The Best of 2019

Vuoden 2019 parhaat:

Vuoden biisi: I Prevail - Bow Down
Vuoden kuunnelluin biisi: Aurora - Animal (103 kuuntelukertaa)
Vuoden single: Delain - Masters of Destiny
Vuoden balladi: Sigrid - Home to You
Vuoden eepos: Twilight Force - Blade of Immortal Steel
Vuoden suomenkielinen biisi: Ellips - Keuhkoahtauma
Vuoden vieraskielinen biisi: Myth & Roid - Tit for Tat
Vuoden korvamato: Ember Falls - Heart Shaped Black Scar
Vuoden cover: Dragonforce - My Heart Will Go On (Celine Dion cover)
Vuoden instrumentaali: Sonata Arctica - Ismo's Got Good Reactors
Vuoden kitarasoolo: Galneryus - Fighting of Eternity
Vuoden musiikkivideo: Aurora - The River
Vuoden lyriikat: Aurora - A Different Kind of Human (Step 2) [albumi kokonaisuutena]

Vuoden albumi: Aurora - A Different Kind of Human (Step 2)
Vuoden kuunnelluin albumi: Aurora - A Different Kind of Human (Step 2) & Beast in Black - From Hell with Love (517 kuuntelukertaa)
Vuoden debyyttialbumi: Cyan Kicks - I Don't Love You
Vuoden konseptialbumi: Gloryhammer - Legends from Beyond the Galactic Terrorvortex
Vuoden EP: Delain - Hunter's Moon

Vuoden power metal -albumi: Beast in Black - From Hell with Love
Vuoden sinfoninen metallialbumi: Avantasia - Moonglow
Vuoden progealbumi: Leprous - Pitfalls
Vuoden melodinen death metal -albumi: Brymir - Wings of Fire
Vuoden corealbumi: I Prevail - Trauma
Vuoden rockalbumi: Cyan Kicks - I Don't Love You
Vuoden pop-albumi: Aurora - A Different Kind of Human (Step 2)

Vuoden metallibändi: Beast in Black
Vuoden rockbändi: I Prevail
Vuoden kuunnelluin artisti: Aurora (1017 kuuntelukertaa)
Vuoden live: Wacken Open Air 2019
Vuoden uusi löytö: Aurora

Vuoden naislaulaja: Aurora
Vuoden mieslaulaja: Yannis Papadopoulos (Beast in Black)
Vuoden örinävokalisti: Viktor Gullichsen (Brymir)
Vuoden instrumentalisti: Syu (kitara / Galneryus)

Kunniamaininta: Timo Tolkki's Avalon. Varmastikaan mikään muu yhtye ei ole milloinkaan tehnyt näin käsittämätöntä parannusta, että arvosana olisi edellisestä levystä noussut kuudella numerolla. Tolkin paras (ja mahdollisesti ainoa kuunneltava) levy lähes vuosikymmeneen.

Timo Tolkki's Avalon - Return to Eden

Bändi: Timo Tolkki's Avalon
Albumi: Return to Eden
Julkaisuaika: 14. kesäkuuta 2019
Genre: Sinfoninen power metal

On kulunut viisi vuotta siitä kun entinen Stratovarius-kitaristi ja -biisintekijä Timo Tolkki julkaisi Avalon -projektinsa edellisen albumin, Angels of the Apocalypse (2014). Rehellisesti sanottuna en usko, että tältä planeetalta löytyy ainoatakaan sielua, jonka mielestä se oli hyvä albumi - tuskin keskinkertainenkaan. Viimeistään henkeäsalpaavan kammottava tuotanto teki Avalonin kakkosesta vuosikymmenen katastrofin.

Pitkään näytti siltä, että se rimanalitus olisi lyönyt viimeisetkin naulat Avalonin arkkuun, mutta niin vain viisi vuotta myöhemmin maailmaan on putkahtanut sen kolmas albumi, Return to Eden. Kahden edellisen osan huipputunnettujen nimien sijasta laulajina toimivat lukuisista projekteistaan ja feattailuistaan tunnettu Anneke Van Giersbergen, Tristanian vokalisti Mariangela Demurtas ja kolme miestä, joista yhdestäkään en ole ikinä kuullutkaan.

Jos Floor Jansenin ja Elize Rydin kaltaiset nimet eivät pystyneet pelastamaan Avalonin aikaisempia tekeleitä, miten mahtaa joukko suurimmaksi osaksi tuntemattomia vokalisteja suoriutua kolmannessa osassa?

Hyvin. Oikein mainiosti. Puhummeko me nyt varmasti sen saman Timo Tolkin siitä samasta Avalonista?

