden vieraskielinen biisi josta samalla löytyy myös vuoden kitarasoolo, sekä vuoden musiikkivideo.
Bändi: Delain Albumi: The Human Contradiction Julkaisuaika: 4. huhtikuuta 2014 Genre: Sinfoninen metalli / goottimetalli
Vielä viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla Delain kuului siihen kuuluisaan hollantilaisen sinfonisen metallin kermaan, jota edustivat myös bändit kuten Within Temptation, Epica ja After Forever. Etenkin heidän toinen studioalbuminsa April Rain (2009) osoitti bändillä olevan oma soundi, joka ei yrittänyt apinoida muita genren edustajia mutta kuulosti silti yhtä lailla loisteliaalta.
Delain oli jo niihin aikoihin ollut hieman pop-vaikutteinen, kuten Within Temptation nykyään, mutta kolmannella albumillaan We Are the Others (2012) bändi tuntui hylänneen metallin täysin ja ryhtyneen soittamaan jotain hämmentävän tylsää pop rockia. Albumin biisit olivat täysin energiattomia rallatuksia, joista jokainen olisi kelvannut vaikka suomalaisten radiokanavien soittoon. Siinä vaiheessa vaikutti, että Delain olisi menetetty tapaus.
Mutta ei se ole. Hollantilaispoppoon neljäs albumi The Human Contradiction sen nimittäin todistaa. Allekirjoittaneella meni puoli vuotta tajuta levyn erinomaisuus, sillä ensimmäisen kuuntelun jälkeen viime huhtikuussa käteen ei tuntunut jäävän mitään muuta kuin yksi tai kaksi semihyvää biisiä ja loput sitä samaa kuin edellisellä levyllä. Mutta nyt kun se on useamman kerran uudelleen pyörinyt läpi, on todettava, että albumi kykenee helposti haastamaan April Rainin, vaikkei ihan samaa tyyliä enää edustakaan. Bändin nykyisen genren voisikin määritellä moderniksi sinfoniseksi metalliksi ja samaan aikaan myös kevyemmäksi goottimetalliksi, jossa on myös Within Temptationin tavoin hieman pop-vaikutteita.
Biisit eivät ole läheskään niin selkeää sinfonista metallia kuin April Rainilla, osa niistä on jopa hämmentävän popahtavia. Siitä huolimatta esimerkiksi Stardust ja My Masquerade tuovat erehdyttävästi mieleen Amaranthen tuoreen Massive Addictive -albumin nimikkobiisin, joka on muihin verrattuna aika energiaton, mutta silti ihan hävyttömän koukuttava.
Albumilta löytyy myös erilaisempia biisejä kuin April Rainilta, joka oli aika pitkälti samasta - mutta kuitenkin hyvästä - muotista valettu koko levyn osalta. Esimerkiksi avausraita Here Come the Vultures ja levyn keskivaiheilta löytyvä Army of Dolls ovat erinomaisia esimerkkejä hieman erilaisemmista huippubiiseistä.
Kolme biisiä on ehdottomasti nostettava ylitse kaikkien muiden. Ensinnäkin jostain ihan järjettömästä syystä bonuskappaleeksi jätetty balladi Scarlet, joka on ensinnäkin Delainin hienoin balladi koskaan ja samalla luultavasti allekirjoittaneen kirjoissa vuoden balladi. Sitten tulevatkin levyn ja luultavasti Delainin koko uran kaksi parasta biisiä.
Ensinnäkin Sing to Me, joka on erittäin mahtipontinen ja raskas biisi ja selvästi levyn sinfonisin kappale myös. Kappaleessa laulaja Charlotte Wesselsin kanssa duetoi Nightwishin kakkosvokalisti Marco Hietala, joka sopii siihen paremmin kuin erinomaisesti.
Toisena huikaiseva The Tragedy of the Commons. Sen kertosäe on hyvin yksinkertainen, mutta eeppinen kuoroineen päivineen ja muistuttaa jossain määrin Nightwishin Ghost Love Scorea. Biisin c-osassa Arch Enemyn nykyinen vokalisti Alissa White-Gluz räjäyttää potin sellaisella tavalla, että oksat pois. Tuolta muijalta lähtee ääntä, perkele vieköön, sietäisi saada jonkin kansainvälisen palkinnon taidoistaan.
The Human Contradiction on Delainin ehdottomasti monipuolisin albumi tähän mennessä. Se ei ole niin sinfoninen tai edes metallinen kuin April Rain, mutta kykenee silti kaikilla osa-alueilla haastamaan tämän ylistetyn levyn. Tässä vaiheessa on vielä mahdotonta sanoa, onko kyseessä bändin paras albumi, mutta toiseksi paras nyt vähintäänkin. Albumia voi helposti suositella jokaiselle raskaan mutta melodisen ja sinfonisvaikutteisen metallin ystävälle, joka ei kavahda lieviä pop-vaikutteita siellä täällä. Ja uskaltaisin myös sanoa, että jos "pop metallista" puhutaan, on tämä albumi parempi kuin alkuvuodesta julkaistu Within Temptationin Hydra.
Kannatti antaa levyn kypsyä sen puoli vuotta - tosin olisi ollut paljon mukavampaa päästä nauttimaan tästä huippukiekosta jo ajat sitten.