Kun lähdetään vertaamaan Angels of the Apocalypseen, Return to Eden kuulostaa niin hyvältä, että sitä on äärimmäisen vaikea uskoa jatkumoksi viiden vuoden takaiselle katastrofille. Jos tuotanto viimeksi oli lähellä maapallon ydintä, nyt se on korkealla yläilmoissa. Se ei ole täydellisen kuuloinen, siinä on edelleen parantamisen varaa, mutta se on ylivoimaisesti parhaimman kuuloinen kolmesta Avalonista ja täysin yleisten standardien mukainen.

Biisit toimivat ja ihan epäironisessa mielessä. Singlenä julkaistu Promises aloittaa homman erittäin kovalla ja tarttuvalla kertosäkeellä ja Tolkin kunnollisella soololla, eikä homma sen jälkeen missään vaiheessa varsinaisesti ala laahata, vaikka Promises kokonaisuudessaan levyn parhaaksi biisiksi jääkin. Singlellä laulava Todd Michael Hall on ehdottomasti levyn MVP ja toivottavasti hänen ääntään tullaan kuulemaan jatkossakin, mikäli Avalon vielä jatkaa eteenpäin.

Toinen ehdoton helmi on levyn loppupuolelta löytyvä Give Me Hope, jonka fantastinen päämelodia on power metalia perinteisimmillään ja kenties juuri siksi parhaimpia asioita, jota levyllä on tarjota.

Olisi kohtuutonta sanoa, että Return to Eden on hieno albumi vain Angels of the Apocalypseen verrattuna, koska jälkimmäiseen verrattuna lähes mikä tahansa tekele on hieno albumi. Sen sijaan Return to Eden on ihan omilla ansioillaankin ilman vertailukohteita hieno albumi. Sen kuunteleminen ei ole missään vaiheessa tuskaista pakkopullaa - sitä kuuntelee oikein mielellään, itse asiassa. Biisit ovat mieleenjääviä,  ne kuulostavat hyvältä, laulajat osaavat asiansa... mitään merkittäviä vikoja albumilta ei löydy. Se on ehkä hieman hiomaton timantti vielä ja monia asioita olisi voinut tehdä vielä paremminkin, mutta jos tämä on osoitus siitä, mihin Timo Tolkki tällä hetkellä kykenee, en panisi pahakseni lisää samaa tulevaisuudessakin.

Joka tapauksessa Return to Eden on luultavasti suurin parannus aikaisempaan, jonka mikään bändi on koskaan tehnyt yhdellä albumilla. En olisi uskonut näkeväni tätä päivää.

Arvosana: 8-/10

** 

Biisinäytteet:

Promises: https://www.youtube.com/watch?v=45jaAbaFn2A
Hear My Call: https://www.youtube.com/watch?v=Lxn_OO0cWEQ

The Best of 2018

Vuoden 2018 parhaat:

Vuoden biisi: Seventh Wonder - Beyond Today
Vuoden kuunnelluin biisi: Amaranthe - Helix (58 kertaa)
Vuoden single: Avantasia - The Raven Child
Vuoden balladi: Seventh Wonder - Beyond Today
Vuoden duetto: Auri - Desert Flower (Troy Donockley & Johanna Kurkela)
Vuoden eepos: Avantasia - The Raven Child
Vuoden suomenkielinen biisi: Huora - Huhtasaareen
Vuoden korvamato: Amaranthe - Helix
Vuoden cover: Amaranthe - Army of the Night (Powerwolf cover)
Vuoden kitarasoolo: Lovebites - We the United
Vuoden debyyttisingle: Follow the Cipher - The Rising
Vuoden bonuskappale: Shinedown - Headcase
Vuoden lyriikat: Seventh Wonder - Tiara (albumi kokonaisuutena)

Vuoden albumi: Seventh Wonder - Tiara
Vuoden kuunnelluin albumi: Amaranthe - Helix (459 kuunneltua kappaletta)
Vuoden debyyttialbumi: Auri - Auri
Vuoden konseptialbumi: Seventh Wonder - Tiara
Vuoden EP: Lovebites - Battle Against Damnation

Vuoden power metal -albumi: Kamelot - The Shadow Theory
Vuoden sinfoninen metallialbumi: Elvellon - Until Dawn
Vuoden pop metal -albumi: Amaranthe - Helix
Vuoden progressiivinen metallialbumi: Seventh Wonder - Tiara
Vuoden melodinen death metal -albumi: Omnium Gatherum - The Burning Cold
Vuoden rockalbumi: Shinedown - Attention Attention
Vuoden muun genren albumi: Auri - Auri

Vuoden metallibändi: Seventh Wonder
Vuoden rockbändi: Shinedown
Vuoden kuunnelluin bändi: Amaranthe (746 kuunneltua kappaletta)
Vuoden livekeikka: Nightwish @ Hartwall Arena, 15.12.2018
Vuoden uusi löytö: Leprous

Vuoden naislaulaja: Elize Ryd (Amaranthe)
Vuoden mieslaulaja: Tommy Karevik (Kamelot / Seventh Wonder)

Shinedown - Attention Attention

Bändi: Shinedown
Albumi: Attention Attention
Julkaisuaika: 4. toukokuuta 2018
Genre: Hard rock

Amerikkalainen Shinedown on jo vuosikaudet ollut omissa kirjoissani yksi kaikkien aikojen parhaimmista rockbändeistä. Erityisesti bändin neljäs albumi, Amaryllis (2012), teki erittäin suuren vaikutuksen ja kuuluu yhä tänä päivänä top 10 historian parhaat rockalbumit -listalleni.

Viides albumi Threat to Survival (2015) oli aikaisempia levyjä selvästi heikompi ja merkittävästi myös kevyempi. Siltäkin löytyi loistavia biisejä, mutta ainakin puolet levystä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä mitään mainitsemisen arvoista mieleen.

Nyt Shinedown on kuitenkin palannut äärimmäisen väkevänä, sillä kuudes albumi Attention Attention on alusta loppuun asti timanttia ilman merkittäviä mahalaskuja. Bändi on palannut takaisin rehelliseen rockiin, jossa kuuluu nyt myös vaikutteita edellisen levyn seikkailuista muiden genrejen parissa, tosin hyvällä tavalla ilman, että nämä vaikutteet pääsevät dominoimaan vaan ovat nimenomaan maustamassa bändille ominaista raskasta rockia.

Levyltä on mahdotonta valita mitään yksittäistä biisiä, joka olisi ylitse muiden, sillä taso on ihan mahdottoman korkea biisistä toiseen. Kirkkaimpien tähtien joukkoon mahtuvat kuitenkin esimerkiksi Black Soul, nimibiisi, Creatures, The Human Radio, Brilliant ja Shinedownin erityisalaa eli balladeja edustava Special.

Attention Attention edustaa jälleen sitä Shinedownia, johon itse aikoinaan koukutuin. Pienen harharetken jälkeen se on enemmän kuin loistava seuraaja Amaryllikselle ja paras uusi rockalbumi, jonka olen muutamaan vuoteen kuullut. Shinedown on yhä iskussa, kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.

Arvosana: 9+/10

**

Biisinäytteet:

Devil: https://www.youtube.com/watch?v=_AsPY1bQx70
The Human Radio: https://www.youtube.com/watch?v=fMHfRqP0KSY

Temperance - Of Jupiter and Moons

Bändi: Temperance
Albumi: Of Jupiter and Moons
Julkaisuaika: 20. huhtikuuta 2018
Genre: Moderni metalli

Italialainen Temperance koki viime vuonna mullistuksia. Bändi oli juuri löytämässä oman identiteettinsä fantastisella The Earth Embraces Us All (2016) -albumillaan oltuaan sitä aikaisemmin enemmän tai vähemmän Italian Amaranthe, kun sitten albumin kiertueen päätteeksi päälaulaja Chiara Tricarico sai niin sanotusti kenkää ja myös bändin kosketinsoittaja, rumpali ja merkittävä biisintekijä Giulio Capone lähti omasta tahdostaan muille teille.

Nyt remmissä on uusi rumpali ja peräti kaksi uutta laulajaa, miesvokalisti Michele Guaitoli ja naisvokalisti Alessia Scolletti. Millä tavalla tämä kokoonpanon puolittainen vaihtuminen vaikuttaisi bändin tulevaisuuteen, oli tuolloin vielä kysymysmerkki.

Tänä keväänä asialle on saatu vastaus neljännen albumin, Of Jupiter and Moons, muodossa. Ikävä totuus on se, että vaikka uusia jäseniä on kolmekin kappaletta saatu, yksikään heistä ei korvaa menetettyä biisintekijää.

Bändin tunnistaa kyllä täysin Temperanceksi ja vaikka laulajat ovat uudet, on bändin ominaissoundi säilynyt. Avausbiisi The Last Hope in a World of Hopes pysyttelee vielä hyvin pinnalla ja perään tuleva Broken Promises on ihan vakavissaan otettava varsin hyvä biisi, joka olisi hyvin voinut löytyä bändin edelliseltä albumilta. Nimibiisi ei sekään ole vielä huono, mutta vähintäänkin originaalisuuden irvikuva, se kun kuulostaa aika häiritsevän paljon Nightwishin Alpenglow'lta.