Bändi: Black Veil Brides Albumi: Black Veil Brides IV Julkaisuaika: 27. lokakuuta 2014 Genre: Glam rock / hard rock
Amerikkalainen Black Veil Brides on muutaman viime vuoden aikana ollut paljon tapetilla, sitä kun sekä palvotaan, että vihataan runsaasti ympäri maailman. Metalcore ja post-hardcorea ensimmäisellä albumillaan soittanut bändi vaihtoi nopeasti tyyliään perinteisemmäksi glam/hard rockiksi ja jätti musiikistaa lähes kokonaan pois screamot. Tummanpuhuva yleisilme ja lievät goottivivahteet musiikissa ovat kuitenkin säilyneet tähän päivään saakka.
Bändin levynjulkaisutahti on melkoinen: debyyttialbumi julkaistiin kesällä 2010 ja nyt syksyllä 2014 vuorossa on jo heidän neljäs studioalbuminsa, äärimmäisen mielikuvituksettomasti nimetty Black Veil Brides IV. Bändin jäsenet lupasivat haastatteluissa ennen levyn julkaisua, että tulossa olisi synkempää ja raskaampaa kamaa kuin edellisellä Wretched and Divine: The Story of the Wild Ones (2013) -albumilla, sillä he tuntevat, että sellaista heidän musiikkinsa kuuluukin olla.
12-vuotiaat pakkomielteiset fanitytöt, jotka sanovat, että Black Veil Brides pelasti heidän elämänsä, luonnollisesti palvovat maasta taivaisiin jokaisen sekunnin musiikkia, jonka tämä levy pitää sisällään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun levyä tarkastellaan vain musiikillisesta näkökulmasta, eikä ajatella bändin jäsenten ulkonäköä tai muita vastaavia seikkoja, jotka varmasti ovat tuoneet bändille enemmän faneja kuin se itse musiikki, on allekirjoittaneen mielestä melko hämmentävää, jos joku kykenee löytämään levyltä jotain keskivertoa parempaa.
Viimeistään tässä vaiheessa totuus tulee väkisinkin esiin: Black Veil Brides toistaa itseään. Bändi ei ole kaikista puheistaan huolimatta keksinyt levylle kerta kaikkiaan mitään uutta. Onhan se toki hieman erilainen kuin edellinen albumi, mutta kun verrataan kakkosalbumiin Set the World on Fire (2011), eron voi havaita ainoastaan siinä, että jälkimmäisenä mainitulla on paljon parempia biisejä. Samalta ne kuitenki kuulostavat tällä uudellakin, sävellykset vain ovat valovuoden jäljessä.
Biisit ovat täynnä mielikuvituksettomia kitarariffejä, jotka on käytetty muiden bändien toimesta loppuun jo niin monta kertaa, että tuntuu kuin tässä olisi vain yritetty mennä siitä missä aitaa ei ole lainkaan. Sooloja yrittää olla muutamissa biiseissä, mutta nekin ovat vain päätöntä tilutusta vailla luovuuden pisaraakin. Kertosäkeet kuulostavat toisilta biiseiltä, pääasiassa heidän omilta vanhoiltaan ja melodiat ovat kaikki niin tuttuja, että välillä on vaikeaa tunnistaa, mitä albumia tai mitä biisiä bändiltä kuuntelee. Vaikutteita on myös hyvin selkeästi - kuten aiemmilla albumeillakin - otettu Avenged Sevenfoldilta mutta käytännössä levyn materiaali kuulostaa sellaiselta, jollaista A7X:n jätkät saattaisivat soittaa iältään kuudenkympin paremmalla puolella kaiken luovuutensa menettäneinä. Tosin silloinkin Synyster Gates soittaisi parempia sooloja vaikka umpipäissään.
Heikoin lenkki on kuitenkin ehdottomasti laulaja Andy Biersack, joka kuulostaa joka ikisessä biisissä ihan samalta. Ja on kuulostanut bändin alusta alkaen. Miehen äänenkäytössä tai laulutyylissä ei ole viiden vuoden aikana tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Sama käsittämätön monotonisuus kuuluu ihan jokaisessa veisussa, oli kyseessä sitten menevämpi ralli tai herkkä balladi. Mieleen tulee epäilyttävästi Nickelbackin vokalisti Chad Kroeger, joka on suurin syy siihen, miksi Nickelback on maailman mielikuvituksettomin rockbändi. Biersack yrittää kyllä olla monipuolinen vetämällä kunnon deathcore-örinät Stolen Omen -biisissä, mutta se kuulostaa niin koomiselta, ettei allekirjoittanut voinut ottaa koko biisiä lainkaan vakavissaan, vaan lisäsi sen huonojen vitsien kategoriaan.
Jos Black Veil Brides jatkaa samaan tahtiin ja julkaisee jatkossakin keskimäärin albumin vuodessa, lienee suurempaa musiikillista kehitystä turhaa odotella. Bändin soittajilla saattaisi olla kykyjä laadukkaampaankin tavaraan, mutta näin mielikuvituksettomissa sävellyksissä nämä kyvyt eivät milloinkaan pääse loistamaan. Ja ilman Biersackin heivaamista metsään ei bändillä ole tulevaisuutta muualla kuin niiden 12-vuotiaiden fanityttöjen päiväunissa.
_-_Delain.jpg)