Mutta sehän ei siis ole vielä huono biisi, ei ainakaan jos verrataan siihen, mitä sen jälkeen tulee, nimittäin avauskolmikon jälkeen levyn taso alkaa syöksyä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Biiseistä katoaa kaikki luovuus ja mieleenjäävät koukut ja tuntuu kuin kaikki vaiva olisi käytetty siihen, että edes parista ensimmäisestä biisistä saisi onnistuneita ja loput ovat sitten pelkkää väkisin väännettyä täytettä.

Lopuista biiseistä ei saa yhtään mitään irti ja paikoitellen ne ovat yhdentekevän sijasta jopa suorastaan piinallista kuunneltavaa, kuten järkyttävän huono tekotaiteellinen voimaballadi Empires and Men ja ylipitkä 7-minuuttinen päätöskappale Daruma's Eyes (Part 1). Uudet vokalistit eivät sinällään ole huonoja, mutta eivät toisaalta pärjää vanhoille, varsinkaan Chiaralle, joten heidänkään suorituksista ei mitään lisäpisteitä voi jakaa.

Temperance löysi oman soundinsa ja onnistui heti seuraavalla levyllä hukkaamaan sen uudestaan ja vielä paljon aikaisempaa pahemmin - kaksi ensimmäistä amaranthemaista levyä olivat sentään hyviä vaikka esikuvaltaan todella paljon kuulostivatkin. Of Jupiter and Moons hukkuu keskinkertaisen modernin melometallin harmaaseen massaan, josta sitä ei pelasta yhtään mikään, ellei mukaan saada jotakuta joka kykenee tekemään biisejä.

Arvosana: 5½/10

**

Biisinäytteet:

Of Jupiter and Moons: https://www.youtube.com/watch?v=TDWOifwGpKY
Broken Promises: https://www.youtube.com/watch?v=tyM0UuRQ-9Q

Psychework - Karelian Hills

Bändi: Psychework
Albumi: Karelian Hills
Julkaisuaika: 20. huhtikuuta 2018
Genre: Sinfoninen heavy metal

Suomalainen Psychework järisytti metallimaailmaa toissavuonna julkaisemallaan debyyttialbumilla The Dragon's Year, joka löytyi vuoden lopussa monen raskaan musiikin median vuoden parhaat -listauksista ja ihan syystäkin.

Nyt vain puolitoista vuotta myöhemmin vuorossa on bändin toinen teos, Karelian Hills, joka on teema-albumi, jonka kaikki kappaleet käsittelevät sotaa, monet niistä siviilien näkökulmasta esimerkiksi Leningradin piirityksessä. Musiikillisesti levy on hyvin pitkälti edeltäjänsä luonnollinen seuraaja, joskin sinfonisia elementtejä on selvästi aikaisempaa enemmän mukana, kuten myös vähän epätavallisempia soittimia, esimerkiksi haitaria. Bändi kuulostaa soundillisesti aivan yhtä kovalta kuin 2016.

Singleinä julkaistut Siege ja Fury and the Beast antoivat odottaa jotain elämää suurempaa, sillä nämä kappaleet olisivat huipputasokkaalla debyytilläkin olleet ehdotonta parhaimmistoa ja varsinkin Siegen kolossaalinen kertosäe kuuluu koko bändin uran parhaimpiin hetkiin ja siinä laulaja Antony Parviainen pääsee loistamaan toden teolla.

Jonkinlaiseksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että nämä odotukset stratosfääriin nostaneet singlet ovat myös kaksi levyn kolmesta täysin ylivertaisesta biisistä. Kun koko levyn laittaa soimaan, ennenkuulemattomista biiseistä ainoastaan nimibiisi pääsee lähellekään näiden singlejen tasoa ja se painuukin sitten ihan rehellisesti dramaattisen sinfonisen metallin tontille, mikä tässä tapauksessa on vain positiivista.

Se ei tarkoita, että loput levystä olisi mitenkään huonoa materiaalia - se vain ei pysty vastaamaan tämän ylivoimaisen kolmikon tasoon millään tavalla ja jättää siksi hieman pettymyksen makua suuhun. Phantoms Whiten ongelma on tylsä ja aivan liian pitkä c-osa, joka rikkoo biisin flow'n. Balladi Fire Still Burns ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita jääden etäiseksi, mikä ei balladien kohdalla ole koskaan hyvä juttu. Suurin pettymys on levyn päättävä 10-minuuttinen eepos There Beyond, josta ei saa hirveästi mitään irti, koska siinä ei ole kerrassaan mitään mikä tarttuisi mieleen, vaikka kuunnellessa ei missään vaiheessa tulekaan fiilistä, että kyseessä olisi huono biisi.

Karelian Hills ei ole Psycheworkin debyyttialbumin veroinen missään tapauksessa. Ne muutamat timantit pääsevät debyytin tasolle, paikoin ylittävätkin sen, mutta kokonaisuus ei missään tapauksessa ole tasainen ja monet biiseistä olisivat voineet olla huippuluokkaa, mutta niistä puuttuu se jokin, joka debyytillä oli läsnä jokaisessa biisissä. Silti kuitenkin ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen teos ja mahdollisesti kymmenien tulevaisuuden kuunteluiden jälkeen paremmin avautunut.

Arvosana: 8+/10

**

Biisinäytteet:

Siege: https://www.youtube.com/watch?v=q_sAecPORdQ

Kamelot - The Shadow Theory

Bändi: Kamelot
Albumi: The Shadow Theory
Julkaisuaika: 6. huhtikuuta 2018
Genre: Sinfoninen/progressiivinen power metal

Jenkkibändi Kamelot on saapunut pitkällä urallaan jo peräti kahdenteentoista albumiinsa. The Shadow Theory jatkaa edellisen Haven (2015) -albumin viitoittamalla dystopisella tiellä ja tarjoilee jälleen suuren joukon lätäkön vastarannan laadukkainta power metalia bändille ominaisilla sinfonisilla ja progressiivisilla elementeillä höystettynä.

Siinä missä singleinä julkaistut Ravenlight ja Phantom Divine (Shadow Empire) antoivat odottaa hyvin pitkälti Havenin toisintoa, mikä tietyllä tapaa oli jopa hieman huolestuttavaa, kaikki muu mitä levyllä on tarjota ylittääkin sitten singlejen asettamat odotukset moninkertaisesti.

Kaikkea, mistä Kamelot parhaiten tunnetaan, löytyy, mutta vielä paljon suuremmin ja paremmin kuin edeltäjällään. Progressiivisemmat ja rockimmat palat kuten Amnesiac ja Static tasapainottavat hyvin tarttuvia ja mieleenjääviä power metal -ralleja kuten Kevlar Skin ja Vespertine (My Crimson Bride) ja löytyypä sopasta vielä aggressiivisempaa tavaraa Mindfall Remedyn muodossa, unohtamatta tietenkään eeppistä Burns to Embracea tai upeaa In Twilight Hours -balladia.

Ja sitten on tietysti reilusti eeposmitan alle jäävä eepos eli levyn päättävä The Proud and the Broken, joka ei ole pelkästään levyn paras biisi vaan yksi Kamelotin uran parhaimmista. Siinä on astetta monimutkaisempi rakenne, vuoristoratamainen tunnelman vaihtelu ja timantinkova instrumentaalinen osaaminen kaikki täydellisesti niputettuna reiluun kuuteen minuuttiin. Vokalisti Tommy Karevik pääsee myös loistamaan pitkässä c-osassa ja hänen lauluosuutensa ovat muutenkin läpi levyn jälleen kerran petranneet aikaisemmasta, jos se siis ylipäänsä oli mahdollista edes.

Erityismaininta on myös ehdottomasti annettava kitaristi Thomas Youngbloodille, joka heittää ilmoille sellaiset soolot että oksat pois suurin piirtein levyn jokaisessa biisissä. Kaikista mehukkaimmat tiluttelut löytyvät levyn kahdesta viimeisestä kappaleesta eli Vespertinestä ja The Proud and the Brokenista. Myös kosketinsoittaja Oliver Palotai pääsee näyttämään osaamistaan muutamissa biiseissä kitaran kaverina.

Lyhyesti ilmaistuna The Shadow Theory on majesteettinen albumi. Se on kaikkea sitä mitä Haven on, mutta jokaisella osa-alueella parempi. En osaa sanoa, mikä on sen lopullinen kohtalo kun järjestellään bändin parhaat tuotokset paremmuusjärjestykseen, se tulee selviämään ajan saatossa, mutta ainakin taistelu Silverthornin (2012) kanssa tulee olemaan kova.

Arvosana: 9½/10

**

Biisinäytteet:

Ravenlight: https://www.youtube.com/watch?v=cQKrMeeTlfc
Phantom Divine (Shadow Empire): https://www.youtube.com/watch?v=v8MqvUeDqL4